Olen viettänyt useita vuosia elämästäni erilaisissa psykiatrisissa laitoksissa ja tullut nähdyksi kroonikkopotilaana, jonka toipumisen mahdollisuutta ei ole pidetty järin suurena. Tuolloin tehdyt ennusteet ovat kuitenkin osoittautuneet vääriksi. Tässä kirjoituksessani listaan konkreettisesti asiat, jotka ovat tukeneet toipumistani sekä ne, jotka ovat sitä vaikeuttaneet.
Psykoedukaatio – ei auttanut
Psykoedukaatio on Wikipedian mukaan ”erityisesti vaikeissa mielenterveyden häiriöissä käytetty koulutuksellinen työskentelytapa, jonka tavoite on lisätä mielenterveyskuntoutujan ja hänen perheensä tai muun lähiyhteisön ymmärrystä pitkäaikaisesta sairaudesta ja sen mahdollisimman hyvästä hallinnasta jokapäiväisen elämän puitteissa.” Psykoedukaation merkitystä korostetaan nykyään kaikissa Käypä hoito-suosituksissa ja mielenterveyteen liittyvissä hoitopoluissa. Käytännössä tämä hieno termi tarkoittaa sitä, että ihmiselle kerrotaan siitä sairaudesta, jota hänen nähdään sairastavan, sen oireista, ennusteesta ja hyvästä hoidosta.
”Sinulla on nyt tämä sairaus, jonka kanssa sinun on elettävä ja huolehdittava siitä, että syöt näitä lääkkeitä ja elät säännöllistä elämää ja kyllä vuosien saatossa opit elämään näiden oireiden kanssa”, jotenkin noin tämän psykoedukaation keskeisimmät piirteet minulle kuuluivat. Ja mielessäni ajattelin: ”Haista paska, itse tiedän paremmin, en ole sairas, en tarvitse lääkkeitä, minä selviän tästä kyllä, jossain kohdin tämä helpottaa”. Näitä ajatuksia ei voinut tietenkään sanoa ääneen, sehän olisi ollut sairaudentunnottomuutta ja yhä tiiviimmän psykoedukaation peruste.
Oli se synkkä hetki, kun uskoin tämän psykoedukaation, kun todella näytti siltä, ”minä en selviä tästä koskaan”: ja silloin oli kuolema lähellä.
Trauman käsittely – auttoi
En olisi ikinä toipunut, ellen olisi saanut puhua turvallisessa hoitosuhteessa lapsuudenkokemuksiani läpi. Se ei ollut traumapsykoterapiaa eikä se kestänyt vuosikausia. Oleellisinta oli saada kertoa, mitä oli tapahtunut ja samalla vapautua ajatuksesta, että tapahtumat olisivat olleet omaa syytäni. Jos joku olisi etukäteen antanut ”psykoedukaatiota”, jossa olisi kertonut, että näin vaikeat lapsuudenkokemukset oikeastaan vaurioittavat pysyvästi, että niiden käsittely vaatii usean vuoden intensiivisen psykoterapian ja että oireiden kanssa on tavalla tai toisella oltava loppuelämä, en varmastikaan olisi päässyt toipumaan. Olisin varmasti uskonut¨, että niin se sitten on, ja luovuttanut.
Lääkitys – ei auttanut
Minulle määrättiin useita eri lääkkeitä. Niitä aloiteltiin, vaihdettiin, lisäiltiin, vähenneltiin ja annettiin väkisin. Neuroleptit aiheuttivat tolkutonta väsymystä, jota vastaan oli täysin mahdotonta taistella. Tokihan ahdistus on tuntumatta ja potilas osastolla helppohoitoinen silloin, jos hän nukkuu 20 tuntia vuorokaudessa, mutta onko sekään varsinaista elämää tai hoidetuksi tulemista? Ja kaiken lääkityksessä vietetyn ajan jälkeen ovat tunteet koko ajan olleet siellä alla, odottamassa ja kärkkymässä kohdatuksi tulemista.
En koskaan ole saanut ADHD-lääkkeitä, joista moni kokee nykyään saavansa apua. En voi olla muistamatta, miten samankaltaista oli reilu 10 v sitten, kun SSRI-lääkkeiden myynti alkoi todella nousta. Miten kylmäävän samalla tavoin täyttyivät lehdet kertomuksista, miten ”viimeinkin apu ja ymmärrys oli löytynyt masennusdiagnoosin- ja lääkityksen jälkeen”. Iso kupla on alkanut puhjeta SSRI-lääkkeiden ympäriltä. Luulenpa, että tulemme kokemaan jotain samaa muutaman vuoden kuluttua ADHD-lääkkeiden suhteen: mitä pidempiä seurantoja saamme, sitä vähäisemmältä alkavat hyödyt näyttää, sitä suuremmilta haitat, sitä maksimaalisemmilta lääkeyhtiöiden voitot.
