Olin keväällä ja kesällä 2016 yhteydessä psykiatrian poliklinikalle, koska toivoin neuroleptilääkitykseni vähennystä. En ollut psykoottinen ollenkaan, joten itseni oli vaikea ymmärtää tarvetta käyttää kahta psykoosilääkettä, Leponexia ja Abilifyta. Poliklinikalla uskottiin ikuisen sairauden ja elinikäisen lääkityksen ideologiaan, joten sopuun ei päästy edes pienistä lääkevähennyksistä. Siksi päätin purkaa kaiken pois itse. Lopetin lääkkeet lähes kuin seinään kesällä 2016.

Vieroitusprosessi oli erittäin vaikea ja pidin etenkin alkuvaiheessa kuolemaani mahdollisena ja jopa todennäköisenä. Päivästä toiseen kuitenkin selvisin läheisten ihmisten ja oman sitkeyteni avulla. Merkittävin tuki tuli naisystävältäni, joka uskoi onnistumiseeni ja oli hyvin empaattinen koko prosessin ajan. Lisäksi kotikuntoutuksen työntekijäni sekä terapeuttini olivat prosessin tukena. Lähisukulaisetkin tekivät, mitä hämmennykseltään osasivat ja pystyivät.

Lopetettuani lääkkeet sain ajatukseni ja tunteeni takaisin. Muutuin aivan eri ihmiseksi ja monet tutut eivät enää olleet tunnistaa minua. Muutuin ilmeikkääksi, toimintakykyiseksi ja kaikin puolin omaksi itsekseni. Öisin lääkkeiden patoamat tunteet nousivat pintaan ja tuntui ikävältä joutua biologisen psykiatrian uhriksi. Tuntui, että tahallaan vääristeltyä tutkimustietoa psyykenlääkkeistä levittävien ihmisten pahuudella ei ole minkäänlaista rajaa.

Vakavan ongelman ja uhkan vieroitusprosessilleni ja koko elämälleni muodostivat psykiatrit. He vastustivat vieroittautumista ja painostivat puhelimitse ottamaan lääkkeet takaisin. Koko valveillaoloaikani meni välillä pohtiessa sitä, miten argumentoida vastaan psykiatreille, jotka eivät ymmärtäneet tilanteestani ja omista lääkkeistään yhtään mitään, eivätkä myöskään suostuneet kuuntelemaan aidosti. Lääkärin aikoja oli lähes mahdotonta saada ja päädyinkin keskussairaalan päivystykseen ennen kuin psykiatrian poliklinikalle. Asiat haluttiin hoitaa puhelimitse.

Sain elämäni ja identiteettini onnistuneen vieroittautumisen myötä takaisin. Prosessin haastavuudesta huolimatta lopputulos oli erittäin palkitseva. Unettomuus tuntui joskus ylitsepääsemättömältä, mutta olin valmis kuolemaan huomattavasti mieluummin kuin ottamaan lääkkeeni takaisin. Unettomuuteni kesti kaikkiaan 7-8 kuukautta unen parantuessa vähitellen. Vieroitusprosessin päätteeksi lopetin hoitosuhteeni psykiatrian poliklinikalla. Samalla lopetin 12 vuotta yhtäjaksoisesti jatkuneen kuntoutustukena maksetun työkyvyttömyyseläkkeen ja hain yliopistoon opiskelemaan yhteiskuntatieteitä. Pääsin valintakokeista läpi ja siirryin opintotuelle. Alle vuodessa olin karistanut psykiatrien asettaman skitsofreenikon leiman harteiltani. Kaiken järjen mukaan olisin oikeutettu jättimäisiin vahingonkorvauksiin muiden skitsofreniadiagnoosin saaneiden ihmisten tavoin. Kuitenkin minuakin hoidettiin juuri Käypä hoito -suositusten mukaan, joten oikeusprosessia oli turha harkita. Skitsofrenian Käypä hoito -työryhmän jäsenistä suurimmalla osalla on yhteyksiä lääketeollisuuteen ja THL taas on tunnetusti lääketeollisuuden talutusnuorassa. Tällaista kemiallista pahoinpitelyä pidetään yleisesti hyvänä hoitona. Mikäli psykiatrit tietäisivät, millaista vahinkoa he aiheuttavat potilailleen, he tuskin pystyisivät edes katsomaan itseään peiliin.

Tarkka lääkitykseni lähtötilanteessa kesällä 2016 oli Leponex 125 mg ja toinen injektiona annettu Abilify Maintena 400 mg. Seuraavaksi käyn näiden kahden lääkkeen ominaisuuksia läpi.

Leponex on markkinoiden tehokkain aivotoiminnan salpaaja ja on erittäin vertailukelpoinen kirurgisen lobotomian kanssa. Leponexin vaikuttava aine on klotsapiini ja kyseinen lääke tekee potilaat hiljaisiksi, ilmeettömiksi, eleettömiksi ja yleensä lihaviksi. Klotsapiini estää potilaita ajattelemasta normaalisti ja heidän tunteensa latistuvat. Klotsapiini aiheuttaa vakavan ja kokonaisvaltaisen hormonitoiminnan epätasapainon. Potilaat nukkuvat huomattavan paljon ja kuolaavat nukkuessaan tyynynsä läpimäriksi ilman muovista tyynynsuojusta. Päivisin he ovat monesti väsyneitä sekä kyvyttömiä tuntemaan mielihyvää. Leponex aiheuttaa vakavia seksuaalisen toiminnan häiriöitä, jolloin erektiolääkkeet ovat nuorillekin miehille tarpeen. Potilaat menettävät pysyvästi kykynsä tehdä normaalia täysipäiväistä ansiotyötä ja Leponex-lääkityksen perusteella kuuluisi olla automaattisesti oikeutettu pysyvään työkyvyttömyyseläkkeeseen.  Leponex tekee rauhallisista ihmisistä toisinaan aggressiivisia ja väkivaltaisia. Se myös tuhoaa aivoja sekä muuttaa niiden rakennetta, kuten kaikki muutkin neuroleptit. Klotsapiinin käyttäjät kärsivät erittäin heikosta elämänlaadusta. Leponexiin liittyy myös merkittävä tardiivin psykoosin sekä tardiivin dementian riski. On törkeää ja häpeällistä, että psykiatrien mielestä Leponexilla lääkityt potilaat ovat sairautensa vuoksi invalidisoituneita kroonikoita. Leponexin käyttäjät ovat sosiaalisesti erittäin huono-osaisia ja kuolevat nuorina. Itsemurhan riski on Leponexilla lääkityillä hyvin korkea. Myös klotsapiini itsessään voi aiheuttaa äkkikuoleman. Omalla kohdallani pätivät mainitsemani asiat, vaikka henkeäni en ehtinyt lääkkeen vuoksi onnekseni menettää. Käymieni keskustelujen sekä havaintojeni perusteella samat vaivat tulevat kaikille Leponexin käyttäjille.

Abilifyn vaikuttava aine on aripipratsoli. Abilifystä on kehittynyt muotilääke psykoosiin lähinnä tähtitieteellisen hintansa takia. Abilifyyn tiivistyy se fakta, että psykiatria on lääketeollisuuden kultakaivos. Yksi annos käyttämääni Abilify Maintena -injektiota maksaa kirjoitushetkellä 338,24 euroa. Melko paljon lääkkeestä, josta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Abilify aiheutti itselleni akatisiaa. En pystynyt olemaan paikoillani vaikka miten olisin yrittänyt, vaan vaeltelin kotonakin ympäriinsä. Akatisia on yleinen syy neurolepteillä lääkittyjen, ennen rauhallisten ihmisten käsittämättömän julmalle väkivallalle, joka voi kohdistua kaikkein rakkaimpiin ihmisiin. Itselläni Abilify oli käytössä Leponexin aiheuttaman kokonaisvaltaisen passivoitumisen takia. Psykiatrit toki leimasivat tämän toimintakyvyttömyyden virheellisesti “skitsofrenian negatiiviseksi oireeksi”, kuten poikkeuksetta käykin. Abilify on Leponexia miedompi lääke, mutta myös se on erittäin haitallinen ja muuttaa aivojen toimintaa sekä rakennetta.

Seuraavassa ja viimeisessä osiossa julkaisen lääkevieroitusajan potilaskertomukseni. Itseäni lukuun ottamatta olen yliviivannut nimet asiakirjoista.

Viimeinen Abilify Maintena 400 mg -injektio 19.7.2016. Tämän jälkeen kieltäydyin ottamasta enää injektiota omaan turvallisuuteeni vedoten. Psykiatrit painostivat systemaattisesti ottamaan injektion jatkossakin.
3.8.2016 ilmoitin puhelimitse poliklinikalle, että olen lopettanut Leponexin ilman lääkärin lupaa ja lääke ei ole tulossa enää takaisin. Toivoin helpotusta vakavaan unettomuuteen. Nukuin noin kaksi tuntia vuorokaudessa. Kehoni vapisi ja ruumiinlämpöni tuntui vaihtelevan rajusti. Hikoilin ja olo oli tuskainen.
Soitto poliklinikan päivystyspuhelimeen. Tilanne tuntui epätoivoiselta, edelleen unta vain noin kaksi tuntia vuorokaudessa. Kaikki vaihtoehdot alkoivat olla mahdollisia, jotta unta saisi edes vähän enemmän. Ketipinor teki tokkuraiseksi, mutta ei auttanut nukkumaan.
Olin jopa kuorsannut hiukan yöllä, joten ei aikomustakaan ottaa Leponexia vieroitusoireisiin.
Poliklinikan lääkärit painostavat jatkuvasti ottamaan Abilify-injektion takaisin. Tämä aiheutti itkuisuutta etenkin öisin ja pahensi oloani merkittävästi. Olin jatkuvassa hengen vaarassa, mutta lääkäriaikaa ei katsottu tarpeelliseksi antaa edelleenkään.
Mammuttimaisen pitkä puhelu psykiatrin kanssa, joka ei ole koskaan nähnyt minua, mutta tietää sitäkin enemmän. Puhelu katkesi vain valehtelemalla lääkityksestä. Hain Abilify-tabletit apteekista ilman pienintäkään aikomusta ottaa niitä. Tabletit olivat kompromissi, psykiatri vaati injektiota sekä Leponexia takaisin.
14.8. jouduin lopulta ottamaan 25 mg Leponexia vieroitusoireisiin. Unettomuudelle ei näkynyt helpotusta ja väsymystä en edes tuntenut. 15.8. en tunne enää olevani elossa. Ajatukset ja tunteet oli sammutettu ja mikään ei enää kiinnostanut. Olin valmis tappamaan Leponexin luoman zombien, jota en enää tunnistanut Tapioksi. Omaisten vuoksi pidän itseni hengissä.
Leponex antoi lisäaikaa ja kahden yön aikana sain nukuttua paremmin. Sen jälkeen uni heikkeni taas entiselle tasolleen. Lopetin Leponexin melko pian sen jälkeen, kun olin sen aloittanutkin. Lääke tuntui sietämättömältä jopa 25 milligramman annoksella.
Koska en saanut aikoja Tipotien psykiatrian poliklinikalle, jouduin käymään keskussairaalan päivystyksessä.
Akuuttipsykiatrian poliklinikan hoitaja haastatteli Acutassa ennen lääkäriä.
Sain vahvemmat unilääkkeet. Sattumalta unettomuus alkoi helpottaa ilman lääkkeitäkin hieman samoihin aikoihin, kun kävin Acutassa.
Sain hoitavan lääkärin, vaikka sille ei poliklinikalla katsottu aiemmin olleen tarvetta. Lääkitystä en käyttänyt niin paljon, kuin asiakirjassa mainitaan.
Nukkuminen parantunut, Abilify ei siis koskaan tullut takaisin.
Itse en ollut sopinut tällaista vastaanottoaikaa kenenkään kanssa.
Kokemusasiantuntijatehtäviä ei todellakaan ollut päivittäin. Kaikki lääkkeet lopetettu hyvän aikaa sitten.
Ei kuntouttavaa työtoimintaa, kuten psykiatri kuvittelee, vaan työtä vapailta markkinoilta.
Hoitosuhde päättyi.

