Ben Furman

Kun psykiatrista hoitojärjestelmää tarkastelee kriittisin silmin, ei voi välttyä siltä vaikutelmalta, että sitä ei ole koskaan luotu asiakkaita vaan mielenterveysalan työntekijöitä varten.
Psykiatrisen hoidon kehityshistoria voidaan kertoa monella eri tavalla. Se voidaan saada näyttämään menestystarinalta, jossa mielenterveyden häiriöitä on vähitellen alettu ymmärtää ja hoitaa yhä paremmin ja paremmin. Mutta kuten tämä kirja osoittaa, tarinalla on toinenkin puoli. Jos totuutta ei yritetä kaunistella, psykiatrian historia on omituinen sekoitus psykologisia kultteja, muotivirtauksia, oppiriitoja, valtataisteluja, lobbauksia, ammattiryhmien keskinäistä kädenvääntöjä ja haitallisia jos ei suorastaan julmia hoitokeinoja. Tämän päivän psykiatriaa hallitsee koulukunta, jota kutsutaan usein biologiseksi psykiatriaksi. Se on suuntaus, jota luonnehtii sekä aikuisten että lasten epidemiologiset mittasuhteet saavuttanut diagnosoiminen ja systemaattinen lääkitseminen.  Olemme luoneet järjestelmän, jossa kukaan ei saa ongelmiinsa mitään apua ei saa ilman diagnoosia ja diagnoosin saaminen taas johtaa aina ihmisen lääkitsemiseen. Miten tässä näin kävi?
Psykiatria on aina ollut lääketieteen ruma ankanpoikanen. Se ei ole perinteisesti nauttinut lääketieteellisen yhteisön arvostusta ja sen vuoksi sillä on aina ollut tarve todistaa muulle lääkärikunnalle uskottavuuttaan. Vuosien saatossa psykiatria on turvautunut erilaisiin strategioihin nostaakseen statustaan isoveljiensä ja muun maailman silmissä.
Viime vuosisadan alusta lähtien– niin Euroopassa kuin USA:ssa – psykiatria yritti nostaa uskottavuuttaan tarttumalla Freudin kehittämään psykoanalyyttiseen oppiin, uskomusjärjestelmään, joka avulla luotiin illuusio psykiatreista salaisen tiedon haltijoina, velhoina, joilla on avaimet ihmismielen syvimpiin sopukoihin ja neuroosien tiedostamattomien alkusyiden lähteille. Lukuisat psykiatrit kaikkialla länsimaissa, myös Suomessa, hankkivat itselleen psykoanalyytikon koulutuksen ja perustivat yksityisvastaanottoja, missä he ottivat vastaan maksukykyisiä potilaitaan useita kertoja viikossa vuosien ajan. Potilaista ei ollut pulaa, sillä psykiatrit ohjasivat heitä omille yksityisvastaanotoilleen sairaaloista ja poliklinikoilta, ja kun oma vastaanotto oli täynnä, he lähettivät potilaita toinen toisilleen. Psykoanalyysi tuli länsimaissa sivistyneistön parissa muotiin toisen maailmansodan jälkeen ja vähitellen siitä kehkeytyi sekulaari uskonto, maailmanselitys, jonka avulla voitiin ”ymmärtää” ei ainoastaan mielenterveysongelmia vaan sotien syntyä ja kirjallisuuden mysteerejä.
Psykoanalyysi rantautui USA:han jo viime vuosisadan alussa ja toisen maailmansodan jälkeen siitä oli tullut siellä psykiatrian hallitseva oppisuuntaus. Psykiatrinen luokitus käytti psykoanalyyttistä terminologiaa, alan oppikirjat toistelivat psykoanalyyttisiä oppeja ja psykiatreiksi opiskelevat lääkärit saivat psykoanalyyttistä koulutusta. USA:ssa psykiatrit omivat psykoanalyysin itselleen epäämällä psykologeilta ja muilta psykiatrian parissa puurtavilta ammattiryhmiltä pääsyn psykoanalyytikkokoulutuksiin. Lääkäreiden monopoli murtui siellä vasta vuonna 1968, kun psykologit onnistuivat oikeusteitse vaatimaan lääkäreitä sallimaan myös muiden ammattiryhmien osallistumisen psykoanalyyttikkokoulutuksiin.