Diagnosointi – ei auttanut
En löytänyt itseymmärrystä tai helpotuksen kokemusta niistä psykiatrisista diagnooseista, joita vuosien varrella sain. Kyse ei varmastikaan ollut siitä, että diagnoosit olisivat olleet vääriä, vaan siitä, ettei kaikki niistä olivat ja ovat yhtä tyhjiä. Ne olivat kummallisia: kustakin listauksesta jokin ”oire” sopi ja joku ei. Jostakin lausekkeesta saattoi löytää kuvausta omasta kokemuksesta, mutta taas toisesta ei. Joka tapauksessa paljon enemmän, parempia ja osuvampia sanoja omille kokemuksilleni olin jo löytänyt runoista ja romaaneista sekä kirjoittanut itse. Kukaan ei diagnooseja määritellessään tuntunut välittävän kokemuksia aiheuttaneista syistä tai kertonut, miten oireista voisi parantua. ”Minulla on niin paha olla että en kestä enää”, siinä se asia ja ongelma ja kokemus oli, eikä sellaista diagnoosia ole.
Diagnoosit niputtavat erilaisia oireiksi katsottuja asioita eri kombinaatioilla yhteen ja luovat näille yhdistelmille eri nimiä. Mitä selitystä ne voisivat sellaisina antaa? Psykoosidiagnoosin ”ansioista” sain toki eri etuuksia ja sisäänpääsyn osastohoitoon, tulin ikäänkuin oikeaksi potilaaksi psykiatrisessa systeemissä. Jos ihmisen omaa kokemusta kuunneltaisiin ja ymmärrettäisiin sellaisenaan, ei tällaisia diagnooseihin liitettyjä välineellisiä arvoja tarvittaisi.
Toipumisessa oli välttämätöntä luopua näistä diagnooseista ja niiden antamista määritelmistä. Pesin ne mielestäni pois. En suostunut ajattelemaan itseäni, kokemuksiani tai tunteitani sairaina, sellaiset termit eivät saaneet liittyä minuun enää. Se oli iso askel.
Yhteys toisiin – auttoi
Joinain hetkinä löysin yhteyttä joihinkin hoitojärjestelmän ihmisiin. Harvoin silloin, kun sain kuulla psykoedukaatiota tai neuvoja elämäni suhteen. En koskaan silloin, kun sain vaistota vastapuolen tympääntymistä, kyllästymistä ja kyynisyyttä itseeni ja ”vaikeaoireisuuteeni”. Mutta oli todellakin muutamia hyviä hetkiä, jolloin sain kokea hyväksyntää, ymmärrystä, turvaa ja läsnäoloa. Ne hetket ja kokemukset olivat mielessäni todella arvokkaita. Luulen tosin, ettei näissä tilanteissa toinen koskaan ymmärtänyt, miten tärkeitä ne hetket minulle olivatkaan, mikä merkitys niillä minulle olikaan. Niitä olin tullut psykiatrisesta hoitojärjestelmästä etsimään ja niitä kuvittelisi sieltä saatavan roppakaupalla, mutta kovin harvinaisia ne olivat.
Lopulta uudenlaista elämää aukaisi kuitenkin eniten se, että yhteyttä löytyi ihmisiin hoitojärjestelmän ulkopuolelta. Vihdoinkin minä kelpasin, vihdoinkin sain olla tasavertainen muiden kanssa, vihdoinkin minulla oli joku paikka joidenkin muiden keskellä.
Uhkailu, kiristys, alistaminen – ei auttanut
”Nyt otat tämän lääkkeen tai se pistetään väkisin!” ”Nyt lähdet eristykseen jos et lopeta tuota!” ”Sinun hoito loppuu siihen, jos viiltelet, eikä minua kiinnosta mihin täältä lähdet!” ”Kyllä minä voin hakea nuo suljetun osaston miehet sinua hakemaan ja mieti sitten!” ”Voisit kyllä lähteä kotiis jatkamaan tuota peliä!”. Näin henkilökunnan edustaja sanoi – eipä auttanut.
Sisu, kyseenalaistaminen, omat tavoitteet – auttoi
Psykiatrisessa hoitojärjestelmässä oli usein uskottava itseään ja omia tuntemuksiaan enemmän kuin sitä, millaisia määritelmiä, ennusteita tai tulkintoja itsestään sai kuulla. Tiesin ja päätin esimerkiksi, että tulen selviämään lukiosta, vaikka sain kuulla ”et sinä varmaan sitä lukiota saa käytyä”. Päätin itse ja täysissä järjissäni myös sen, kenelle hoitohenkilökunnan jäsenelle sisimmistä tunteistani ja asioistani puhun ja kenelle en. Tiesin ja ymmärsin ja näin, että osa hoitajista suhtautui joihinkin potilaisiin halveksivasti, välinpitämättömästi ja provosoivasti, eikä tämä ollut ”sairauden aiheuttamaa vääristynyttä ajattelua”, vaikka se, tietenkin, sellaiseksi tulkittiin. Päätin, että joskus vielä toipuisin ja eläisin tavallista elämää, vaikka olinkin tullut tulkituksi pitkäaikaissairaaksi, jolle ei kovin kummoisia ole tulevaisuudessa luvassa.