Lopuksi haluan sanoa, että pidän psyykenlääkevieroitusta maltillisesti toteutettuna mahdollisena kaikille. Siihen on tukea saatavilla tällä hetkellä Tampereella ja Helsingissä toimivissa vieroitusryhmissä.

 

JAA
Edellinen artikkeliKeskustelua tarpeenmukaisesta hoidosta
Seuraava artikkeliSkitsofreniasta parantuminen
Tapio Gauffin on entinen psykiatrinen potilas ja nykyinen yhteiskuntatieteiden opiskelija. Hän on vieroittautunut kahdesta neuroleptista yhtä aikaa psykiatrien voimakkaasta vastustuksesta huolimatta kärsien kuukausia vakavista vieroitusoireista. Hän pitää pitkäaikaista lääkehoitoa toipumisen esteenä ja toivoo siirtymistä uuteen hoitomalliin.

38 KOMMENTIT

  1. Hienoa, että olet onnistunut pääsemään eroon lääkkeistä. Tässä sairaudessa kuten useassa muussakin on kuitenkin eri tasoja – toisten sairaus on vakavampi kuin toisten. Et missään yhteydessä kuitenkaan ole selvittänyt, että minkälaisesta sairaudesta sktisofreniassa on kyse ja miksi siihen käytetään lääkehoitoa (tai lääkehoito on osa käypä hoito suositusta). Skitsofrenia on vakava psyykkinen sairaus jossa yksi tekijä on aivokemioiden toiminta häiriö mihin lääkehoito on erityisen tärkeä hoitomuoto. Vaikka kuinka kävisit terapiassa niin lääkehoitoa ei voi tälläisessa sairaudessa mitätöidä. Itse kun sairastan sairautta jossa aivokemioiden toiminta ei ole kunnossa (en sairasta skitsofreniaa) on lääkkeillä tärkeä osa hoidossani – ilman niitä olisin sekaisin (tämän asian olen kyllä jo kokenut). Vaikka menisi kuinka hyvin niin en jättäisi lääkkeitäni pois mistään hinnasta. Yhden tuttavan kanssa jonka läheinen sairastaa skitsofreniaa tästä juttelin ja sanoin, että mitä jos tämä henkilö jättäisi lääkkeensä pois vastasi tuttavani siihen, että hänen läheisensä olisi silloin psykoosissa. Tämä on tärkeä huomata kun lukee tälläisiä artikkeleita joissa hehkutetaan vaan sitä kuinka ihanaa on jos lääkkeet jättää pois. Aina on se yksi jolle lääkkeetön elämä sopii, mutta ne useat muut eivät ilman lääkkeitä pärjää. Jokainen on myös vastuussa kirjoituksistaan – oletko valmis kantamaan sen vastuun kun joku kirjoituksen innoittamana päättää jättää lääkkeet pois ja hänen kuntonsa romahtaa vai vastaako siitä sen jälkeen sairaanhoitolaitos? Lääkkeistä riittää paljon puhuttavaa, mutta ei sairaudesta itsestään. Kyllähän jotkut diabeetikotkin painonsa kuriin saatua voivat jättää lääkkeet pois, mutta suurimmalle osalle tämä on mahdotonta – sanotko näillekin henkilöille, että lääkkeet vaan pois? Itse olit lääkkeiden lopettamisen jälkeen vaatimassa ylimääräisiä lääkäriaikoja. Mielestäni tälläisessa tapauksessa ei ole mitään syytä kuormittaa jo nyt täyteen ahdettuja psykiatrisia palveluja vaan lääkäriaika on silloin kun se on koska nuo ajat tulee varata henkilöille joilla on todellisia ja vakavampia mielenterveydellisiä ongelmia. Tällöin asiat voidaan ihan hyvin hoitaa myös puhelimessa. Kävit myös päiväsairaalassa mikä on mielestäni tarkoitettu hoitomyönteisille ihmisille joilla on todella vaikea tilanne elämässä – myös tämä taho on pahasti ruuhkautunut ja ensi sijaisen hoidon ansaitsevat ne jotka ovat hoitomyönteisiä. Halusit myös jatkaa kunnan ylläpitämää terapiaa – myös tämä on mielestäni tarkoitettu hoitomyönteisille henkilöille. Samoin jos voit noin hyvin olit enää silloin minkään kotikuntoutuksen tarpeessa. Jos itse olet lopettanut lääkkeet niin elät myös sen mukaan. Jos kyse olisi esim. pelkästä masennuksesta niin siinä tapauksessa lääkehoitoa voisi miettiä uudelleen, mutta henkilöt joiden aivokemioissa on häiriö ja jota lääkehoito yrittää tukea heidän tulee pystyä järkevästi keskustelemaan asiasta hoitavan tahon kanssa. Toivon totisesti ettei kukaan tämän artikkelin luettuaan vain yksinkertaisesti päätä jättää lääkkeitään ottamatta. Psykiatriset hoitotahot ovat jo nyt niin ylikuormitettuja, että sinne on akuutissakin vaikeassa tilanteessa mikä tarvitsisi hoitoa vaikea saada aikaa ilman, että joudutaan kevyin perustein lääkkeensä lopettaneita hoitamaan. Mikäli näin on en näe että näille hoitovastaisille henkilöille tulisi siinä tapauksessa antaa mitään ylimääräistä hoitoa. Olet varmasti perehtynyt lääketieteeseen kun esität, että olet saanut tahallaan vääristeltyä tutkimustietoa psyykenlääkkeistä ja että näin olisi myös muiden ihmisten kohdalla. Tuo lääketieteeseen perehtyminen vaatiikin vähän enemmän kuin omat tuntemukset siitä miten olet kokenut tulleesi toimeen ilman lääkkeitä. Vielä kertauksena – suhtautukaa tälläisiin artikkeleihin skeptisesti koska tuloksena voi olla jotain ihan muuta kuin ihannoitu olotila, seurauksena voi olla täysi kaaos. Ja toki diagnoosikin voidaan aina yleistää jos näin onnekkaasti käy.

    • Skitsofrenia on rotuhygienisti Eugen Bleurerin luoma termi ”psykoosisairaudelle”. Psykoosista on erilaisia teorioita, mutta ”skitsofrenia” on pelkkä lääkäreiden keksintö. Yhtä länsimaiden parhaista psykoosihoitomalleista, avoimen dialogin mallia, kehittänyt professori Jaakko Seikkula on todennut, että psykoottinen käyttäytyminen ei ole sairauden oire, vaan ruumiillisen mielen strategia selvitä hengissä oudoista kokemuksista. Tämä on mielestäni erittäin hyvä näkökulma psykoosiin.

      Aivokemioiden häiriöiden oletetusta osuudesta psykoosiin ei ole minkäänlaista näyttöä. Päinvastoin, on vahvaa näyttöä, että väitettyä dopamiinin liiallista aktiivisuutta tai liian suurta dopamiinipitoisuutta ei ole. Kyseessä on lääketeollisuuden luoma tarina vailla totuuspohjaa. Sen sijaan neuroleptit tekevät aivot yliherkiksi dopamiinille dopamiinireseptorien määrän lisääntyessä, jolloin vieroittautuminenkin käy erittäin vaikeaksi.

      Avoimen dialogin mallilla ei-affektiivisen psykoosin perusteella hoidetuista potilaista 65% hoidettiin 1990-luvun aikana toteutetun viisivuotisseurannan aikana täysin ilman neuroleptilääkitystä ja 83% ilman pitkäaikaislääkitystä. Potilaista 81% palasi täysipäiväiseen työhön tai opiskeluun, kun muualla Suomessa reilusti yli puolet jää työkyvyttömyyseläkkeelle.

      Ruotsalainen psykiatrian professori Johan Cullberg taas on todennut, että on toistuvasti pystytty osoittamaan, että 50% psykoosipotilaista ei tarvitse ollenkaan psykoosilääkitystä. Tästä huolimatta psykoosilääkitys aloitetaan Länsi-Pohjan sairaanhoitopiiriä lukuun ottamatta kaikille, jotka saavat skitsofreniadiagnoosin. Cullberg on myös todennut, että psykoosilla on voimakas taipumus parantua itsestään, kunhan siihen annetaan oikeat olosuhteet.

      Suurin osa menee lääkkeet lopettaessaan sekaisin, koska he kärsivät erittäin voimakkaista vieroitusoireista. Psyykenlääkevieroitus on neuroleptien kohdalla jopa haastavampaa, kuin heroiinivieroitus. Tätä ei psykiatrian poliklinikoilla tiedetä tai ainakaan myönnetä.

      Jokainen päättää itse lääkkeidensä lopetuksesta. Kirjoitukseni tekee erityisen eettiseksi se, että tarjoan relevanttia tietoa valheellisten narratiivien sijaan. Jokainen psyykenlääkkeiden käyttäjä on halutessaan tervetullut vieroitusryhmään.