Psykoanalyysi värjäsi vahvasti myös Eurooppalaista psykiatriaa. Kun itse erikoistuin psykiatriaan 80-luvulla, olivat kaikki maamme psykiatrian oppituolit – lastenpsykiatrian professuurit mukaan lukien –psykoanalyytikkojen miehittämiä. Psykiatrian ja psykoanalyysin välille saattoi käytännössä piirtää yhtäläisyysmerkin.
Mutta muutos oli jo alkanut. Sotien jälkeen USA:ssa yliopistoissa psykologit olivat alkaneet kehittää uudenlaista psykoterapeuttista menetelmää, joka ei kumartanut Freudin suuntaan, vaan perustui eläinten ja ihmisten käyttäytymisen kokeelliseen tutkimukseen. Psykoanalyytikot vastustivat kiivaasti tätä uutta ”tieteellisestä” psykoterapiaa, jota kutsuttiin käyttäytymisterapiaksi (behaviour therapy), väittäen sitä manipulaatioksi ja uhittelemalla, että sen avulla parantuneiden potilaiden oireet kyllä palaisivat pian tai korvautuisivat muilla oireilla.
Mutta psykoanalyytikkojen vastustus ei estänyt käyttäytymisterapian voittokulkua. Vuosisadan  vaihteeseen mennessä käyttäytymisterapia, jota nyt kutsuttiin muodikkaasti kognitiiviseksi terapiaksi, oli raivannut tiensä psykoterapian valtavirtaukseksi ja käytännöllisesti katsoen syrjäyttänyt psykoanalyysin. USA:ssa sairausvakuutukset eivät ole korvanneet pitkiä analyyttisiä terapioita vuosikausiin ja Euroopassakin psykoanalyyttisiä pitkiä terapioita korvataan enää vain Suomessa ja Euroopan saksankielisissä maissa.
Psykoanalyysin pitkään jatkuneen herruuden päättyminen jätti psykiatrian tyhjän päälle. Jos tieteellinen maailma ei enää uskonut psykoanalyyttisiin oppeihin samalla sinisilmäisyydellä kuin se oli tehnyt lähes vuosisadan ajan, niin miten psykiatria oli pelastava uskottavuutensa ja statuksensa lääketieteen kentällä?
Yksi merkittävistä askelista tässä psykiatrian pelastusoperaatiossa oli Amerikan psykiatriyhdistyksen (APA) päätös uudistaa psykiatristen häiriöiden luokitus 80-luvulla. Se asetti arvovaltaisen työryhmän, joka otti tehtäväkseen koostaa psykoanalyyttisestä terminologiasta vapaa ”tieteellinen” häiriöluokitus. Freudilaiset termit kuten neuroosi, ego, alitajunta ja minän puolustusmekanismit saivat lähtöpassit. Tässä uudessa aikaisempaa tieteellisemmältä kuulostavassa luokituksessa kukin häiriö määriteltiin kriteerein. Tarkoitus oli luoda aikaisempaa luotettavampi diagnoosijärjestelmä, joka ei ottaisi kantaa siihen, mistä häiriöt johtuivat, vaan rajoittuisi nimeämään ja kuvaamaan ne niin yksiselitteisesti, että psykiatrisia häiriöitä koskeva luotettava tieteellinen tutkimus tulisi mahdolliseksi.
Parantamalla sen aikaista onnetonta ja epäluotettavaa luokitusta ja modernisoimalla sen terminologiaa haluttiin luoda vaikutelma siitä, että psykiatria on samalla tavalla eksaktia tiedettä kuin muutkin lääketieteen erikoisalat. Uusi ja uljas DSM-III luokitus synnytti vaikutelman, että siinä listatut psykiatriset häiriönimikkeet numerokoodeineen ja kriteereineen olivat spesifejä toisistaan selkeästi erotettavissa oikeasti olemassa olevia häiriötiloja. Todellisuudessa diagnostical and statistical manual of mental disorders III oli pelkkä epätieteellinen kyhäelmä, lukemattomien äänestysten ja kädenvääntöjen tulos, professorien keskenään kasaan harsima kompromissi. Mutta siitä ei kukaan näyttänyt olevan kiinnostunut, sillä upouusi ”tieteellinen” luokitusjärjestelmä oli lottovoitto: se tuotti Amerikan psykiatriyhdistykselle miljoonia ja antoi psykiatrialle sitä statusta ja uskottavuutta, jota vailla se oli.
