Psykoosin pelko: tärkeää ajateltavaa läheisille ja hoitajille

0
989

Kuulimme tiistaina 12.3. Jaakko Seikkulan luennolla yleisöstä kysymyksen, jonka pohjustukseksi vanhempi kertoi vähän alle 15-vuotiaan lapsen ”nopeasta psykoosista”. Se alkoi muutaman huonosti nukutun yön jälkeen, jolloin tuli aistiharhoja ja silloin mentiin päivystyksen kautta nuorisopsykiatriselle, jossa lapsi oli hoidossa pari kuukautta. Nyt hoitokontakti yhä jatkuu, tilannetta seuraillaan, lääkityksen vaikutusta seuraillaan ja vanhempi halusi kysyä neuvoa. Mitä tässä tilanteessa voisi tehdä, jotta lapsi parantuisi.

Neuvon antaminen toki vähäisillä taustatiedoilla on vaikeaa, totesi Seikkula, enkä aikonut itsekään tässä tekstissä varsinaisesti käsitellä sitä, vaan yleisemmin näitä tilanteita. Mitä tehdä, kun läheiselle tulee psykoosinkaltaisia oireita? Se taas liittyy toisessa yleisön puheenvuorossa esiin nousseesseen asiaan, eli siihen kuinka paljon psykoosia pelätään. Puheenvuoro on vähän tiivistettynä tässä:

”Minulla oli pari vuotta vanhempi sisko, joka murrosiässä ahdistui hyvin pahasti ja äiti aina tuli ja pelkäsi, hän pelkäsi sitä ahdistusta. Ja hän aina sanoi, että ”ota tätä, ota diapamia, ota sitä, ota tätä, nyt täytyy mennä Aurooraan” ja minä näin, että se oli hirveän pahaa se ahdistus. Myöhemmin olen törmännyt siihen, että kaikki pelkäävät psykoosia ja että psykoosi on hirvittävä onnettomuus ihmiselle.

Jossain vaiheessa luin sellaisen kirjan, jossa kerrottiin, että jos me ei pelätä psykoosia, jos me nähdään, että se voi auttaa meitä uuteen vaiheeseen elämässä, niin kuin täällä olen ensimmäistä kertaa suomeksi saanut kuulla, että jos me ei pelätä ja nähdä, että se on paha ja peruuttamaton asia, joka pitää nopeasti hoitaa pois, vaan uskallettais…

Mutta se on hirveän pelottavaa, ihan oikeasti, kun läheinen tuntuu vieraalta ja alkaa puhumaan kummallisesti. Mitä siinä voi tehdä.. Mutta pelko on tosi paha juttu. Sisko oli 40 vuotta sairaana ja aina vaan lisättiin lääkkeitä. Hän ei koskaan halunnut niitä syödä, eikä kokenut olevansa sairas. Ja kun kysyin, että miksi lääkkeitä on lisätty, aina sanottiin, että ne vähentää harhoja. Eikä ne koskaan vähentyneet, vaikka mikä määrä lääkkeitä olisi annettu. Sen sijaan lahjakkaan siskon henkinen ja älyllinen kapasiteetti ja fyysinen kunto laski. Mutta toki kaikki halusivat tehdä parhaansa.”

Pelko on tosi vaikuttava asia. Sitä olen itsekin pyrkinyt tuomaan esiin. Olen yrittänyt kuvata, kuinka koen, että kun itse aikanaan vähensin ja lopetin lääkkeet, oli se psykoosin uusiutumisen pelon voittaminen ihan keskeinen tekijä siinä, että se ei uusiutunut. Eihän toki tulevaisuudesta kukaan tiedä, mutta vaikka se joskus uusiutuisikin, väittäisin, että varsin turhaan olisin ollut vahvalla lääkityksellä tässä välillä. Lääkityshän ei edes ole tae psykoosin uusiutumattomuudesta. Nämä tähänkin mennessä kuluneet 8 vuotta ovat kyllä olleet varmasti paljon terveempiä ja täydempiä ilman lääkitystä (olanzapiini jo ihan lyhyelläkin käytöllä aiheuttaa usein ainakin merkittävää painonnousua, pitkäaikaisesta käytöstä puhumattakaan). Jos kaikki hoito kohdentuu vaan psykoosin uusiutumisen estämiseen, jää huomaamatta paljon muuta, mitä se tila voi mukanaan tuoda, muita syitä, muita tunteita, muita ajateltavia asioita, muutoksen tarpeita ja vaikka mitä.

