Nepsyn varaavyöhykkeellä!

0
118

Muutama päivä sitten huomasin toimintaterapeuttina työskentelevän ystäväni iloinneen Nepsy-koulutuksesta Facebooksissa. Ilmeisen antoisa koulutus päivityksen perusteella. Avasin kuvat, jotka hän jakoi koulutuksesta. Yhdessä kuvassa oli havainnoitu neurotyypillisten ja neuroepätyypillisten oppimisalueen eroja. Neurotyypillisillä oli keskellä ympyrä, joka kuvasi mukavuusaluetta, sen jälkeen hieman isompi ympyrä, joka kuvasi epämukavuusaluetta ja kolmantena ympyränä vaaravyöhykealue. Vaaravyöhykkeellä ei tapahdu oppimista. Neuroepätyypillisten vyöhykekarttaan oli piirretty mukavuusalueen jälkeen punaiset viivat mukavuusalueelle päin. Nämä viivat ilmeisesti ilmentää mukavuusalueella mielellään pidättäytymistä. Vaaravyöhykkeen ja epämukavuusalueen viiva ei ollut pyöreä, vaan vaihteleva. Ilmeisesti kuvasti sitä, että ei oikein voi olla varma milloin vaaravyöhyke saavutetaan.

Kuvasta tuli mieleen oma ADHD-diagnoosiaika. Sain diagnoosin jokunen vuosi sitten. Opiskelin yliopistossa muistaakseni viidettä vuotta, eikä opinnot kunnolla enää edenneet. Siihen tietysti tuli löytää joku syy ja mielellään lääketieteellinen. Pääsin nopeasti ADHD-tutkimuksiin ja diagnoosinkin sain muutamassa kuukaudessa. Ensimmäisten kaavakkeiden täytön jälkeen hoitaja tosin totesi : ” Sinulla saattaa olla kaksisuuntainen mielialahäiriö!”. Tähän vastasin, että en kyllä kovin masentunut ole koskaan ollut, mutta hoitaja sanoi, että se voi ilmentyä vain hypomaniana. Noh tätä diagnoosia ei itselleni tullut eli hypomania oli ilmeisesti normaalitasoinen jatkokaavaikeiden täytössä. ADHD-diagnoosi tuli mielestäni aika vaivattomasta. Olihan yksi sisaruksistani ajautunut rikolliseen elämään, joka monesti johtuu hoitamattomasta ADHD:sta eli varmasti geenitkin vaikuttamassa! Sen lisäksi olen luonteeltani puhelias ja vilkas, eikä aikataulujen seuraaminen tuohon aikaan ollut lempi juttuni.

Muistan kun hoitaja sanoi, että nyt sinun on varmasti helpompi ymmärtää itseäsi. Noh mietin että ehkä se sitten on niin. Aloitin samalla lääkityksen tähän vaivaan, joka aiheuttaa vaaravyöhykkeen poikkeamista. Lääkettä nostetiin pikkuhiljaa, mutta täydellä annoksella olin vain kolme viikkoa. Ilmeisesti olin tottunut vaaravyöhyke-elämään, eikä lääkitys tuonut itselleni niitä asioita, joita ajattelin. Kotini ei pysynyt siistinä ja silti olin aina vähän myöhässä joka paikasta. Eikä totta puhuen itsensä ymmärtäminen helpottunut, ärsytys lisääntyi. Todettakoon, että kyllä lääke helpottaa paikallaan istumiseen. Mutta millä hinnalla? Oman kokemuksen mukaan stimulantit vievät osan ilosta. Ne kyllä auttavat tunteiden hallintaan ja tylsien asioiden tekemiseen, koska tunteet vähenevät. Kaipa sitten on sama mitä tekee.

Näin muutaman vuoden jälkeen – alaa vaihtaneena, en enää mieti mistä hidastuminen opinnoista johtui, nyt tiedän. Se johtui siitä, ettei ala ollut itselleen mielekäs. Eli kiitos omalle vaaravyöhykkeelle, jonka vuoksi olin huono ja epäonnistuin. Jos sallimme enemmän huonoutta ja epäonnistumista löydämme myös paikat, jossa onnistuminen on mielekästä.  Ihminen ei ole yhteiskuntaa varten suorittava kone, jonka pitää jokainen tutkinto tai työ suorittaa täysillä tai oikein. Ihminen on täällä oppimassa elämään, toisinaan onnistumassa ja toisinaan epäonnistumassa. Nykyisin olen oppinut myös pitämään aikatauluista kiinni, mutta kodissani on edelleen astiat usein tiskaamatta ja vaatteita siellä täällä. Ehkäpä se on vain elämää, ei diagnoosin aiheuttamaa lamaantumista.

Jos asiat ovat elämässä ristissä ja tekee asioita jotka ei itselle ole oikeita tai  mielekkäitä, ei diagnoosi korjaa ristiriitoja. Vaaravyöhykkeelle tulee siis olla kiitollinen, se kertoo milloin aika vaihtaa suuntaa. Tarvitsemme apua ja armollisuutta ymmärtämään, että joskus olemme valinneet väärän reitin tai epäonnistuneet. Emme tarvitse iloa turruttavia lääkkeitä puskemaan läpi sellaisesta, joka ei itselle sovi. Olkaamme siis jokainen iloinen omasta vaaravyöhykkeestämme.

JÄTÄ VASTAUS