      Kävin tosiaan päiväsairaalassa ja terapiassa, kun olen hoitomyönteinen. Nyt kun olen biologisen psykiatrian vastainen, en saa minkäänlaisia sairausetuuksia, koska halusin itse lopettaa ne kaikki. En vastaanota myöskään minkäänlaisia mielenterveyspalveluita. Ne palvelut eivät ole minulle enää missään määrin tarpeen. Ne palvelut kuuluvat pitkäaikaislääkityille sekä kriisissä oleville ihmisille. Itse säästin ainakin miljoona euroa yhteiskunnan rahoja “hoitokielteisyydelläni”. Itseäni pidettiin monesti “hoitoresistenttinä potilaana” ja minulle syötettiin enemmän lääkkeitä, kuin potilaille yleensä. Siksi vihjailusi siitä, että “sairauteni” ei olisi ollut vakava, ei ole tarpeen.

      Olen tosiaan perehtynyt psykoosilääkkeisiin ja niiden vaikutuksiin. Eikö olekin surullista, että tiedän niistä enemmän, kuin suurin osa psykiatreista. Heidän kuuluisi sentään olla psykiatrisen hoidon asiantuntijoita.

      Lopuksi totean, että toivoisin Suomeen näyttöön perustuvaa psykiatriaa, muuallekin kuin yhteen pieneen sairaanhoitopiiriin. Laadukkaita mielenterveyspalveluita tarvittaisiin kipeästi.

    • “Et missään yhteydessä kuitenkaan ole selvittänyt, että minkälaisesta sairaudesta sktisofreniassa on kyse ja miksi siihen käytetään lääkehoitoa (tai lääkehoito on osa käypä hoito suositusta). Skitsofrenia on vakava psyykkinen sairaus jossa yksi tekijä on aivokemioiden toiminta häiriö mihin lääkehoito on erityisen tärkeä hoitomuoto.”

      Luuletko sinä oikeasti, että skitsofrenia, jota ihminen voi “sairastaa” 15 eri tavalla omaamatta yhtään samaa oiretta, johtuu kaikilla jostain ihmeen dopamiinin ylituotannosta, jota ei olla vuosikymmenienkään tutkimusten jälkeen pystytty todistamaan? Tämä on empiirisen näytön puuttuminen fakta, jonka jokainen vakavasti otettava psykiatrian alan asiantuntija myöntää ihan rehellisesti. Skitsofrenia _ei_ johdu mistään tunnetusta dopaminenergisen järjestelmän häiriöstä. Tästä hypoteesista ei kerta kaikkiaan ole mitään näyttöä, mutta sitä viljellään sinun kaltaisille täysin ajattelukyvystään luopuneille, mutta silti huomattavan ylenkatseellisuutensa säilyttäneille ihmisille, joilla ei todennäköisesti ole sitten mitään sisällöllistä ymmärrystä itse “sairaudesta”. Neuroleptejä käytetään ensijaisena hoitomuotona, koska se on lääkeyhtiöiden tekemien lyhytkestoisten tutkimusten mukaan tehokkaampi kuin plasebo potilaiden rauhoittamisessa ja vaientamisessa. Ei erityisen tehokas, mutta tehokkaampi kuin kalkkitabletti. Koehenkilöt ovat lähes järjestäen lähes kaikissa tutkimuksissa tietenkin lääkeriippuvaisia kroonikkoskitsofreenikkoja, kuten tämä kirjoittaja tässä oli, ja he kärsivät usein samankaltaisista oireista, kuin tämän artikkelin kirjoittaja tässä kärsi pyrkiessään eroon näistä neurolepteistä. Lääkeriippuvaisia kroonikkoskitsofreenikkoja käytetään, koska ei muunlaisia ei oikein tutkimuksiin saada kovin helposti ja ehkä siksi, että ne tuottavat lääkeyhtiöiden näkökulmasta miellyttäviä tuloksia. Oletko sinä oikeasti niin umpitollo, että uskot tällaisen tutkimusastetelman kertovat mitään kovinkaan mielenkiintoista lääkkeiden tehosta, etenkään pitkällä aikavälillä? Pistetään rinnakkain hirvittävistä vieroitusoireista kärsivä plasebolle ajettu potilas ja verrataan sitä lääkityksellä pysyvään potilaaseen ja sitten tehdään johtopäätös, että kyseessä on vakava välittäjäaineiden epätasapainosta johtuva sairaus, joka vaatii elinikäisen lääkityksen?

      Minullakin on skitsofreniadiagnoosi ja luojan kiitos, olin alusta alkaen hoitokielteinen. Sillä aikaa kun monet hoitomyönteiset potilaat kamppailivat tämän “vakavan” sairauden kanssa sairaseläkkeellä, minä suoritin kaksi korkeakoulututkintoa ja tein töitä. Ja kuten myös kyseinen kirjoittajan, minunkaan “sairauteni” ei ollut mikään lievä, vaan olin vuosikausia täysin sekaisin ja kärsin voimakkaista harhoista. Minä olen malliesimerkki hoitokielteisestä ihmisestä, jollaisia seurataan tutkimuksissa muutama kuukausi tai vuosi ensipsykoosistaan, ja jätetään sitten rauhaan. Tutkimustuloksissa minä olisin ihmisraunio ja malliesimerkki siitä mitä tapahtuu, kun potilas ei suostu hoitoon. Minun elämäni vaan päättyy näissä tutkimuksissa aina noin kahteen vuoteen. Psykiatriassa tehtävät normaalikestoiset tutkimukset unohtavat minut sen jälkeen ja olettavat, että olen todennäköisemmin kuollut kuin työssäkäyvä, ei-psykoottinen ja korkeasti koulutettu. Pitkän aikavälin tutkimukset taas kertovat toisenlaisen tarinan. Niiden mukaan lääkekielteisyys on yhteydessä huomattavan paljon parempaan toimintakykyyn ja vähäisempään psykoottisuuteen, kuin lääkehoitoon sitoutuminen.

      Minä olenkin 100 %, että kyseinen hoito olisi tehnyt minusta lopulta henkisesti invalidin ja olen täysin varma, että niin se tekee suurimmalle osalle ns. skitsofreenikoista. Hoito perustuu nöyryyttämiselle, ihmisen todellisten ongelmien sivuuttamiselle ja lääkeaddiktioiden tuottamiselle. Se on täysin mieletöntä, tuhoisaa ja kansantaloudellisesti äärimmäisen kallista. Tällaista hölynpölylle perustuvaa pakkolääkintää voidaan pitää suoranaisena ihmisoikeusrikoksena, jota perustellaan eugenismin kanssa flirttailevien ja sen traditiosta ammentavien teorioiden kanssa. Psykiatrien pakkomielle leikkiä lääkäreitä törmää aina siihen, että heillä ei ole edelleenkään vuosikymmenienkään jälkeen lääketieteellisiä diagnooseja. Koska heillä ei ole sellaisia edelleenkään, he elävät fantasiamaailmassa, jossa leikkivät löytäneensä hoitamiensa ihmisten aivoista tai geeneistä vakavia “puutteita”, joilla oikeuttavat suomeksi sanottuna hyvin tuottavan huumekauppansa. Skitsofrenian käypä hoito -suositusten mukainen hoito vahingoittaa paljon useampaa potilasta kuin auttaa ja onkin erittäin hienoa, että edes joku uskaltaa tuoda esille myös kokemuksia, jotka ovat todellisuutta monille potilaille.

      • m.ea tarkennuksena sinulle, psykiatrit ovat lääkäreitä. Suomessa ei vielä pääse psykiatriksi ellei ole ensin lukenut itseään lääkäriksi. Ehkä se jonain pävänä sinunlaisillesi tolloille valkenee.

        • Voisit johdonmukaisuuden takia kirjoittaa samalla nimimerkillä viestisi, Karin/mm. Nimimerkki m.ea viittasi selvästikin siihen, että psykiatria ei ole lääketiedettä samassa merkityksessä, kuin somatiikan alat. Biologinen psykiatria ei nimittäin ole tiedettä ollenkaan ja psykiatreja ei voi niin ollen oikein lääkäreiksi kutsua.

          • Edelleenkin ymmärtääkseni asiaa niin psykiatriksi ei kuitenkaan pääse ilman että on ensin opiskellut lääkäriksi. Ilmeisesti mielestäsi tämä seikka tulisi sitten muuttaa. Suosittelenkin sinulle Tapio että laadit nyt adressin jossa jokainen jolta siltä tuntuu voi hakea psykiatriksi ilman lääketieteellistä pohjakoulutusta.

          • Tämä naurattaa enemmän kuin itkettää. Ryhmä jossa ihmiset väheksyvät toisten ammattiosaamista “psykiatri ei ole lääkäri”. Suomessa kun reseptejä saa kirjoittaa vain lääkärit. Onko kenties muitakin lääkäreiksi itsensä ensin lukeneita jotka ei sitten olekkaan lääkäreitä? Miten ihmeessä olette päässeet jatko-opiskelemaan. Tulisiko kenties teidän opinnot mitätöidä? Tälläinen ryhmä ei ole vielä koskaan tullut vastaan. Nyt äkkiä adressia ja lakimuutosta tekemään että psykiatriksi opiskelevan ei enää tarvitse hakea lääkikseen tai mihinkään muullekkaan ensin vaan että psykiatriksi pääsee kuka tahansa. Ja Tapio voisit tehdä väitöskirjan tiedoistasi skitsofrenian ja sen hoidon suhteen.

        • Määrittelisin asian niin, että lääkäri on henkilö, joka harjoittaa lääketiedettä. Psykiatri ei yleensä ole tällainen henkilö. Esimerkiksi Ben Furman on, mutta harvassa he ovat. Psykiatrit olisivat varmasti hyviä hoitamaan korvatulehduksia, eli siinä kontekstissa he ovat toki lääkäreitä.

          • Minä olen tehnyt väitöskirjan tiedoistani skitsofrenian ja sen hoidon suhteen ja se hyväksyttiin arvosanalla erinomainen. Voin vakuuttaa, että Tapio silti tietää skitsofreniasta ja sen hoidosta huomattavasti minua enemmän

          • Ainakin tiedämme Karoliinan kanssa psykoosista vähän eri näkökulmista. Artikkeli Psykoosi: sosiaalinen destruktionismi, jossa Karoliina on toinen kirjoittajista, tarjoaa minusta hyvin toimivan psykoositeorian.