Kyse ei ollut myöskään pelkästään omasta pelosta, vaan varsin merkittävällä tavalla myös lähipiirin, sekä hoitohenkilökunnan peloista. Olisi ollut aivan mahdotonta selviytyä, jos läheiset eivät olisi ollenkaan omia pelkojaan käsitelleet, tai ollenkaan ymmärtäneet niiden vaikutusta. Jos jokainen huonosti nukuttu yö, olisi aiheuttanut kaikissa ahdistusta, jos jokainen hetki, kun minua ahdisti enemmän, olisi aiheuttanut yllä tiivistetyssä puheenvuorossa kuvatun läheisen reaktion ”ota sitä, ota tätä…” Kun kaikkein eniten tarvitsin ihan vaan rauhaa. Tai ehkä eniten olisi tarvinnut ymmärrystä, mutta koska sitä ei oikein ollut saatavilla, rauha, ja se, että läheiset eivät pidä minua oman ahdistuksensa syynä, eivätkä etenkään käsittele ahdistustaan yrittämällä ahdistuneina saada minua olemaan ahdistumatta.

Minä, joka olin silloin kaikkein heikoimmassa tilassa, ikään kuin jouduin kantamaan kaikkien muiden hyvinvointia ja mielialaa harteillani. Kun minulla oli vähän huonompi päivä, sain hetkessä muutkin ahdistumaan ja päin vastoin. Inhimillistä toki, mutta voisimmeko alkaa vaikuttamaan siihen?

Onhan pelko kovin vaikuttava ja kokonaisvaltainen tunne. Ja kun se ylittää jonkun rajan, kun pelkoja on useita… Pelko leviää, tarttuu, yltyy, yllyttää itse itseään, kapeuttaa ajattelua ja mitä kaikkea. En nyt mene enempää pelon fysiologiaan, pelkoreaktioihin. Muistan vain aikanaan saaneeni jonkinlaisen oivalluksen, kun havainnoin sokeritoukkaa yrittäessäni ottaa sitä kiinni: sen vauhti kiihtyi hurjasti kun sitä uhattiin.

Se tärkein pointti:

Olisi todella kriittisen tärkeää, ettemme pelästyisi psykoottisilta näyttäviä oireita niin, kuin nyt pääsääntöisesti ja hyvin usein tehdään. Jos läheiselläsi on aistiharhoja, ota rauhassa, rauhoitu. Avarra omaa ajatteluasi.

Vaan kuinka vaikeaa se onkaan? Se on pelottavaa, todennäköisesti se on pelottavaa ihmiselle itselleenkin. Hän harvoin tarvitsee sitä, että ryhdytään yhdessä pelkäämään. Hän ei ehkä tarvitse nopeita ratkaisujakaan, vaan hitaampaa ihmettelyä, turvaa, keskustelua, jossa hänet aidosti kuullaan ja otetaan tosissaan, eikä vedota harhaisuuteen. Tästä puhui myös Seikkula: ota ihmisen kertomat asiat tosissaan. Ehkä ei aina absoluuttisena totuutena, mutta asioina, jotka kertovat jostain todellisesta. Seikkula sanoi tuntevansa tämän ”ei saa mennä mukaan harhoihin” –sloganin, mutta totesi, ettei oikein ole koskaan ymmärtänyt, että mitä se sitten oikeasti tarkoittaa. Siinäpä pohdittavaa muillekin.

