Mitä on todellisuudentajun häiriintyminen?

    0
    313

    Tänään huomasin minäkin miettiväni ns. harhoja, osin Feeniksin pohdintojen innoittamana, osin siksi, että luin jokunen viikko sitten lääkärikirja Duodecimista psykiatri Rovasalon toteamuksen, jonka mukaan ”yleensä ei ole epäselvää, milloin ihmisen todellisuudentaju on häiriintynyt”. Tämä lause jäi mieleeni pyörimään ja kummastuttamaan. Omalle kohdalleni on sattunut, että on kovin usein ollut  hyvinkin epäselvää, milloin ihmisen todellisuudentaju on häiriintynyt. Harha-aistimukset tai eriskummallisilta vaikuttavat ajatukset kun eivät välttämättä ole aivan mustavalkoisia.

    Omaa todellisuudentajuani on arvioitu vääristyneeksi useaankin kertaan. Mielestäni näihin tilanteisiin on liittynyt aikamoisia epäselvyyksiä ja tulkinnanvaraisuuksia.

    Eräs tällainen tilanne oli, kun olin kokenut pitkään psyykkistä kärsimystä ja käynyt eri hoidoissa jo useiden vuosien ajan. Lopulta olin pisteessä, jossa koin, että kärsimys ei lopu koskaan, olin aikalailla vakuuttunut siitä, että en tulisi autetuksi psykiatrisessa hoitojärjestelmässä, eikä kokemani tuska tulisi loppumaan. Sanoin sen lääkärille: ”On varmaa, etten parane koskaan”. Se oli psykoottinen todellisuudentajun vääristymä ja neuroleptilääkityksen aihe. Oliko se nyt aivan selvää kuitenkaan? Monta vuotta oli mennyt, hoidosta ei ollut ollut suurtakaan hyötyä, kaikki oli mennyt koko ajan vain pahemmaksi.

    Sitä ennen olivat olleet tähänastisen elämäni raskaimmat viikot, kun olin joutunut luopumaan minulle kovin tärkeästä ihmisestä. Menetys oli lopullinen, vaikkakaan ei johtunut kuolemasta. Mieleni kieltäytyi hyväksymästä asiaa, se oli liian vaikea kestettäväksi. Niinpä sain kokemuksen siitä, että tämä ihminen pysyi rinnalla: hän oli mielessäni, luonani, lohduttamassa. On arvioitu, että jopa 46–82 prosenttia ihmisistä kokee edesmenneeseen läheiseen liittyviä hallusinaatioita tämän kuoleman jälkeen. Ilmiötä ei pidetä automaattisesti sairauteen liittyvänä silloin kun nämä (harhoiksikin luokitellut) kokemukset tapahtuvat nimenomaan läheisen kuoleman jälkeen. On vaikea ymmärtää, miksi ero läheisestä jotenkin muuten kuin kuoleman kautta olisi yhtään sen vähempiarvoisempi tai pienempi suru. Menetys voi olla aivan yhtä lopullinen. Mutta niin, harha sekin siis oli, tämä kokemani asia, ja todellisuudentajun pettäminen.

    Osastolla juttelin kerran potilastoverin kanssa, joka koki voivansa parantaa ihmisiä kosketuksellaan. Hän kuvasi useita tällaisia tilanteita. Oli vaikea aivan uskoa tai ymmärtää, mutta kuitenkin, on paljon ihmisiä, jotka uskovat, että niin voi tehdä, on paljon ihmisiä, jotka jopa maksavat siitä, että pääsevät tällaisen parantajan vastaanotolle. Kaikkienko todellisuudentaju on vääristynyt? Kuka saa päättää, mikä on totta? Muistattehan moottorisahajonglöörin, jonka psykiatri tulkitsi olevan harhainen, kun sepitti itselleen tällaisen ammatin. Eipä ollutkaan, mutta pakkohoitoa oli määräyksenä näistä puheista kuitenkin. Fysiikassa tutkitaan aikamatkustusta ja aivotutkimuksessa ajatusten lukemista. Harhapuheita kuitenkin ovat, psykiatrian näkökulmasta. On kuitenkin varmaa, että kaikkia maailman ja fysiikan ilmiöitä ei todellakaan, edelleenkään ymmärretä. On mahdotonta tietää, mitä emme vielä eri tieteiden avulla tiedä.

    Mitä kaikkea psykiatrian virallinen totuuskin on historian saatossa julistanut. ”Tämä toimenpide on omaksi parhaaksesi, oletpa harhainen, kun et sitä tajua, mutta onneksi se voidaan silti tehdä, olethan menettänyt todellisuudentajusi kun et ymmärrä!” Ja lobotomiaa, insuliinishokkia ja loppuelämäksi määrättyä neurolepti-injektiota menemään.

    Sen lisäksi, että itse todellisuudentajun vääristyminen on häilyvä käsite ja ajoittain kovinkin epävarmaa, on mietittävä myös sitä, niin kuin Feeniks erinomaisesti pohtii, mitä ja ketä nämä ns. harhat haittaavat ja mitä niille pitäisi tehdä. Miksi psykiatrian järjestelmä lähtee niin hanakasti siitä, että harhat on saatava äkkiä pois? Miksei ihminen saisi itse päättää? Kun omat kokemukseni siitä, että olin yhteydessä menettämäni ihmisen kanssa ja kannoin häntä mukanani, ”saatiin” lääkkeillä tukahdutetuiksi, vaivuinkin entistä synkempiin kokemuksiin, hirvittävään tuskaan, jossa kaikki katosi. Ei ollut harhoja, ei ollut enää mitään muutakaan.

    Terveydenhuollon tärkeimpiä oikeuksia Suomessa on potilaan itsemääräämisoikeus omasta kehostaan ja hoidostaan. Ihminen saa valita olla ilman verenpaine-, sydän- tai syöpälääkkeitään, vaikka hän ilman näitä kuolisi, mutta psykiatrisella osastolla päätösvalta psyykelääkityksen suhteen viedään. Ihmistä voidaan lääkitä väkisin minkä tahansa syyn vuoksi, kunhan lääkäri näin päättää, ”näkee parhaaksi”. Sellaisen toimenpiteen kohteeksi joutuminen voi olla todella hirveää.

    Neuroleptit eivät ole mitään harmittomia autuaaksi tekeviä pillereitä, jotka poistaisivat oireet ja antaisivat terveen elämän. Ne lamaavat sekä kognitiota että tunne-elämää, ne väsyttävät hirvittävästi ja tekevät elämästä jotain puuromaista: taas tämäkin päivä läpi eletty. Monesti ne kokemukset, joita niin kovasti näillä lääkkeillä pyritään poistamaan, ovat todellakin pienempi ongelma. Eikö hoitojärjestelmässä voitaisi hieman ymmärtäväisemmin, hieman lempeämmin, hieman tutkailevammin suhtautua näihin kokemuksiin, joita voi, psyykkisen kuormituksen ollessa äärimmillään, todellakin tulla kenelle tahansa.

    JÄTÄ VASTAUS