Tutkijat: Masennuksessa on kyse ”normaalien aivojen reagoinnista stressiin tai haastaviin kokemuksiin”

0
560

Moncrieff ym. kirjoittavat: ”On runsaasti näyttöä siitä, että parhaan ymmärryksen masennukseen tarjoaa elämämme konteksti, ei aivojemme kemiallinen tasapaino.”

Kirjoittanut: Peter Simons 15.4.2024

Artikkeli on julkaistu alun perin Mad in America-sivustolla. Se on käännetty käännösohjelmalla ja tämän jälkeen tarkistettu. Alkuperäinen kirjoitus löytyy täältä.

Vaikea elämä selittää masennusta paremmin kuin vialliset aivot”, kirjoittavat tutkijat Molecular Psychiatry -lehdessä hiljattain julkaistussa mielipidekirjoituksessaan.

Joanna Moncrieffin johtamat tutkijat esittävät, että ei ole olemassa todellista näyttöä siitä, että masennus olisi yhteydessä eroavaisuuksiin aivoissa, mutta sosiaalisten tekijöiden ja ympäristötekijöiden roolista masennuksen aiheuttajina on vakuuttavaa näyttöä.

”Esitämme, että koska vakuuttavia todisteita patologisesta prosessista ei ole, on todennäköisempää, että masennus on osa ihmiselle tyypillisten elämän olosuhteisiin yhteydessä olevien tunnereaktioiden kirjoa”, kirjoittavat Moncrieff et al.

”Olemme samaa mieltä siitä, että mielen toiminta syntyy aivotoiminnasta, mutta näyttää todennäköisemmältä, että masennus ei ole tulos aivojen viallisuudesta vaan että kyse on pikemminkin normaalien aivojen reagoimisesta stressiin tai vastoinkäymisiin: toisin sanoen kyse on tilasta ( behavioral state ), joka on parhaiten ymmärrettävissä mielen tasolla ( eli ihmisten sosiaalisessa kontekstissa ilmenevien ajatusten, tunteiden ja toiminnan tasolla ) eikä aivojen tasolla”, he lisäävät.

Heidän artikkelinsa on vastaus neljään aiempaan mielipidekirjoitukseen, joiden kirjoittajat ovat masennuksen biomedikaalisen mallin kannattajia, jotka pitävät masennusta ennen kaikkea ”aivosairautena”.

Masennuksen syitä ja hoitoa koskeva keskustelu on kiihtynyt kahden viime vuoden aikana sen jälkeen, kun nyt kyseessä olevan mielipidekirjoituksen kirjoittajat – Moncrieff et al. – antoivat viimeisen iskun” vanhentuneelle teorialle, jonka mukaan masennus johtuisi alhaisesta serotoniinin määrästä. Heidän kattava analyysinsä paljasti, että ei ole minkäänlaista näyttöä, joka tukisi tätä jo kauan sitten kumottua myyttiä (linkki ). Vaikka jotkut tunnetut psykiatrit olivat jo väittäneet, että kukaan ei ollut koskaan oikeastaan uskonutkaan serotoniinimyyttiin, toiset hyökkäsivät Moncrieffin ym. kimppuun ristiriitaisilla väitteillä. Toiset taas yrittivät kääntää serotoniinin ja masennuksen väliseen oletettuun syy-seuraussuhteesen liittyviä nollatuloksia positiivisiksi tuloksiksi.

Nyt Molecular Psychiatry -lehdessä on ilmestynyt neljä uutta artikkelia, joissa väitetään, että masennus on edelleen aivosairaus. Yksikään niistä ei kyseenalaista serotoniiniteoriamyytin kumonneen tutkimuksen päätelmiä. Silti ne hyökkäävät Moncrieffiä ja hänen kanssatutkijoitaan vastaan kuvaten heitä tieteenvastaisiksi ja kirjoittavat, että masennus on edelleen aivosairaus.

Fountoulakisin ja Tsapakisin kirjoittaman mielipidekirjoituksen mukaan väite, jonka mukaan masennus johtuu sosiaalisista ja ympäristötekijöistä ( kuten traumasta ja menetyksestä ), vastaa uskoa ”yliluonnolliseen”. Toisessa mielipidekirjoituksessa Arnone ym. kirjoittavat, että on tieteen hylkäämistä väittää, että sosiaaliset ja ympäristötekijät olisivat ensisijaisia, koska heidän mukaansa masennuksen aiheuttaa monimutkainen ja huonosti ymmärretty neurobiologinen prosessi.

Kuitenkin, Moncrieff ja muut kirjoittavat, epämääräinen väite, että biologinen syy on ”monimutkainen” – ilman, että sen vaikutuksesta esitetään todisteita tai edes selitetään väitetyn monimutkaisuuden luonnetta – on merkityksetön, eikä sitä todellakaan voida pitää tieteellisenä todisteena.

”Ilman suhteen luonteen määrittelemistä tällainen väite on sama kuin sanoisi, että veri on osallisena masennuksessa. Se varmasti onkin, mutta tällä ei ole juurikaan merkitystä masennuksen luonteen, alkuperän tai syy-yhteyksien kannalta”, kirjoittavat Moncrieff ym.

Moncrieff ym. käyvät perusteellisesti läpi Arnonen ym. useita väitteitä, joista monet eivät edes liity nimenomaisesti masennukseen. Näiden joukossa ovat epäjohdonmukaiset serotoniinitulokset eläinkokeista, ristiriitaiset tulokset liittyen serotoniiniin ja palkitsemisoppimiseen sekä epämääräiset teoriat aivojen rakenteellisesta kytkeytyvyydestä, jotka – Moncrieffin ym. mukaan – eivät sisällä edes testattavia hypoteeseja.