  2. Karin, kirjoitit näin: “Psykiatriset hoitotahot ovat jo nyt niin ylikuormitettuja, että sinne on akuutissakin vaikeassa tilanteessa mikä tarvitsisi hoitoa vaikea saada aikaa ilman, että joudutaan kevyin perustein lääkkeensä lopettaneita hoitamaan.”
    Minusta kuulostaa, ja sen verran kuin kirjoittajaa tunnen, siltä, että tässä kohdassa lääkityksen lopettamiseen oli kaikkea muuta kuin kevyet perusteet. Ennemminkin tuntuu siltä, että noin tukevan lääkityksen aloittamiseen ja ylläpitämiseen on ollut turhan kevyet perusteet.
    Etkö ole lainkaan iloinen, jos yksi lukuisista varhaisista eläköitymisistä on tämän takia peruutettu?
    Joka vähänkään tuntee psykiatrien luona asiointia, tietää, ettei apua lääkevähennyksiin juurikaan saa, joten mitä jää vaihtoehdoksi?

    • Pitää paikkansa, omasta näkökulmastani lääkityksen lopettamiseen oli erittäin hyvät perusteet. On hyvin vaikea kuvitella edes psykiatrista hoitoa ilman lääkitystä, koska koko hoito perustuu kuvitelmaan psyykenlääkkeiden “hoitovasteesta”. Sairaalassahan tärkeimmät tavoitteet ovat saada potilaista “sairaudentuntoisia”, “hoitomyönteisiä” ja “laittaa lääkitys kuntoon”. Sitten nämä tuoreet psykiatriset potilaat voidaan siirtää avohoitoon.

      Mikäli diagnoosi on skitsofrenia, sairaus jääkin pysyvällä lääkityksellä elinikäiseksi, vähintään kognitiivisten kykyjen sekä toimitakyvyn heikentymisen myötä. Pitkäaikaislääkitys nimittäin tekee jatkuvaa tuhoa aivoille aiheuttaen kroonisen ja objektiivisesti mitattavissa olevan kemiallisen epätasapainon, aivojen rakenteen muutoksen, sekä aivojen tilavuuden pienentymisen. Tardiivin psykoosin riski kasvaa neuroleptilääkityksellä noin kolme prosenttiyksikköä vuosittain ja lopulta voidaan olla siinä pisteessä, että edes lääkevieroitus ei enää auta. Samoin kognitiiviset kyvyt voivat taantua lääkityksen vuoksi niin pahasti, että tila jää peruuttamattomaksi. Neuroleptiriippuvuus sekä aivovaurio muodostuvat sitä vaikeammiksi, mitä pitempään lääkitystä käyttää. Neuroleptit aiheuttavat pitkällä aikavälillä psykoosia.

      Psykiatrielta ei tosiaan saa asiantuntevaa apua lääkevieroitukseen. Prosessi kestää hallitusti toteutettuna helposti yli vuoden. Ohjaan mielelläni lääkevieroituksesta kiinnostuneita mahdollisuuksieni mukaan oikean sekä asiantuntevan palvelun ja avun piiriin. Siihen on jokaisella oikeus.

      Kehottaisin kaikkia tuoreita psykiatrisia potilaita ja heidän omaisiaan kysymään todisteita tästä aivosairaudestaan ennen lääkityksen aloittamista. Kyllähän aivosairaudet pystyttäisiin helposti kuvantamaan, mikäli halua olisi.

  3. Olen monesti törmännyt noihin argumentteihin, joiden mukaan psyykenlääkkeiden haitoista, vieroituksesta tai ylipäätään mistään eettisistä ongelmista ei saisi puhua ääneen, koska “joku voi lopettaa sen takia lääkkeiden käytön ja joutua psykoosiin”. Ja lisäksi vielä vihjataan, että ääneen puhuja olisi jotenkin vastuussa tuosta hypoteettisesta psykoosista. Sen sijaan siitä, että psyykenlääkkeiden ongelmista ei puhuta ääneen ja joku ei edes yritä siksi lopettaa lääkkeiden käyttöä ja kuolee massiivisia lääkeannoksia nautittuaan 20 vuotta varhemmin kuin ennen niitä, ei niinkään puhuta. Löytyykö tuossa tilanteessa ketään, joka “ottaisi vastuun”? Usein tuntuu, että psykoosin uusiutumista pidetään isompana riskinä kuin kuolemaa. Ja vielä ihan oma juttunsa on se, miksi psykoosi uusii: onko kyse sairauden oireesta, vai vieroitusoireesta ja tuen puutteesta vierotusprosessissa.

  4. En oikein ymmärrä logiikkaa, jonka mukaan jos joku kertoo tarinansa lääkevieroittautumisesta, tämä olisi jotenkin vaaraksi potilaille, jotka sitten lopettaisivat lääkehoitonsa ja romahtaisivat tai muuta tällaista. Kannatan avointa keskustelua aihepiirin tiimoilta ja kaikista aiheista pitäisi pystyä keskustelemaan. Tämäkin aihe on mielestäni tärkeä keskusteltavaksi, ja ei suinkaan niin yksioikoinen mitä Karin väittää. En tiedä pitäisikö jokaiseen tällaiseen kirjoitukseen sitten lisätä joku varoitusteksti Amerikan malliin: “Keskustele lääkärisi kanssa lääkevieroituksesta, tee lopetus huolellisen harkinnan ja tiedon hankkimisen jälkeen ja varaudu siihen että se voi olla vaikeaa ja riskialtista. Siinä missä lääkkeissä voi olla haittoja, vieroitus voi tuoda mukanaan aivan omanlaiset haitat ja oireet. Lääkkeet on suositeltavaa lopettaa vähentämällä ” jne. On mielestäni hyvä asia, että ihmiset jakavat omia kokemuksiaan, erilaisia sellaisia.

    Voi myös olla, että lääkkeisiin liittyvät lopettamisongelmat johtuvat ainakin jonkun verran lääkkeen vaikutuksista itsessään ja niiden aiheuttamista vieroitusoireista. Tai sitten lääkepurun aiheuttama stressi ja aivokemioiden järkkymiset aiheuttaa lisää ongelmia ihmisen mielenterveydelle, jotka voi olla jopa vaikeampia tai ainakin erilaisia luonteeltaan kuin mihin niitä lääkkeitä alkoi aikanaan syömään. Tällöin itseasiassa voi olla että ongelman juuri on lääkkeet, siis ne minkä sanotaan muka hoitavan, mutta loppupeleissä kääntyvänkin ongelmalliseksi ja tekevän ihan uudenlaisia ongelmia jopa, kun haluaakin purkaa ne, mitkä liittyvät niiden vieroitusoireistoon.
    Hyvin usein sairaudenhoidossa tulkitaan nämä lopetusoireet virheellisesti sellaiseksi, että niiden takia lääkettä pitäisi jatkaa, vaikka ne siis olisivat oireita, millaisia ihmisellä ei ennen lääkkeitäkään ole ollut kuten vaikkapa unettomuus, ahdistuneisuus tai levottomuuden tunne. Lääkäri ehkä ei haluakaan ottaa riskejä potilaan voinnilla, ja suosittelee aina jatkamaan lääkitystä, ettei vain tapahdu mitään ikävää (vaikka pitkäaikainen lääkitys voi olla ongelmallinen potilaan voinnille ja tuoda omanlaisia ongelmiaan mutta tätä ei sanota ääneen). Aina nämä halutaan sitten laittaa syyksi jatkaa lääkitystä ja lääkitys nähdään aina turhankin hyödyllisessä valossa. Halutaan nähdä asiat tällä tavalla: “kyllähän diabeetikkokin tarvii insuliinia, että sinullakin on sairaus johon tarvitset lääkkeitä”. Olen kuullut tämän niin monesti ollessani potilaana mielenterveyspalveluissa. Tämä yksinkertaistettu tapa nähdä asiat on tosin vähintäänkin kyseenalainen, kun kyse on psyykenlääkkeistä, jotka eivät välttämättä toimi samalla tapaa kehon sairausprosessia korjaten, kuten vaikkapa diabeteksessa insuliini. Lääketieteen ja psykiatrian lääkehoidon eroista kirjoitti vastikään Mad in American sivuilla eräs psykiatri ihan mielenkiintoisen kirjoituksen: https://www.madinamerica.com/2018/06/drug-treatment-medicine-psychiatry-important-differences/ Insuliini ei myöskään käsityskykyni mukaan aiheuta oireita, mitä sen sanotaan hoitavan, kuten esimerkiksi masennuslääkkeet voivat käytännössä aiheuttaa esimerkiksi unettomuutta tai seksuaalista haluttomuutta, mitä pidetään masennuksen oireena ja vieroitusoireena täsmälleen masennusta muistuttavaa oireistoa, mikä sitten voi saada lääkärin lisäämään lääkityksiä, vaikka ongelmien juuri olisi lääke. Psykoosilääkkeet taas voivat altistaa käyttäjänsä lopetuksessa psykoosioireille vaikutusmekanisminsa takia tai esimerkiksi aiheuttaa unettomuutta lopetusoireena, mikä voi saada myös aikaan olon järkkymistä.

