Minulla on kokemusta useimmista neurolepteistä, yli kymmenestä. Haitat, joista olen kärsinyt, ovat vaihdelleet eri lääkevalmisteiden välillä, mutta kaikille lääkkeille on ollut yhteistä se, että ne ovat vaikeuttaneet arjessa suoriutumista. Tämä on tietenkin täysin odotettava vaikutus, kun kyseessä on lamaavat lääkkeet, mutta psykiatrien keskuudessa näitä arjen haittavaikutuksia pidetään sairauden oireina, mikä on totaalisen väärin. Kokemukseni on kyselyjeni mukaan myös täysin yhtäläinen muiden neurolepteja syövien kokemien lääkkeiden haittavaikutusten kanssa.
Arjessa kokemani haitat ovat aina samanlaisia, mutta niissä on vaihtelua sen mukaan, minkä verran lääkettä on. Mitä enemmän lääkettä on, sitä enemmän koen arjessa haasteita. Vaikeimmassa tapauksessa en jaksa peseytyä enkä välittää siivosta, jokainen päivä tuntuu ikuisuudelta ja syön jatkuvasti. Lääkevalmisteesta riippuen tämä syöminen johtaa lihomiseen tai ei johda lihomiseen.
Kauhealta tuntuu myös täysi kyvyttömyys nauttia elämästä. Ruoka on ainoa asia, mistä pystyn nauttimaan. Usein toivon kuolevani saman tien. Joskus toivon maailmanloppua, koska se tuntuu helpoimmalta tavalta kuolla. Joskus olen maannut auringossa ilmapatjalla järven rannalla kykenemättä tuntemaan mitään nautintoa siitä. Silloin ajattelin, että lopetan nämä lääkkeet heti tai en jaksa elää. Lopetin lääkkeet, palasin työelämään ja kyky tuntea iloa palasi. Oma jaksaminen on ihan toisenlaista, kun sen saa tehdä selväpäisenä. Mahdollinen oirejakson toimintakyvyn väliaikainen heikentymä on pienempi paha kuin lääkityksen aiheuttama pysyvä heikentymä.
Miksi asioita ei ajatella pysyvän toimintakyvyn kannalta? Miksi hoitava taho ei näe realistisesti, mitä lääkkeet aiheuttavat ja myönnä tilannetta? Minulle on tullut mielenterveyslääkkeistä sellainen kuva, että lääkärit kuvittelevat, että niitä voi mielin määrin lisätä täysin ilman haittoja. Usein puhutut haittavaikutukset ovat lihominen, ekstrapyramidaalioireet ja seksisivuvaikutukset. Ei puhuta toimintakyvyn rajoitteista. Niiden kuvitellaan olevan sairauden oireita. Mutta eivät ne ole. Niin monet kerrat olen kokenut nämä rajoitteet. Lääkityksen haittavaikutukset nähdään sairauden oireina. Myös läheiset kuvittelevat, että ihminen on lähes holhouksen tarpeessa, koska on sairas. Ihminen on lähes holhouksen tarpeessa, koska syö lääkkeitä.
Läheiseni on sanonut, että olisi tosi hienoa, jos pärjäisin ilman lääkkeitä, mutta kun en pärjää. Itsestäni kuitenkin tuntuu, että keskusteluapu siinä vaiheessa, kun normaalisti aloitettaisiin lääkitys, veisi oikeaan suuntaan. Siitä kehittyvä pärjääminen johtaisi tilanteeseen, jossa pärjäisi mahdollisien oireiksi tulkittavien ominaisuuksiensa kanssa. Toinen vaihtoehto kun on pärjätä näiden kuvaamieni arjen rajoitteiden kanssa. Itse valitsisin, jos minun annettaisiin se valinta tehdä, pärjäämisen harha-ajatuksiksi tulkittavien ominaisuuksieni kanssa. Toivoisin, että joku osoittaisi ne harhoiksi ja kehittäisi ymmärrystäni ja auttaisi kehittämään selviytymistaitoja tilanteisiin, jotka normaalisti on hoidettu lääkkeillä. Se olisi mielestäni hyvää mielenterveyden hoitoa ja pitäisi pitkällä tähtäimellä yllä toimintakykyä ja jaksamista.