Moncrieff et al. käyvät läpi myös Smithin et al. toisessa mielipidekirjoituksessa esittämän kritiikin. Smith et al. väittivät, että alkuperäinen kattava serotoniinianalyysi oli virheellinen useista vähämerkityksellisistä syistä, mukaan lukien epäasianmukaiset metodologiset valinnat. Kuitenkin, Moncrieff et al. kirjoittavat, että Smithin et al. kritiikki on harhaanjohtavaa ja että he käyttivät systemaattisten katsausten laatimista koskevia ”gold standard” ohjeistuksia ja listasivat tarkasti kriteerit, joiden mukaan katsaukseen mukaan otettavat ja ulkopuolelle jätettävät tutkimukset oli valittu. Lisäksi, he kirjoittavat, vaikka he muuttaisivat analyysiään kaikkien Smithin ja muiden esittämien vähämerkityksellisten huomautusten mukaisesti, tämä ei muuttaisi analyysin lopputuloksia.

”Vaikka kaikki Smithin et al. esittämä kritiikki olisi totta ( mitä se ei ole ), se ei muuttaisi sateenvarjokatsauksen tuloksia”, he kirjoittavat.

Esitämme, että tämä mielipidekirjoitus on esimerkki logiikan halkomisen argumentointivirheestä ( ”logic-chopping fallacy” ) ( triviaaleista vastaväitteistä )”, he lisäävät. ”Metodologisiin lähestymistapoihin liittyviin vähäisiin näkemyseroihin kiinni jääminen ja keksityt huolenaiheet lähteiden valintaan liittyen vaikuttavat verhoavan alleen mielipidekirjoitusten laatijoiden tyytymättömyyden koskien sitä, että biomedikaalisen mallin epäonnistuminen masennuksen selittämisessä paljastuu.”

Moncrieff ja muut toteavat, että sosiaalisten ja ympäristötekijöiden, kuten köyhyyden, eristyneisyyden ja traumojen, yhteydestä masennukseen on saatu näyttöä toistuvasti, kun taas neurokuvantamis- ja geenitutkimuksista ei ole pystytty löytämään johdonmukaista näyttöä masennukseen liittyvistä biologisista poikkeavuuksista.

He viittaavat esimerkiksi Nils Winterin johtamaan JAMA Psychiatry -lehdessä vuonna 2022 julkaistuun tutkimukseen, johon oli sisällytetty kaikki tärkeimmät neurokuvantamismenetelmät (rakenteellinen magneettikuvaus, fMRI, aivojen yhteydet ( ”connectivity” ), DTI ja muut) sekä kompleksin geneettisen riskin mittari, polygeeninen riskisumma (PRS). Winter ja muut havaitsivat, että kaikki neurokuvantamistulokset ja PRS ennustivat masennusta suunnilleen kolikonheiton tarkkuudella. Sen sijaan sosiaalisen ympäristön muuttujat, ”sosiaalinen tuki” ja ”lapsuuden aikainen kaltoinkohtelu”, olivat merkittävästi yhteydessä masennukseen, ja kumpikin ennusti masennusta yli 70 prosentin tarkkuudella.

Kun Winter oli tehnyt vuonna 2023 samalla tavalla epäonnistuneen seurantatutkimuksen, jossa yritettiin käyttää koneoppimista vaikuttavien neurokuvamismuuttujien tunnistamiseen, hän kirjoitti Twitterissä:

”Sen, että emme löydä yksilötasolla merkityksellisiä ( univariaattisia tai monimuuttujaisia ) neurobiologisia poikkeavuuksia yhden yleisimmän mielenterveyshäiriön osalta, pitäisi antaa meille aihetta pysähtyä miettimään.”

Vaikutusvaltainen neurotieteilijä Raymond Dolan ( linkki ) pohtii vuonna 2022 julkaistussa artikkelissa neurotieteen epäonnistumista psykiatristen diagnoosien selittämisessä ja toteaa, että ”psykiatrian perustavanlaatuisin piirre on sen tietämättömyys: se ei kykene onnistuneesti määrittelemään huomionsa kohdetta, ja sen yritykset selvittää häiriöiden etiologia on ollut epäonnistumisten sarja.”

Moncrieff et al. kirjoittavat: ”On runsaasti näyttöä siitä, että parhaan ymmärryksen masennukseen tarjoaa elämämme konteksti, ei aivojemme kemiallinen tasapaino.”

 

                                    ****

Moncrieff, J., Cooper, R. E., Stockmann, T., Amendola, S., Hengartner, M. P., & Horowitz, M. A. (2024). Difficult lives explain depression better than broken brains. Molecular Psychiatry. Published online February 19, 2023. https://doi.org/10.1038/s41380-024-02462-3 (Link) (Linkki).

 

Peter Simons on aiemmin ollut akateeminen psykologian tutkija. Nyt hän pyrkii tiedekirjoittajana tarjoamaan maallikoille näkymän psykiatrisen tutkimuksen joskus vaikeaselkoiseen maailmaan. Mad in America -lehden blogien ja henkilökohtaisten tarinoiden toimittajana hän arvostaa niiden henkilöiden tarinoita, joilla on omakohtaista kokemusta psykiatrisesta järjestelmästä, ja jakaa tietoa vaihtoehdoista biomedikaaliselle mallille.

JÄTÄ VASTAUS