    Eli siis psykoosilääkkeet ja psyykenlääkkeet ylipäätään voivat pitää ongelmia poissa niitä säännöllisesti syötäessä ja tietyllä tavalla ihmisen voinnin tasapainossa, mutta toisaalta voi olla, että elämänlaatu, tunne-elämä ja toimintakyky niidenkään aikana, kuten kirjoittajan tapauksessa, ei ole sellainen, kuin haluaisi, lisäksi voi potea haittavaikutuksia ja mitä pitempään käyttää niitä, sen enemmän ongelmia voi alkaa lääkityksellä ilmaantua. Lisäksi voi olla, että lääkkeistä ei yleisesti edes koe hyötyä, mitä niistä ajatellaan tulevan tai se tulee vähän erilaisessa muodossa. Eli voi kokea esimerkiksi tunteiden leikkautumista lääkkeestä, jonka sanotaan auttavan masennukseen. Kun on vuosia syönyt lääkkeitä, niin niiden purkaminen voi olla kaukana helposta, ja aiheuttaa ongelmia. Monesti tuntuisi, että tätä ei edes täysin sanota potilaalle, vaan monesti retoriikka on tämä “tarvit sairauteesi lääkkeitä” ja “älä nyt vain lopeta hyödyllistä lääkitystä”, kun potilas puhuu lääkepurusta, koska ehkä psykiatrit pelkäävät lopettaa lääkityksiä ja ovat mielellään varovaisia, varsinkin jos potilas on kokenut mitään niin rankkaa kuin psykoosin, mihin lääke on aloitettu. En usko, että asia on niin yksinkertainen kuin aina esitetään, että psykoosilääkkeet pitävät psykoosia pois ja kun lääkkeitä jatkaa niin sairaus pysyy hallinnassa. Tämä on yksinkertaistettu tapa nähdä asiat. Eli yksinkertaistetusti ihmiset ajattelevat että lääkityksellä “aivokemiat pysyy tasapainossa”, “psykoosi pysyy poissa”, kun syö psykoosilääkkeitä. Kuulostaa mukavan simppeliltä. Mutta todellisuus ei ole näin yksinkertainen eikä lääkkeiden jatkaminen monessa tapauksessa ole niin hyödyllistä ja ongelmatonta. Uskon, että lääkkeiden pitkäaikainen jatkaminen voi olla myös potilaalle monintavoin haitallista, siinä missä lopetuksessa tietenkin on riskinsä myös. Kaikenlaisessa lääkityksen muutoksissa on riskinsä, on kyse aloittamisesta tai lopettamisesta tai lääkepitoisuuksien vaihteluista. Lisäksi kun lopettaa lääkkeet, kannattaa huomioida, että se voi olla hyvin rankka polku, mutta toisaalta kun vieroitusoireisto joskus alkaa loppua ja oppii olemaan ilman lääkettä, joissain tapauksissa myös palkitseva. Kuten tarinan kirjoittajan kohdalla.

  5. Mielestäni on hienoa, että artikkelin kirjoittaja on näin hyvin perillä lääketieteestä ja on siihen todella hyvin perehtynyt. Lisäisin vielä, että esim. duodecimissä todetaan, että osalla sairastuneilla on todettu toiminnallisesti merkittäviä muutoksia erityisesti aivojen otsa- ja ohimolohkojen hienorakenteessa ja toiminnassa – mutta tämänhän artikkelin kirjoittaja kieltää oman lääketieteeseen perehtymisensä pohjalta. Koska artkkelin kirjoittaja on niin paljon lääkäreitä tietäväisempi ja on perehtynyt aihe alueeseen niin syvästi niin ihmettelenkin miksi hän on valinnut yliopistossa yhteiskuntatieteet eikä lääketieteellistä mihin olisi varmasti päässyt heittäen sisälle. Kun on näin paljon tietoa ja on näin paljon perehtynyt ja syventynyt aiheeseen niin tästä voisi näillä perusteilla jo suorastaan kirjoittaa väitöskirjan joka voisi olla pelastukseksi monelle muulle skitsofreniaa sairastavalle ja mahdollistaa heille paremman hoidon… Ja ymmärrettävästi tämä palsta on tarkoitettu henkilöille jotka sanovat itseään hoitokielteisiksi psykiatrisiksi potilaiksi ja yrittävät löytää itselleen muita keinoja ja väyliä selviytyä arjestaan kuin nuo ns. perinteiset hoitomuodot. Sen verran kuitenkin toivon että nämä henkilöt eivät rasita sitten enää yhteiskunnan resursseja käymällä esim. yhteiskunnan kustantamassa terapiassa yms.

    • En valinnut lääketiedettä, koska olen kiinnostuneempi esimerkiksi korruptiosta. Mainitsemasi Duodecim on mukana laatimassa Käypä hoito -suosituksia. Duodecimissä korruptio, anteeksi sidonnaisuudet rehottavat. Aivotietosi eivät pidä paikkaansa, kun tarkastellaan psykoosin vuoksi hoidettuja henkilöitä, jotka on hoidettu ilman neurolepteja. Neuroleptit taas pienentävät merkittävästi aivojen tilavuutta ja muokkaavat niiden rakennetta. Psykiatreilla on yleensä sama narratiivi kuin sinulla ja siksi heitä on vaikea pitää uskottavina.

      On sääli, että kovimpia psykiatrisen hoidon asiantuntijoita Suomessa ovat yleensä aivan muut kuin psykiatrit. Mainitaan vaikkapa aiemmin esiin tuomani Jaakko Seikkula, psykologi Aku Kopakkala sekä professori Teppo Järvinen. Yksikään heistä ei ole psykiatri. Näyttöä ei ole vaikea tulkita.

      Kerro vielä, että miksi olen mielestäsi täydellisesti toipunut vieroittauduttuani kaikista psyykenlääkkeistä. Pelkkä ajallinen yhteys?

      • Itse tuot asian esille kirjoituksessasi ja näitä höpö höpö tekstejä täällä lukiessa vaikuttaa enemmän siltä että jollei halua saada illan parhaimpia nauruja aina lääkäreiden vähättelemisestä (6 vuoden opinnot + siihen vielä erikoistuminen) lähtien niin nämä jutut kannattaa kyllä jättää aivan huomiotta. Näin hauskoja tarinoita en ole vähään aikaan lukenut. Hyviä iltasatuja joilla saa hyvin unen päästä kiinni. Jatkakaa toki samaan malliin.

        • Ei tässä suinkaan lääkäreitä vähätellä. Lääkärit muodostavat hyvin heterogeenisen ryhmän. Mainitsemistani herroista Teppo Järvinen on lääkäri ja kovan luokan asiantuntija.

          On hyvä ymmärtää ero somatiikan erikoisalojen ja psykiatrian välillä. Edellä mainitut ovat kehittyneet ja eriytyneet erilaisten empiiristen havaintojen perusteella. Psykiatria taas piti varta vasten keksiä ja perustaa.

          Ei ole mikään ihme, että tavoite saada psykiatrisista sairauksista “sairauksia siinä missä muutkin” ei ole kovin hyvin onnistunut. Vertaus somaattisiin sairauksiin on nimittäin vähintäänkin ontuva. Somaattiset sairaudet pystytään verrattain hyvin diagnosoimaan esimerkiksi kuvantamisen tai laboratoriokokeiden perusteella. Psykiatriassa diagnostiikasta on päätetty äänestämällä ja “sairaudet” ovat täysin kulttuurisidonnaisia. Monessa kulttuurissa psykoosia ei pidetä tai olla pidetty sairautena ollenkaan.

          On hienoa, jos pystyn tarjoamaan sinulle unettomuuteen lääkkeettömän vaihtoehdon.

  6. Turha vouhottaa mitään! Asia on näin! Psykiatrit vois koklata itte lääkkeensä, ni eiköhä polla sekoo!

  7. Kyllä pisteet kirjoittajalle. Olen myös itse onnistunut vieroituksessa. Oli rankkaa. Mutta ikuinen mt-kuntotuminen loppu. Nykyään olen palkkatyössä. Ja vieläpä palkkaluokkani on keskiveroa parempi. Toivottavasti Suomee saadaan jonkinlainen vieroitushoitotuki/organisaatio, joka saa aikaan hyviä tuloksia. Tein tämän vieroituksen itse lujasta tahdosta. Ei todellakaan ole missään nimessä kestävää kehitystä tämä avohoito systeemi, jonka tarkoitus ei ilmeisesti ole kovin työelämään suuntaavaa. Se ei lämmitä kovinkaan paljon mieltä, että voi ehkä tämän avosysteemin tukemana päästä johonkin turhaan työkokeiluun. Itse viittasin kintaalla tämänkaltaiseen leikkimiseen ja päätin ottaa härkää sarvista ja onnistua. 17 vuotta lääkkeitä ja nyt silti voin paremmin kuin missään vaiheessä lääkityksessä. Vain kokenut tietää!

  8. Mikäli kiinnostus psyykenlääkevieroitusta kohtaan heräsi, niin lisätietoja saa esimerkiksi Facebookissa Psykiatriakriittiset -ryhmässä, jota minä ylläpidän ja Soili Takkalan ylläpitämässä Julkinen SSRI-vieroituksen vertaisryhmä -nimisessä ryhmässä. Minulle voi myös lähettää sähköpostitse osoitteeseen tapio.gauffin@gmail.com pyynnön liittää Tampereen TaHon sähköpostilistalle, jonne laitetaan ajankohtaisia tiedotteita koskien muun muassa psyykenlääkevieroitusryhmän kokoontumisia.