DSM-III luokituksen ei pitänyt millään lailla ottaa kantaa siihen, mistä luokituksessa kuvatut häiriöt johtuvat. Kuitenkin se lääketieteen perinnettä kunnioittava tapa ja terminologia, jolla luokitus kirjoitettiin, oli omiaan rakentamaan illuusiota siitä, että kirjassa nimetyt häiriöt ovat samanlaisia oikeasti olemassa olevia sairauksia kuin muutkin sairaudet. DSM-III luokitus loi pohjan psykiatriassa vähitellen tapahtuneelle täyskäännökselle. Vasta kukoistuskauttaan elänyt psykoanalyysi siirrettiin psykiatrian historian pölyisiin aikakirjoihin ja tilalle tuli uusi, uljas psykiatria, jossa psyykkiset ongelmat haluttiin nähdä aivokemiallisina häiriötiloina joiden ensisijainen hoito on lääkitys. Psykiatrian systemaattinen lääketieteellistäminen oli keino palauttaa sen maine ja kunnia.
Samalla psykiatreista tuli lääketeollisuuden hyvin palkattuja juoksupoikia, joiden tehtäväksi tuli viedä biologisen psykiatrian lääkekeskeistä ”ilosanomaa” niin muille lääkäreille kuin myös suurelle yleisölle. Ääneen lausumattomana tavoitteena oli saada muut lääkärit ja väestö uskomaan, että lääketeollisuuden kilvan kehittämät erilaiset aivotoimintaan vaikuttavat kemikaalit olivat psykiatristen sairauksien täsmälääkkeitä.
Psykiatrista palvelujärjestelmää ei ole milloinkaan luotu potilaita varten. Se on pikemminkin keskinäisen kädenväännön tuloksena syntynyt mielenterveyden eri ammattiryhmien etuja ja uskottavuutta palveleva alati muuttuva rakennelma, jonka tehtävänä ei ole auttaa potilaita parantumaan vaan edistää työntekijöiden hyvinvointia ja arvostusta yhteiskunnassa.
Jos oikeasti haluaisimme luoda sellaisen psykiatrisen hoitojärjestelmän, joka on tehty palvelujen käyttäjille eikä työntekijöille, meidän täytyisi aloittaa alusta ja panna koko järjestelmä uuteen uskoon.
1. Meidän tulisi suhtautua psyykenlääkkeisiin huomattavasti kriittisemmin kuin tällä hetkellä teemme. Meidän pitäisi tiedostaa lääkkeiden haitat ja vaarat ja turvautua niihin vain poikkeustapauksissa. Lähes kaikki mielenterveyden häiriöt toistuvia mainioita, pitkittyneitä psykooseja ja tuskaisia vaikeita masennustiloja lukuun ottamatta voidaan hoitaa psykososiaalisin keinoin joko kokonaan ilman lääkkeitä tai käyttäen lääkettä vain lyhyen aikaa.
2. Meidän tulisi ottaa potilaiden, kokemusasiantuntijoiden ja omaisten ääni kuuleviin korviin. Meidän pitäisi kerätä palvelujen käyttäjiltä ja heidän omaisiltaan aktiivisesti palautetta ja pyytää heitä osallistumaan aktiivisesti toimivien ja heitä palvelevien järjestelmien suunnitteluun.
3. Meidän tulisi ottaa etäisyyttä lääketeollisuuteen. Jos haluamme luoda uudenlaista asiakaslähtöistä psykiatriaa, me emme voi antaa lääketeollisuuden päättää siitä, minkälaista tutkimustyötä psykiatrian alalla tehdään, miten lääkäreitä koulutetaan ja mitä kansalaiset ajattelevat siitä, mitä roolia lääkkeet näyttelevät ihmisten mielenterveysongelmien hoidossa.
4. Meidän tulisi luopua psykiatrisista diagnooseista ja käyttää sen sijaan luonnollista kieltä kirjatessamme tietoja palvelujen käyttäjistä papereihin ja tietokonejärjestelmiin. Muutamalla yhdessä potilaan kanssa hyvin muotoillulla lauseella voimme kertoa hänen ongelmastaan enemmän kuin yksikään psykiatrinen diagnoosi.
5. Meidän tulisi luopua siitä ajatuksesta, että pitkä ja tiivis yksilöterapia on jollakin lailla parempi hoitomuoto tai suositeltavampi terapiamuoto kuin muut terapiamuodot. Pitkä yksilöterapia on kaikista terapiamuodoista kallein, muttei lainkaan sen parempi kuin sen edullisemmat vaihtoehdot, kuten erilaiset ryhmäterapiat, perheterapiat, lyhytterapiat ja kuntoutuskurssit. Yhden ihmisen pitkän terapian hinnalla voitaisiin muilla menetelmillä auttaa lukuisia apua tarvitsevia.
