En palaa unissani pulpettiin eikä tinasotilasarmeijan tarvitse tukkia vanhojen koulukiusaajieni suuta. Vaikka minua kiusattiin koulussa, en ole siitä traumatisoitunut, mutta näin aikuisena olen taas kiusattu eikä kukaan voi minua puolustaa. Huomenna menen taas kiusaajieni eteen, on turha puolustautua, koska ne eivät ymmärrä. Menen nimittäin kontrollikäynnille psykiatrian polille. Sinne Kalasatamaan, jonka todellisesta luonteesta irvaillaan myös teatteriesityksessä.
Minne valittaa, jos traumatisoitumisen aiheuttaa käynnit hoitotaholla, johon läheiset uskovat? Mitä tehdä, kun kiusaajia vastaan eivät edes läheiset ole puolustamassa? Itselläni on sellainen tilanne. Lähipiirissä on psykiatriauskoisia ihmisiä, jotka tahtovat kärsimykseni jatkuvan. He eivät oikeasti ymmärrä, niin kuin ei moni muukaan, että en jätä lääkitystä pois siksi, että olisin jotenkin ns. vajaa vaan koska kärsin lääkityksestä. Päivistä tulee nälkävuoden pituisia, koska elämä on kärsimystä, josta vain haluaisi pois. On järkyttävä asia, että itseään ei voi yrittää auttaa kuin kirjoittamalla nettiin ja toivomalla, että joskus jokin asia muuttuu.
Pelkään nykyään virallisen näköisiä kirjekuoria, koska pelkään, että siellä on ajanvaraus psykiatrian polille. Pelkään mennä Omakantaan, koska ahdistaa, että siellä on minusta tekstejä, joissa on virheitä. Inhoan vaatekappaleita, joita pidin silloin, kun olin voimakkaasti lääkitty. Näitä traumoja ei psykiatrian piirissä ymmärrettäisi, mutta ne aiheuttavat minulle enemmän ahdistusta kuin mitkään muut asiat elämässäni. Mielestäni on järjetöntä, että elämäni on ajautunut siihen tilanteeseen, että koen turvattomuutta hoitavan tahon toimista. En oikeastaan ollenkaan välitä olla niin sanotussa hoidossa, koska elämäni haasteet ovat haasteita, joita pitäisi ymmärtää eikä pyrkiä raivokkaasti järein asein hoitamaan.
Tämä on ainoa elämäni ja se on tällainen. Sitä olen nyt miettinyt. Että tämä ainutkertainen elämäni menee toisten ihmisten ohjailun ja väkivallan kohteena. Niinkö se pitää mennä? Onko mitään järkeä ajaa ihmistä tällaiseen tilanteeseen? Ihmistä, jolla oli unelmia, joista kaikkein suurin unelma oli tuntea tavallisia tunteita tavallisessa arjessa. Ei sen pitäisi olla liian vaikea juttu. Mutta minulle ei anneta sitä mahdollisuutta. Toiset tekevät minulle väkivaltaa, joka on hirveää. Heidän ei tarvitse peitellä sitä opettajilta, sillä kukaan ei tule sanomaan heille, että ihmistä ei saa kohdella näin. Missään en ole turvassa siltä, mitä psykiatrit tekevät. Jää vain kärsimys ja minä.
Tulisiko joskus sellainen päivä, että edes tuomioistuimen kautta saisi lausunnon, jolla voi pysyä lääkkeettömänä? Yksi vaihtoehto psykiatrian muutokseen olisi se, että oikeusistuin voisi tehdä päätöksiä, joilla todettaisiin, että kiusaaminen ei voi jatkua. Vai voisiko jokin muu tapa toimia? Lääkkeitä toki saisivat edelleen käyttää he, jotka niistä kokevat apua saavansa. Mutta kaikki eivät koe saavansa lääkkeistä apua. Ehkä vielä harvempi kokisi apua saavansa, jos näistä asioista reilusti puhuttaisiin. Kuitenkin kun uskon, että ihmistä oikeasti halutaan auttaa eikä kiusata ja traumatisoida.
Hei, kysyisin, miten sinut voidaan pakottaa lääkitykseen? Asia ei ihan tule kirjoituksesta ilmi. Ei kai muuta varsinaista pakkoa Suomessa ole, kuin tilanne, jossa osastolla pakkohoidossa hoitajien kiinni pidellessä sinuun pistetään injektio? Korjaa, jos olen väärässä. Henkistä painostusta toki voidaan käyttää, mutta ainakaan minua ei ole kukaan kotona vahtimassa, nielaisenko pillerini.
Huomasin viestisi vasta nyt.
Minua on osastolla painostettu ottamaan injektioita. Painostus on ollut hyvin voimakasta. On esimerkiksi luvattu, että pääsee osastolta pois hoitamaan omaa lemmikkiään, jos suostuu piikille. Sitten avohoidossahan siitä piikistä kärsii aina monta kuukautta.
Tiedän oikeuteni ja avohoidossa olen kieltäytynyt piikeistä. Tähän on reagoitu esimerkiksi sanomalla tyyliin ”äläs kuule yritä mitään”. Todella hävytön tapa reagoida, kun ihminen haluaa suojella itseään kärsimykseltä.
Minulla on hyvä avohoito yksityisellä puolella. Kun halusin irrottautua julkisen puolen hoidosta, jonka oikeudekseni tiedän, kontrollit kyllä lopetettiin, mutta lääkäri ei suostunut tekemään uloskirjausta. Tuossa tilanteessa olin hetken aikaa seurannassa psykiatriselta kannalta sekä julkisella puolella että yksityisellä että työterveydessä. Mainiota resurssien käyttöä siis!
Voisi kuvitella, että minulla on tosi vakavia psykiatrisia ongelmia, kun minua pitää väkisin tällaisessa terveydenhuollon tilanteessa ”hoitaa” julkisella puolella, vaikka hoito on yksityisellä, mutta todellisuudessa olen joutunut sairaalaan useasti hyvin pienistä syistä ja joskus joutunut aloittamaan pakkolääkityksen sairaalassa jopa täysin oireettomana. Kerran kerroin psykiatrian poliklinikan henkilökunnan henkilöille tragikoomisen vitsin, mutta eivät ymmärtäneet huumoria ja siihen liittyvää kritiikkiä psykiatriaa kohtaan, joten tämä oli kirjattu minun skitsofreenistyyppiseksi ajatuksenjuoksuksi. Olen myös kuullut vastaavista tapauksista, että potilas on täysin loogisesti ilmaissut asioita, jotka on haluttu nähdä harhoina, kun hoitavalla taholla ei itsellään ole ollut ymmärrystä niin korkeaan ajatustoimintaan ja siihen, että potilas kritisoi psykiatriaa.