  9. Tämähän on kuin joku uskonlahko – ja yhtä vaarallinen. Jos yksi sanoo eriävän mielipiteen niin heti on 10 sanomassa kiven kovaa vastaan, että asia on niin kuin he sen katsovat olevan ja tämä “harhaoppinen” on täysi “idiootti” miten edes kehtaa esittää sellaisia ajatuksia – kuitenkaan yhdelläkään näistä henkilöistä ei ole lääketieteellistä koulutusta ja samalla kuitenkin pitkään opiskelleiden koko olemus mitätöidään (lukuun ottamatta paria tyyppiä jotka myös ovat psykiatreja – eivät siis lääkäreitä). Toivon, että te jotka olette jatko-opiskelleet niin sopisiko tässä kohtaa mitätöidä teidän opiskelunne ja saavutuksenne? Tästä voisi tulkita esim. että et voi toimia syöpälääkärinä ellet ole itse sitä kokenut koska et tiedä miten lääkkeet toimivat kuin vain henkilökohtaisen kokemuksen perusteella. On olemassa henkilöitä jotka lopettavat lääkityksensä ihan vain sen takia, että heillä menee niin hyvin – ja kohta ei menekkään enää hyvin. Esimerkkinä tästä – ystävälläni todettiin vaikea neurologinen sairaus jonka vuoksi hänen hyvin toimineet psyykelääkityksensä jouduttiin purkamaan. Tätä ennen ystäväni oli ollut energinen, toimelias jne. psyykelääkityksestään huolimatta. Hän oli menossa töihin ja opiskelemaan ja terapeutit pitivät tätä täysin mahdollisena. Psyykelääkityksen purun myötä ystäväni kuitenkin muuttui täysin. Parissa kuukaudessa iloisesta ja toimeliaasta henkilöstä tuli hyvin itkuinen. 4 kuukauden kuluttua lääkityksen purusta ystäväni joutui suljetulle osastolle vakavan itsemurha riskin vuoksi. Muita psyykelääkkeitä kokeiltiin, mutta mistään ei löytynyt hoitovastetta. Lääkkeitä kokeiltiin useita, mutta hoitovastetta ei vain tuntunut löytyvän ja ystäväni oli edelleen itkuinen ja itsemurha riskin vaarassa. Lopulta sopiva lääke kuitenkin löytyi jolla tuntui tulevan tuloksia (jos tuo lääke ei olisi sopinut olisi viimeinen vaihtoehto ollut kokeilla litiumia). Parissa viikossa tuon uuden lääkkeen myötä ystäväni piristyi sen verran, että pääsi sairaalasta pois oltuaan siellä 2 ja puoli kuukautta. Ystäväni piristyi, mutta se että hän pääsi samaan missä oli ollut ennen lääkkeiden purkua vaati paljon työtä ja aikaa uudenlääkityksen siivittämänä. Nykyään ystävälläni on psyykelääkitys ja hän voi hyvin. Voi vain arvailla missä hän nyt olisi ellei tuota lääkepurkua tuon vakavan neurologisen sairauden vuoksi oltaisi jouduttu läpi käymään. Eli kun sanotte, että lääkkeet pois, ja psyykkisiä sairauksia ei ole (halleluja kun jätät lääkkeesi ottamatta niin paranet) niin tahtoisin kovasti tietää mitä sanoisitte ystävälleni? Jos tuota toimivaa psyykelääkettä ei olisi löytynyt niin ystäväni tuskin olisi enää tässä ja ei voida sanoa, että ne olivat “vain” vieroitusoireita joista hän kärsi. Jos tuollainen kunnon romahtaminen seuraa psyykelääkkeiden lopettamisesta niin eikö se ole vaarallista? Mielestäni se on vaarallista joka kerta silloin kun yhtäkkiä ollaan tilanteessa jossa itsemurha riski on mitä ilmeisin. Ja Tapio jos vielä jatkat kokemusasiantuntija luentojasi niin olisin kyllä sinuna hiljaa näistä lääkeasioista koska sinulla tuskin on varaa maksaa sellaisia vahingonkorvauksia joihin puheesi saattavat johtaa (vai meneekö vastuu tuolle taholle joka järjestää näitä kokemusasiantuntija tilaisuuksia). Mutta kuten sanottu ymmärrän että tämä on “uskonlahko” jossa “vääräoppineiden” tulee olla hiljaa tai nämä henkilöt muutoin vaiennetaan koska eriäviä mielipiteitähän ei saa tälläisessa paikassa olla.

    • Ja vielä sen verran, että tämä ystäväni olisi ollut valmis tekemään mitä tahansa, että olisi pahimmillaan voinut edes hetken olla muuta kuin tavattoman ahdistunut ja itse tuhoinen.

    • Tätä kutsutaan keskusteluksi, johon on sallittua esittää eriäviä mielipiteitä. Minä ja eräät muut henkilöt emme jaa näkemyksiäsi, kuten olet pannut merkille. En ole mennyt kertaakaan henkilökohtaisuuksiin, toisin kuin sinä. En ole kuitenkaan loukkaantunut, joten viestisi sallittakoon. Jokainen voi itse tulkita, että mistä vihaisuutesi kumpuaa.

      Olen esittänyt huomattavan määrän argumentteja, joihin olet jättänyt vastaamatta. Minulle itselleni taas ei ole merkitystä, että esittääkö psykiatrista hoitoa koskevia argumentteja psykiatri, psykologi vai journalisti. Formaali rooli on sivuseikka. Asia-argumentit ja toisinaan oma kokemus ovat asiantuntijuuden ja uskottavuuden kannalta ratkaisevia tekijöitä. Valitettavan harvoin psykiatrit ovat lääkkeidensä asiantuntijoita. Itse olen varsin hämmentynyt ja surullinen siitä, millaisen pseudotieteen parissa he erikoistumiskoulutuksensa viettävät.

      Ystäväsi tapaukseen en puutteellisten tietojen vuoksi voi ottaa kantaa. Yleisellä tasolla totean, että liian nopeasti toteutettu lääkevieroitus voi johtaa esimerkiksi psykoosiin, vaikeaan masennukseen tai itsemurhaan. Itselläni kävi hyvä tuuri, kun niin ei käynnyt.

      Jatkan luennointiani kokemuksen ja tutkimustiedon yhdistäen. Jään siis odottelemaan vaatimuksia megalomaanisista vahingonkorvauksista.

      Tarkkasilmäinen lukija huomaa, että en ole kehottanut ketään jättämään lääkkeitään pois. Olen kertonut oman kokemukseni ja näkemykseni sekä tuonut esiin tutkimustietoa. Lisäksi olen tuonut esiin, että kaikilla on halutessaan mahdollisuus osallistua vieroitusryhmään Tampereella ja Helsingissä.

      Kaikki viestisi on julkaistu ja ilman räikeitä asiattomuuksia julkaistaan toki edelleen. Eriävät näkemykset ovat sallittuja ja asiallisesti esitettynä erittäin tervetulleita.

      • Nyt en ymmärrä ollenkaan, mistä tämä juttu että olisin kirjoittanut tänne useita julkaisuita? Olen kommentoinut julkaisuasi yhdellä ainoalla tekstillä tukeakseni toista tällä palstalla kirjoittanutta joka oli teitä vastaan. Olen kyllä kovasti ymmälläni… Ja varmaankaan et ottanut kantaa ystäväni tilanteeseen koska et pysty sitä mitenkään argumentoimaan. Tämä palsta on täynnä suuria puheita, mutta yksikään ei ota niistä mitään vastuuta ja kuitenkaan ette ole mitenkään samalla tasolla lääkäreiden kanssa puhuaksenne näistä asioista koska teiltä puuttuu lääkinnällinen pätevyys asian suhteen.

  10. Millä perusteella, nimimerkki “Eriävä mielipide” väität, että täällä ei saa olla eriäviä mielipiteitä? Eikös sinunkin kommenttisi julkaistu ihan sensuroimattomana? Se, että eriävien mielipiteiden esittäjiä ei ole enempää ilmaantunut tuskin kertoo siitä, että niitä ei sallittaisi.

    En tunne ystäväsi tapausta, mutta yleisesti ottaen muistuttaisin, että asioiden syy-seuraussuhteet ovat aika monimutkaisia, eikä ole kenellekään hyödyksi keskittyä vain yhteen selitysmalliin ja täysin kieltää muut. Esimerkiksi ystäväsi tapauksessa voi olla kysymys hyvin monesta asiasta ja monen asian yhdistelmästä. Sinun selityksesi on, että ystäväsi aivokemia nyt vain on sellainen, että hän tarvitsee psyykenlääkkeitä. Aivokemia toki liittyy kaikkeen ihmisen käyttäytymiseen ja tunteisiin. Toisaalta ystäväsi saattaa tarvita psyykenlääkkeitä, koska a) on tullut niistä riippuvaiseksi, b) koska uskoo niiden tehoon vakaasti (plasebo-vaikutus), c) koska ei ole käsitellyt (eikä ole voinutkaan käsitellä kun lääkitys estää traumaattisten asioiden prosessoinnin) ahdistavia asioita, jotka pyrkivät pintaan lääkityksen turruttavan vaikutuksen loppuessa ja aiheuttavat rajuja oireita ja d) koska kriisiä ei ole aikanaan hoidettu oikein ja psyykkinen sairaus on kroonistunut. Ainakaan minä en sano, että “lääkkeet pois ja psyykkisiä sairauksia ei ole”. Minä sanon, että ennen kuin neuroleptilääkitystä aloitetaan ja akuutin kriisivaiheen ohi mentyä jatketaan on ensin kokeiltava kaikki muut keinot, koska ko. lääkkeet ovat hyvin epäterveellisiä ja vaikuttavat ihmisen ulkoiseen olemukseen syrjintää vahvistavasti sekä saattavat alentaa kognitiivisia kykyjä. Tämä ei ole mikään “uskonlahkon totuus” vaan voit ihan itse tarkistaa lääkkeiden haittavaikutuslistoista asian pitävän paikkansa myös psykiatrien mielestä. Lääkkeetön hoito voi monessa tapauksessa olla hyvin haastavaa ja vaatia alkuvaiheessa paljon henkilöresursseja, mutta kroonistumisen ehkäistyessä se maksaa itsensä takaisin.

    Kuten Tapio moneen kertaan on todennut, neuroleptilääkityksen lopettaminen on hyvin haastavaa ja hengenvaarallista, koska lääkkeisiin syntyy voimakas riippuvuus. Mutta myös psyykenlääkityksen jatkaminen on vaarallista ja annoskokoa on tyypillisesti kasvatettava pikkuhiljaa vuosien kuluessa, jotta oireet pysyvät kurissa. Lääkkeet alentavat usein toimintakykyä ja latistavat tunne-elämää niin, että elämänlaatu ei lääkityksestä huolimatta ole kovin kaksinen, vaikka rajut oireet saataisiinkin hillittyä. Lääkitys voi poistaa oireet, mutta ei poista oireiden syntysyytä.

    Suosittelen lukemaan esimerkiksi Avoimen dialogin hoitotuloksista vaikkapa maallikollekin ymmärrettävästä kirjasta Psykoosi – uuteen hoitokäytäntöön (toim. Haarakangas Kauko, Seikkula Jaakko) ja mikäli sen luettuasi olet yhä samaa mieltä, kuulisin mielelläni perustelusi.