6. Itse asiassa meidän tulisi kokonaan kyseenalaistaa sokea uskomme psykoterapian autuaaksi tekevään vaikutukseen. Monet ihmiset ovat toki saaneet avun psykoterapiasta, mutta tutkimukset ovat osoittaneet, että ihmiset hyötyvät yhtä lailla muistakin, yhteiskunnalle huomattavasti edullisemmista auttamisen muodoista kuten vertaistuesta, kokemusasiantuntijoiden tuesta, tietoisuustaitojen opettelemisesta, korva-akupunktiosta, internetin itseapuohjelmista, kursseista, maallikoiden ohjaamista keskusteluryhmistä jne. Ihmisiä voidaan auttaa monilla menetelmillä ja meillä on suoranainen velvollisuus kiinnostua vakavasti erilaisista edullisista ja kansalaisten tarpeisiin skaalautuvista ammattimaisen psykoterapian vaihtoehdoista.
7. Mielenterveyden alan työntekijöiden pitäisi jalkautua norsunluutorneistaan kansan pariin. Meidän tulisi mennä sinne, missä ihmiset ovat; koteihin, kouluihin, päiväkoteihin, työpaikoille ja lähiöihin. Meidän pitäisi luopua lähetteistä, madaltaa kynnyksiä, vähentää luukkuja viedä psykiatrinen apu terveyskeskuksiin, neuvoloihin ja muualle missä sitä kipeästi tarvitaan.
8. Meidän tulisi luopua ajatuksesta, että psykiatrian ja siihen liittyvän päätöksenteon tulee olla lääkäreiden käsissä. Toimivan psykiatrisen palvelujärjestelmän rakentaminen ei onnistu, jos me psykiatrit yksin olemme sen arkitehteina. Jos haluamme luoda väestöä palvelevan hoitojärjestelmän, meidän on rakennettava se yhteistyössä, tasa-arvoisina kumppaneina muiden ammattiryhmien, potilaiden, omaisten, maallikoiden, kokemusasiantuntijoiden ja kansalaisjärjestöjen kanssa.
Psykiatrian kritiikki on taitolaji. Kaikilla, jotka ovat psykiatrian kritiikkiä joskus julkisuudessa esittäneet, on omakohtainen kokemus psykiatrian imperiumin vastaiskusta. Kritiikin esittäjä saa kuulla, ettei tunne asiaa, josta puhuu, että hänen argumenttinsa ovat epätieteellisiä, että hän likaa omaa pesäänsä, että hän on mustavalkoinen, että hän pyrkii mollaamaan muita nostaakseen omaa häntäänsä, että hänen kritiikki kumpuaa hänen henkilökohtaisista ongelmistaan, että kärjistämällä asioita hän tekee rakentavan keskustelun mahdottomaksi, että hänen takiaan lääkkeitä tarvitsevat ihmiset lopettavat päistikkaa lääkityksensä ja ajautuvat sen vuoksi itsemurhaan… Kritiikin esittäjän ura kohtaa helposti lasikaton eikä irtisanotuksi tuleminen – kuten hyvin tiedämme – ole sekään mikään ennenkuulumatonta.
Kriittistä keskustelua psykiatrian hoitomenetelmistä on aina vastustettu keinoja kaihtamatta.  Nyt on tullut pelottomuuden aika. On tullut aika myöntää, että olohuoneessamme on virtahepo ja meidän on syytä kaikkien yhdessä miettiä mitä me sille voisimme tehdä.
Meillä alkaa olla näkemys siitä, miten psykiatrisia hoitojärjestelmiä pitää muuttaa, meillä on jo loistavia esimerkkejä siitä, miten siinä on onnistuttu ja meillä on upeita työntekijöitä, jotka ovat valmiita muutoksiin. Mutta me tiedämme myös, että psykiatriset hoitojärjestelmät ovat suuria laivoja, jotka kääntyvät hitaasti. Ensimmäinen askel tällä tiellä on silmien avaaminen ja sen tämä kirja tekee uljaalla tavalla.

Teksti on ilmestynyt aiemmin esipuheena teokseen James Davies:  Hajalla –  
onneton totuus psykiatrian nykytilasta.

JÄTÄ VASTAUS