Diagnoosien lisäksi oli välttämätöntä luopua myös psykiatrisesta hoitojärjestelmästä, ja siitä ajatuksesta, että tarvitsen tuosta järjestelmästä jotain, että kuulun sinne.
Miten rohkeaa ja valaisevaa. Vaikka en ole yhtään kävellyt kengissäsi, enkä todellisuudessa tiedä mitä olet käynyt läpi – voin jollain tavalla ymmärtää sinua. Stigmat, leimat ja diagnoosit ovat sitä pahinta myrkkyä mille tahansa parantumiselle. Kiitos kun kirjoitat tästä, kiitos kun jaat kokemuksesi. Tarkoituksesi tai ei, autat tällä muita matkalla olevia, mistä tahansa sairaudesta, diagnoosista tai leimasta parantuessaan.
Kiitos ❤️
Kiitos kokemuksestasi, olisi voinut olla minun kynästäni. Elin 23 vuotta väärän diagnoosin ja psykoosilääkkeiden kanssa. Lopetin lääkkeet vuosi sitten ja aloitin psykoterapian ja nyt on elämä ihan toista, elämisen arvoista. Kehityksellinen trauma on kamala kokemus jo itsessään ja päälle vielä kaikki, mihin se johtaa, kun sitä ei tunnisteta.
Kiitos kommenteista! Tiedämme, että iso osa psykiatrisen hoidon piiriin päätyneistä ihmisistä on kohdannut elämässään hyvin vaikeita kokemuksia. Miten näitä hoidossa lähestytään, on nähdäkseni todella merkityksellistä. Kun oma hoitoni alkoi, en niistä kertonut, eikä kukaan kyllä kysynytkään, onko jotain tällaista tapahtunut. Kun lopulta uskaltauduin kertomaan, ei näillä nähty olevan mitään merkitystä. Kerroin asiasta hoitajalle, ja kun tapasin muutaman kuukauden päästä taas lääkäriäni, hän oli kirjoittanut ”Mitään uutta ei ole tullut esille”. Näin 90-luvulla. Nyt tuntuu, että tällaisista tapahtumista puhutaan joskus liiankin toivottomaan sävyyn, ja että ikäänkuin tarpeeksi vaikeat kokemukset vaurioittavat jotenkin peruuttamattomasti.
Onnekseni kohtasin lopulta hoitajan, joka otti kokemukseni vastaan ja uskaltautui käsittelemään asiat kanssani.
Sinulla, ”Joku kolmas”, on ollut todella pitkä matka. Onneksi se on nyt saanut uuden käänteen.
this is a very valuable essay on what helps people who are suffering, and so sad and also so true, I believe, that you ”needed to give up the psychiatric treatment system”.
Tunnistan, itsekin psykiatrisena potilaana, tästä kirjoituksesta monta kohtaa. Koen kuitenkin ongelmallisena, että että asioita ei tässä juuri eritellä ja täsmennetä, koska psykiatristen diagnoosien kirjo on niin laaja. En tiedä, mitä sinulla on ollut ja se vaikeuttaa omasta näkökulmastani kirjoitukseseen samastumista ja toisaalta ehkä horjuttaa myös sen uskottavuutta.
Hei, kiitos palautteesta. Kiva, että blogimme on kiinnostanut sinua!
Psykiatristen diagnoosien kirjo on todellakin laaja, ja minulla on ollut niistä useita. Olen itse kaiken kokemani, lukemani ja työskentelyni kautta kuitenkin pääosin menettänyt ”uskoni” niihin, en siis pidä psykiatrisia diagnooseja oikeina kuvauksina aidoista ilmiöistä. Tästä syystä en näe niillä juuri arvoa. Olen kirjoittanut tässä blogissa useita kirjoituksia elämästäni ja kokemuksistani psykiatrisessa järjestelmässä. Mietin, että mikähän asioissa tuntuu epäuskottavalta. Sekö, että vaikeiksi ja parantumattomiksi määritellyistä ”sairauksista” todella voi parantua, vai kuvaamani väylät siihen? Tässä kirjoituksessa olen kuvannut minua auttaneet asiat, ja sellaisina ne ovat olleet minulle aivan oleellisia – eivät ne tietenkään ole kaikille samoja, enkä näin ole tarkoittanutkaan väittää. On tietysti tärkeintä löytää asiat, jotka ovat itselle oleellisimmat. Useille yhdistyksemme jäsenille toipumisprosessi on kuitenkin vaatinut jonkinlaista irtiottoa (henkistä tai reaalista tai kumpaakin) psykiatrian valtavirran määritelmistä ja hoidoista.