    • Tapio sanoit nyt aivan oikein sinulla kävi hyvä tuuri. Tuuri ei kuitenkaan vielä riitä vahvistamaan tietoa. Ja koska olet sitä mieltä, että psykiatrit ovat humpuuki lääkäreitä jotka vain haluavat antaa jonkin diagnoosin ja siiihen lääkkeet koska ovat lääketeollisuuden palveluksessa niin voi olla täysin mahdollista, että olet alunperin saanut väärän diagnoosin. On monia asioita jotka voivat vaikuttaa siihen millaisen diagnoosin ihminen saa. Jos olisit joutunut psykoosiin, tullut liian harhaiseksi tai jotain vastaavaa olisitko silti jatkanut lääkkeistä vieroittumista? Nythän olit vaatimassa “kriisiaikaa” lääkärille jo sen perusteella että et vain saanut nukuttua.
      Jos koette että psykiatrit ovat huuhaa-lääkäreitä niin psykologit/psykoterapeutit ovatkin sitten ilmeisesti ihan yksinkertaisesti mitään totuutta vailla ja heidän tuskin tulisi hoitaa yhtään ainutta potilasta.
      Jos teillä olisi edes 10% näyttö (mikä ei riitä edes tutkimustulokseen) siitä, että esittämänne asia lääkäreistä, psyykesairauksista ja siitä että niihin ei tulisi käyttää mielialalääkkeitä niin en sanoisi asiaan yhtään mitään. Mutta näin tuskin on.
      Ja Karoliina. Yksikään itseään vähänkin kunnioittava terapeutti ei oikeasti lähde asettamaan mitään “diagnooseja” henkilölle jota ei ole nähnyt kertaakaan ja jonka kanssa ei ole jutellut sanaakaan. Nyt suorastaan tyrkytät ystävälleni sitä, että hänellä oli niin kauheita traumoja ja niin iso kriisi ettei pystynyt asioitaan käsittelemään minkä psyykelääkkeet ovat “vaimentaneet” (plasebo-vaikutuksesta/vieroitusoireista tuskin enää keskustellaan 6 kuukauden kuluttua siitä kun hyvin toiminut psyykelääkitys on purettu, useita samanlaisia lääkkeitä on kokeiltu ilman hoitovastetta ja mikään ei ole tehonnut). Nykyään ystävälläni on hyvä psyykelääkitys ja hänellä on menestyvä yritys – joten se siitä psyykelääkkeiden mielen vaimentamisesta (jos näin olisi niin ystäväni ei olisi pystynyt luomaan esim. tätä yritystään). Silti hänen sairautensa saattaa välillä voimistua jolloin lääkitystä joudutaan lisäämään. Lisäksi ystäväni ei ole tarvinnut 5 vuoteen sairaalahoitoa (ei edes päiväsairaalassa). Kerroin tästä että olin kertonut hänestä tällä palstalla minkä hän oli hyväksynyt. Hän totesi että on erittäin loukkaantunut että hänelle yritetään leipoa traumoja yms. muita joita hänellä ei ole ja ettei halua ottaa osaa tälläisen “salaseuran” keskusteluihin jonka yhdistyksen hallituksen jäsenetkin on niin salattuja, että heistä ei ole mitään tietoa. On helppoa laukoa “totuuksia” piilosta kuin olla esillä. Toisekseen ystäväni perhe on täynnä lääkäreitä esim. eräs hyvin arvostettu neurologian tohtori on naimisissa hänen siskonsa kanssa, ja tämä henkilö on vahvistanut ystäväni sairauden ilman neurologisia kuvantamisia.
      On vaarallista ruveta leikkimään lääkäriä ilman että on saanut siihen minkäänlaista koulutusta. Joten eiköhän jätetä nämä hommat niille joilla on apunaan työssään myös todellista tutkittua materiaalia.

      • Nyt ollaan kerrankin samaa mieltä, minulla kävi tuuri. Olisin nimittäin voinut erittäin hyvin kuolla vieroitusoireisiin. Jos taas olisin mennyt vieroituspsykoosiin, mikä oli myös erittäin mahdollista, minut oltaisiin voitu hakea ambulanssilla pakkohoitoon ja lääkitä tokkuraan. Minulla kävi tuuri, kun pääsin psykiatrisesta hoidosta eroon ja ilman asiantuntevaa vieroitusta se on muillakin aivan liikaa tuurista kiinni. Yleensä ihmiset epäonnistuvat yrityksissään lopettaa pitkäaikaislääkityksensä, koska vieroitusoireet ovat aivan liian voimakkaat ja tämä sekoitetaan ”sairauden paluuseen”.

        Olen jo todennut, että skitsofrenia on lääkäreiden keksintö ja diagnostiikka on täysin kulttuurisidonnaista. Diagnostiikka on myös erittäin hataraa, koska siihen ei liity minkäänlaisia biologisia korrelaatteja. ”Sairaudet” voidaan määrittää vain psykologis-fenomenologisesti tai yksilön poikkeavuutena yhteiskunnan normeista ja kuten olen kirjoittanut, psykiatriset sairaudet on päätetty äänestämällä. Psykiatrista diagnostiikkaa pidetään täysin oikeutetusti tieteellisesti epäkelpona.

        Mielenterveysdiagnooseja on satoja. Itselleni on arvottu ainakin keskivaikea masennustila, vaikea-asteinen masennustila, määrittämätön ahdistuneisuushäiriö, tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus, skitsofreenistyyppinen psykoosi ja paranoidinen skitsofrenia. Melkoista hakuammuntaa on ollut. Uskoisin, että jokaiselle suomalaiselle saataisiin mielenterveyden häiriö, jos kaikki vaihtoehdot käydään rehellisesti läpi. Olemme erittäin sairas kansa, mikäli mittarina käytetään psykiatrista tautiluokitusta.

        Lääketeollisuuden painopiste on ”sairaustietoisuuden” markkinoinnissa, eikä lääkkeiden. Tämä tietoisuus omasta aivosairaudesta onkin erityisen tehokasta markkinointia, mikä sinunkin kirjoituksistasi on konkreettisesti havaittavissa. Olet täysin ilman kritiikkiä sisäistänyt ”kemiallisen epätasapainon” mielisairauksina pidettyjen tilojen taustalla.

        En pelännyt psykoosia, mutta pelkäsin koko vieroitusprosessin ajan psykiatreja. Vieroituspsykoosin sattuessa kohdalle minulle oltaisiin siis ilmoitettu, että sairaus on palannut ja sen jälkeen minut olisi mahdollisesti pakkoinjektoitu. Mikäli asiat olisivat menneet niin, olisin saattanut tappaa itseni, koska olisin mielestäni menettänyt koko elämäni ja tulevaisuuteni.

        Toivoin kriisiaikaa, jotta olisin voinut tuoda kunnolla esiin oman näkemykseni tilanteesta ja asiat oltaisiin voitu rauhassa keskustella. Tämä ei psykiatrian poliklinikan työntekijöille sopinut, vaan he ilmoittivat minulle puhelimitse, miten asiani todellisuudessa ovat.

        Kuten lääkäritkin, psykologit ja psykoterapeutit muodostavat hyvin heterogeenisen ryhmän. Minulla on ollut hyviä terapeutteja ja myös sellaisia, jotka eivät olleet itselleni kovin sopivia. Terapeutin ja asiakkaan välisen suhteen toimivuus on terapiassa avainasemassa. Viimeisimmän terapeuttini kanssa minulla oli todella hyvä terapiasuhde. Hän piti lääkkeiden lopettamistani rohkeana ja arvostettavana tekona, toisin kuin yksikään psykiatri. Tämä terapeutti on koulutukseltaan psykologi.

        Karoliina jo vinkkasikin sinulle yhtä kirjaa, joka sisältää laadukasta tutkimusnäyttöä ja minä voin vinkata lisää. Esimerkiksi James Daviesin ”Hajalla: Onneton totuus psykiatrian nykytilasta” tai Robert Whitakerin ”Anatomy of an Epidemic”. Lue vaikka mainitut teokset ensin, niin palataan sitten asiaan tutkimusnäytön kanssa.

        Karoliina toi esiin vaihtoehtoisia selitysmalleja koskien ystäväsi tilannetta. Hän ei väittänyt, että yksikään niistä olisi ehdottomasti oikea. Kuten Karoliina totesi, syy-seuraussuhteet ovat monimutkaisia. Miksi siis uskoa ”aivokemioiden epätasapainoon”, koska siitä ei yleisellä tasolla ole minkäänlaista näyttöä?

        Ystäväsi tapaukseen nimenomaan kantaa ottamatta, tarina kuulostaa hyvin tyypilliseltä psykiatrisen potilaan tarinalta. Pitkäaikaislääkityksellä olevien ”sairauteen” kuuluu relapseja ja remissioita. Täydellistä toipumista tai paranemista siihen ei kuulu, toisin kuin minulla. Kaikkea hyvää kuitenkin ystävällesi.

        Sillä, että ystäväsi perhe on ”täynnä lääkäreitä”, ei ole tämän keskustelun aiheen kanssa mitään tekemistä.

      • Ystäväsi myös varmaan arvostaisi, mikäli et vetäisi häntä tähän keskusteluun mukaan, kuten nyt teit. Pidetään jatkossa keskustelu blogikirjoituksessani sekä yleisen tason asioissa.

        Tämä siis sillä oletuksella, että pidät ystäväsi tarinaa argumenttina, joka osoittaa sinun olevan oikeassa ja johon ei ole sallittua kommentoida mitään.

  11. Suomesta toki löytyy suuri määrä niitä ihmisiä, jotka tietävät, mikä on psykiatrisen hoidon nykytilanne. Mainitsemani Furman, Kopakkala, Järvinen ja Seikkula vain ovat tavalla tai toisella olleet julkisuudessa esillä asian suhteen. Karoliinakin tietää paljon, vaikka ei julkisuudessa ole ollut.

    Niitä psykiatreja lienee erityisen paljon, jotka ovat periaatteessa tietoisia näyttöön perustumattomista hoitomenetelmistä, mutta eivät pysty sitä itselleen myöntämään. Tämä on hyvin ymmärrettävää. Haluankin sanoa, että erityisen rohkea ja ihailtava teko keneltä tahansa psykiatrilta olisi myöntää pitkäaikaislääkityksen kroonistava vaikutus ja muuttaa toimintatapaansa.

  12. Mistähän johtunee että kun olen vähentänyt lääkitystä olen voinut paremmin? Mistähän johtuu ettei minulla ole masennuksen takia minkäänlaista seurantaa, puhumattakaan lääkkeiden seurantaa? Mitä nyky psykiatria siis on?

  13. Kiitos tästä kertomuksesta ja koko sivuista! Minullakin on skitsfrenidiagnoosi. Sain sen noin 38-vuotiaana. Minullekin pakkosyötetään lääkkeitä hoitokäytännön mukaisesti. Edellisen hoitopaikan lääkäri ei suostunut missään vaiheessa keventämään lääkitystä, joka on abilify-peratsin-mirtazapin. Hän väitti, että latteus ja vetämättömyys johtuu “sairaudesta”. Kuitenkaan väitteelle ei ole perusteita: ei verikoetta, ei aivokuvaa tai muutakaan, joka todistaisi sairauden olevan biologinen.

    Antipsykoottinen lääkitys on ollut mukana jo vuodesta 2012, kun olin suljetulla osastolla. Psykoosin syystä eivät olleet kiinnostuneet missään vaiheessa. Olin SSRI-lääkkeen käyttäjä, ja annoksen nosto teki minusta levottomamman. Jopa lääkepakkauksessa lukee kiertoilmauksin: voi aiheuttaa sekavuutta. Lisäksi oli paljon ajankohtaista sekä lapsuuden oloista tullutta stressiä. Psykoosien hoito onkin mekaanista: sama hoito kaikille – psykologinen ja henkinen ulottuvuus kielletään, eikä niistä voi hoitajan tai lääkärin kanssa keskustella.

