Päiväni mielisairaalassa

    0
    342

    Joitakuita varmaan kiinnostaa, millaista on psykiatrinen erikoissairaanhoito. Olen tahdostani riippumattomassa hoidossa ja tässä on tarinani eräältä perjantailta.

    Herään klo 8 maissa. Katson puhelintani, vaikka arvaan katsomattani, että läheiseni ei ole vastannut viestiini, jossa muistutin häntä, että hän oli itsekin minut livenä nähnyt ilman oireita. Myöskään psykan polilla ei tietenkään nähdä oireita, jos niitä ei ole…

    Aamupala on aika hiljainen. Joku joskus keskustelee. Itse en yleensä jaksa.

    Aamupalan jälkeen pyydän vaihtovaatteita. Saan niitä vain päiväksi, josta aina herää toivo, että ehkä tämä on viimeinen päiväni täällä.

    Ennen pukemista hautaudun sänkyyn itkemään. Lohduton olo. En voi itse vaikuttaa asioihini.

    Sain ulkoiluluvan puoleksi tunniksi per päivä sairaalan alueella. Kävin viinerillä ja kahvilla huoltoasemalla, joka luokiteltiin sairaalan alueeksi. Oli ihanaa tuntea hetken olevansa normaali.

    Päiväkahvilla potilastoveri kysyy, millainen päivä on ollut. Sanon olevani väsynyt, kun lääkitystä on taas nostettu. Potilastoveri sanoo myös olevansa kuin zombi.

    Saamme ylimääräiset palat kuivaa kakkua. Lääkitys nostaa painoa, mutta minulla ei ole voimia kieltäytyä ruuasta tai herkuista.

    Luen Miki Liukkosen kirjaa. Mietin, oliko hänellä jokin erityinen syy lähteä.

    Laitan työterveyteen viestiä. En tiedä, onko minulla vielä työpaikka. Kuulemma en saa aloittaa työtä heti kun haluan vaan ensin pitää kuntoutua. Mitä on tämä mystinen kuntoutuminen? Tätä joutenoloako?

    Saan ammattiliitostani vastauksen, jossa kysyvät, miksi kyselen asianajajapalveluita. En välitä stigmasta vaan kerron, että tarvitsen asianajajan päästäkseni vastentahtoisesta lääkityksestä eroon.

    Useimmat lääkkeet estävät itkemisen. Sitä ei ole tapahtunut vielä. Itken sitä, että sairaalaan toimitti läheinen, johon olen turhaan luottanut. Itken myös muita asioita, jotka eivät anna toivoa. Minulla ei käytännössä ole ketään perheenjäsentä tukena ja turvana. Sen kanssa on pakko elää ja samalla pitäisi yrittää säilyttää yhteys ihmisiin. Olen yrittänyt opetella olemaan avoimempi, mutta siihen tarvittaisiin ihmisiä, jotka ottaisivat kopin. Sinkun elämä käytännössä on vaikeaa, koska elämästä on vain pakko selvitä yksin.

    Iltapalan jälkeen pääsee onneksi nukkumaan. Itselle se on vaikeaa, kun saan hengenahdistuskohtauksia, joita on nyt ollut iltaisin pahana ja joihin liittyy oudot tuntemukset selässä. Joudun pyytämään unilääkkeen.

    En varsinaisesti tiedä, mikä tässä kaikessa on laadukasta erikoissairaanhoitoa.

    JAA
    Edellinen artikkeliPsykoosin pelko: tärkeää ajateltavaa läheisille ja hoitajille
    Seuraava artikkeliMeta-analyysi: Masennuslääkitys psykoterapian lisänä kaksinkertaistaa itsemurhariskin
    Kirjoittaja ei ole tuntenut hyötyvänsä neurolepteista päivääkään ja on elänyt elämänsä parasta aikaa ilman niitä, mutta joutuu tällä hetkellä olemaan vastentahtoisella neuroleptilääkityksellä. Kirjoittaja toivoo, että mielenterveyshoito uudistuisi niin, että jokaisella mielenterveyspotilaalla olisi mahdollisuus valita turvallinen lääkkeetön hoito. Palstallaan kirjoittaja pohtii, millä ammattilaiset ja potilaat saataisiin puhumaan samaa kieltä. Mitkä tekijät ovat esteenä kehitykselle kohti mielekkäämpää mielenterveyshoitoa?

    JÄTÄ VASTAUS