Aina ei silti ole niin, että kokemukset ovat lähtökohtaisesti ihmiselle itselleen pelottavia, vaan niistä voi myös tulla sellaisia, kun niitä alkavat muut pelkäämään niistä huolestutaan, niitä aletaan nopeasti ja usein väkivalloinkin hoitamaan pois ja niiden ympärille luodaan sairausnarratiivi.

Väittäisin, että kriittinen tilanne voisi olla ohi nopeastikin (puhuttaisiin ennemminkin päivistä tai viikoista, kuin vuosista ja vuosikymmenistä), jos ihmiselle tarjottaisiin huolen, pelon, lääkkeiden, tutkimisen ja diagnostiikan sijaan turvaa ja lepoa. Selvitettäisiin vähän sitä, mikä tilanteen on laukaissut, käytännön elämässä, ei geeniperimän tasolla. Ja pyrittäisiin mahdollisuuksien mukaan käsittelemään sitä. Luottettaisiin, niin kuin vaikkapa tavallisen kuumetaudin suhteen luotetaan, että se menee ohi. Kuumetta voi olla tarpeen alentaa lääkkeellä, mutta päivän, muutaman päivän tai korkeintaan viikon tai kahden kuuri riittää, ei sitä jäädä vuosiksi syömään uusiutumisen pelossa.

Lääkitykseen liittyen luennolla kommentoitiin myös sitä, kuinka hoidossa sanottiin, että ”Psykoosinestolääkitys riittävän pitkän aikaa on tarpeen, jottei psykoosi uusi.” Tähän Seikkula totesi, että jos haluaa saada tällaisia tuloksia, joita Avoimen dialogin hoidon piirissä on saatu, pitää olla valmis vähentämään lääkitystä, tai olla aloittamatta sitä ollenkaan. Jos se on kuitenkin aloitettu, niin mahdollisimman hyvissä ajoin on hyvä suunnitella sen alasajoa.

Toki kyse on vähän erilaisesta tilasta kuin kuume. Seikkula totesi, että usein psykoottiseen kokemukseen liittyy hyvin monenlaisia ulottuvuuksia, ja voi olla, että sen myötä tulee käyttöön sellaisia asioita, jotka eivät aiemmin ole olleet käytössä (liittyen varmastikin esim. ihmisen omaan kapasiteettiin, asioiden ja tunteiden ilmaisuun ja käsittelyyn, ihmissuhteisiin) ja tätä myös ihmiset itse kertovat.

Miksei sitä kuulla? Psykoottiset kokemukset muuttavat ihmistä, ajattelua, tuovat elämään jotain uutta, jotain sellaista, joka saattaa läheisistä tuntua vieraalta. Ne voivat muuttaa ihmistä tavalla, jota erehdytään pitämään sairaana, jonka jälkeen odotellaan, että ihminen palaa ennalleen, mutta ei huomata sitä, kuinka negatiivisesti häneen vaikuttaa se, että häntä pidetään sairaana ja yritetään saada häntä palaamaan ennalleen. Muutos voisi olla rikkaus, jos sille annettaisiin aikaa ja tilaa. Ja mahdollisuus.

Ymmärrän, että on tosi vaikeaa luottaa, kun niin paljon puhutaan muuta ja on kokemustakin muusta. On silti harmillista, että monet joutuvat nykyisen lähestymistavan ongelmat toteamaan vasta, kun ne on itse tai läheisen kautta kokenut. Parantuminen on silloin monta askelta kauempana, kuin jos kohtaisimme psykoottisen tilan alusta alkaen toisin. En ehkä omaan kokemukseeni pohjaten onnistu luottamusta riittävästi luomaan, mutta Avoimen dialogin hoitomallin tulokset puhuvat tämän puolesta.

Seikkulan luento on katsottavissa täältä:

https://www.youtube.com/watch?v=XAw1_6lh6sw

JÄTÄ VASTAUS