    Neuroleptit ovat siitä pahoja, ettei omalla toiminnalla voi enää vaikuttaa hyvinvointiinsa. Yöunet ovat 12-14 tuntia, ja aina väsyttää. Mikään toiminta ei tuota minkäänlaista mielihyvää, vaikka kuinka yrittäisi. Toisaalta aloitekyky on hävinnnyt, joten yksinkertaisetkin asiat vaativat valtavaa ponnistustusta. Vaikeinta on toiminnan hahmottaminen ja suunnittelu. Kun peratsin vähennettiin 16 mgstä 12 mghen, virkistyin hieman.

    Lääkärit ja hoitajat väittävät minun olevan vakavasti masentunut. Ei tämä ole masennusta, vaan kemiallista lobotomiaa! Ja toki välillä masentaa, kun mitään ei ole tehtävissä, paitsi silloin, jos todella päättäisi ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä. Vastuun ottaminen omasta elämästä pelottaa, sillä olen elänyt asiantuntijoiden ohjeistuksessa jo 18-vuotiaasta alkaen. Mitään itsenäisyyttä ei ole oikeastaan ollutkaan. Ensin oli vanhempien tahto, sitten psykiatria. Väliin tuli kolmetoista vuotta psykoanalyysiä lääkkeettömästi, mutta jostain syystä päädyin sairaalaan terapian päätteksi. Siitä eteen päin taas viimeiset kuusi vuotta olen ollut puhdasoppisen biologisen psykiatrian hallittavana. Alan olla jo valmis hautaan tässä 41 vuoden iässä. Se on antipsykoottien ansiota pitkälti.

    • Kertomuksesi kuulostaa hyvin tutulta ja tyypilliseltä.

      Mikäli psykiatrien väite kuuluu, että lääkkeillä korjataan jotain biologista poikkeamaa, niin sitten vain tutkitaan aivot tarkkaan ennen lääkityksen aloittamista. Sitten tiedettäisiin, että minkälaisilla kemiantuotteilla niitä aivoja normalisoidaan.

      Jos potilaille puhutaan “biologisista sairauksista”, niin sitten diagnosointikin tulee hoitaa laboratoriokokein ja kuvantamalla. Luulisi, että tällaisten väitettyjen aivosairauksien yhteydessä aivoja kuvattaisiin hyvinkin ahkerasti. Nythän näin ei tehdä, koska se paljastaisi kaikille epämiellyttävän totuuden: neuroleptit aiheuttavat aivoille vakavan vaurion, eikä suinkaan “sairaus”.

      Psykoosin taustalta löytyy erittäin usein traumaattisia kokemuksia. Onkin mielenkiintoista, että psykiatrian painopiste ei ole siinä, mitä ihmiselle on tapahtunut, vaikka tämän lähestymistavan hedelmällisyydestä on aukotonta näyttöä. Sen sijaan ollaan tavattoman kiinnostuneita “matemaattisista poikkeamista normaalista”, geeneistä ja aivopatologiasta. Tämä on potilaan kannalta erittäin leimaavaa: perimmäinen syy “krooniseen sairauteen” on hänen aivoissaan.

      Itsekin olen käyttänyt SSRI-lääkkeitä, eivätkä ne varsinkaan pitkällä aikavälillä todellakaan masennukseen auttaneet. Itse asiassa olen käyttänyt ainakin 18 eri psyykenlääkettä, koska avain onneen oli psykiatrien mielestä aina kokeilla uutta lääkettä. Lopulta lyötiin hanskat tiskiin ja todettiin, että vain Leponex tehoaa tähän potilaaseen.

      Neuroleptien idea on tosiaan sama kuin kirurgisessa lobotomiassa. Ne tulivat markkinoille voimakkaina rauhoittajina ja tuolloin korostettiin, että niillä ei ole tarkoituskaan parantaa ketään, vaan tehdä potilaat rauhallisiksi. Kutsuipa itse amerikkalainen neurologi ja lobotomian keulahahmo, Walter Freeman, klooripromatsiinia kemialliseksi lobotomiaksi. Tarina on vain muuttunut vuosien varrella ja voimakkaat rauhoittajat tunnetaan nykyään “psykoosilääkkeinä”, joita hoitomyönteisten potilaiden tulee itse haluta käyttää.

      Meillä ei ole psykoosiin lääkettä, eikä sellaista mielestäni tarvitakaan. Psykoosilla on tarkoituksensa ja se vaikuttaisi olevan normaali puolustusmekanismi ja jopa terapeuttinen prosessi. Psykoosi voi olla uuden alku, kunhan kriisissä saa laadukasta hoitoa, koska psykoosiin menevä ihminen on todennäköisesti kokenut elämässään kovia. Voimakkaita rauhoittajia tarvitaan mahdollisesti pienelle osalle potilaita lyhytaikaiseen käyttöön, kun tilanne on erittäin vaikea ja bentsodiatsepiinit eivät selvästikään riitä. Tällöin puhutaan näyttöön perustuvasta neuroleptien käytöstä. Annokset tulisi pitää pieninä ja lopettaa käyttö heti kun mahdollista. Nythän lääkeannokset ovat valtavia, koska psykiatrit odottavat niiltä “hoitovastetta”.

      Psykiatrinen hoito tosiaan passivoi ihmistä. Kun painotetaan, että vika on aivoissasi, et mahda tälle mitään, et myöskään opi tekemään millekään mitään. Itseänikin pelotti siirtyä opintotuelle, kynnys oli suuri.

      Olen pahoillani, että olet päätynyt biologisen psykiatrian hallintaan. Aina on kuitenkin toivoa, olin nimittäin itsekin hyvin heikossa hapessa vielä muutama vuosi sitten. Asiat voivat muuttua nopeastikin, vaikka aina ei siltä tuntuisi.

  14. Kuten potilaskertomuksistani näkyy, Tipotien psykiatrian poliklinikalla Tampereella potilaiden asiat käsitellään tällaisissa tapauksissa ensisijaisesti “tiimissä”. Tiimin jälkeen potilaille soitetaan ja ilmoitetaan, mitä siellä ollaan henkilökunnan kesken sovittu.

    Poliklinikoilla ja sairaaloissa potilaita kohdellaan monesti, kuin mitä tahansa rikkinäistä tavaraa, joka on teknisen korjauksen tarpeessa.

  15. Kiitos kertomastasi!
    Itse olen jo 57 v. “täti”, joka tk eläkkeellä raskaiden elämänkokemusten ja muutosprosessien jälkeen. Olen myös saanut ns. diagnoosin tässä kaoottisessa vaiheessa, josta kulunut jo 18 vuotta. Ei tosin “skitsofrenia” diagnoosi, vaan “persoonallisuushäiriö”, masennus ym.
    Käynnit mt toimistossa jätin pian tämän jälkeen, koska koin, että toimintatavat eivät mitenkään auttaneet tai tukeneet toipumistani, päinvastoin. Suhtautuminen siellä oli lievästi sanoen suututtavaa, asenteellista ja latistavaa, eikä tämän suuttumuksen avoin osoittaminen helpottanut asemaani, saivat varmaan näin vahvistusta “diagnoosille”.
    Tämän diagnoosin tehneen lääkärin tapasin muistaakseni n. 3 kertaa, ja heti diagnoosin luettuani koin, ettei se mitenkään vastannut todellisuutta tai omaa kokemusta itsestäni ja persoonallisuudestani. Minä olen kokenut sen häpäisynä, lähes raiskaukseen verrattavissa olevana.
    Kohtalokasta on, että tästä diagnoosista tulee sitten kuin valeidentiteetti, joka vain vahvistaa omaa arvottomuuden tunnetta. Tulee kokemus, että ihmisen koko identiteetti tästä lähtien nähdään sairauden valossa, kaikki toimintasi on ikäänkuin “oireita” ja asioinnit terveydenhoidon piirissä vahvistavat joka kerta tätä arvottomuuden tunnetta. Näistä syistä pyrinkin viimeiseen asti välttämään lääkärikäyntejä, joissa suhtautuminen pahimmillaan on ollut naureskelevaa, ennakkoasenne on yleensä ainakin aliarviointi, puhutellaan tietyllä “nuotilla”, tehdään typeriä testaavia kysymyksiä jne. Väittisin että monen potilaan aggressiivisuuden taustalla on tämänkaltainen kohtelu. “Auttaminen” on itse asiassa ennakkoluuloista julmuutta.
    Pidän itseäni älykkäänä ja itsereflektioon kykynevänä ihmisenä, mutta kun tällainen kohtelu jatkuu ja jatkuu alkaa lopulta itsekin epäilemään omaa päättelykykyään.
    Oma vointini alkoi melkein välittömästi kohentua jätettyäni psyk. poliklinikan, mutta valitettavasti vahinko oli jo tapahtunut, olin tietyllä tavalla jo sisäistänyt tämän roolin, jossa jatkuvasti pitää olla puolustuskannalla ja varuillaan tai sitten anteeksipyytävä, syyllistynyt ja vetäytyvä. Ihmissuhteiden rakentaminen tällaisten kokemusten jälkeen on vähintäänkin vaikeaa tämän leiman saatuaan, koska “ulkomaailma” alkaa vahvistaa tätä sisäistä kokemusta oman arvokkuden menettämisestä. Diagnoosista tulee itseään toteuttava ennustus.
    Uskon, että monet “potilaat”, kuten sinäkin, ovat poikkeusellisen herkkiä ja älykkäitä, muut ihmiset viimeiseen asti huomioon ottavia ihmisiä, joille rajojen veto ja oman itsen puolustaminen on vaikeaa. Itse introverttinä – onneksi – olen jatkanut itsetuntemuksen kehittämistä ja iloitsen jokaisesta uudesta oivalluksesta. Voimia sinulle!

    • Kiitos tärkeästä kommentista.

      Olen samaa mieltä diagnooseista, niistä tulee itseään toteuttavia ennustuksia. Diagnostiikan epätieteellisyys, leimaavuus ja passivoiva vaikutus huomioiden psykiatrisia diagnooseja ei mielestäni tulisi ainakaan nykyisessä muodossaan käyttää ollenkaan.

      Kaikkea hyvää myös sinulle!

JÄTÄ VASTAUS