En palaa unissani pulpettiin eikä tinasotilasarmeijan tarvitse tukkia vanhojen koulukiusaajieni suuta. Vaikka minua kiusattiin koulussa, en ole siitä traumatisoitunut, mutta näin aikuisena olen taas kiusattu eikä kukaan voi minua puolustaa. Huomenna menen taas kiusaajieni eteen, on turha puolustautua, koska ne eivät ymmärrä. Menen nimittäin kontrollikäynnille psykiatrian polille. Sinne Kalasatamaan, jonka todellisesta luonteesta irvaillaan myös teatteriesityksessä.
Minne valittaa, jos traumatisoitumisen aiheuttaa käynnit hoitotaholla, johon läheiset uskovat? Mitä tehdä, kun kiusaajia vastaan eivät edes läheiset ole puolustamassa? Itselläni on sellainen tilanne. Lähipiirissä on psykiatriauskoisia ihmisiä, jotka tahtovat kärsimykseni jatkuvan. He eivät oikeasti ymmärrä, niin kuin ei moni muukaan, että en jätä lääkitystä pois siksi, että olisin jotenkin ns. vajaa vaan koska kärsin lääkityksestä. Päivistä tulee nälkävuoden pituisia, koska elämä on kärsimystä, josta vain haluaisi pois. On järkyttävä asia, että itseään ei voi yrittää auttaa kuin kirjoittamalla nettiin ja toivomalla, että joskus jokin asia muuttuu.
Pelkään nykyään virallisen näköisiä kirjekuoria, koska pelkään, että siellä on ajanvaraus psykiatrian polille. Pelkään mennä Omakantaan, koska ahdistaa, että siellä on minusta tekstejä, joissa on virheitä. Inhoan vaatekappaleita, joita pidin silloin, kun olin voimakkaasti lääkitty. Näitä traumoja ei psykiatrian piirissä ymmärrettäisi, mutta ne aiheuttavat minulle enemmän ahdistusta kuin mitkään muut asiat elämässäni. Mielestäni on järjetöntä, että elämäni on ajautunut siihen tilanteeseen, että koen turvattomuutta hoitavan tahon toimista. En oikeastaan ollenkaan välitä olla niin sanotussa hoidossa, koska elämäni haasteet ovat haasteita, joita pitäisi ymmärtää eikä pyrkiä raivokkaasti järein asein hoitamaan.
Tämä on ainoa elämäni ja se on tällainen. Sitä olen nyt miettinyt. Että tämä ainutkertainen elämäni menee toisten ihmisten ohjailun ja väkivallan kohteena. Niinkö se pitää mennä? Onko mitään järkeä ajaa ihmistä tällaiseen tilanteeseen? Ihmistä, jolla oli unelmia, joista kaikkein suurin unelma oli tuntea tavallisia tunteita tavallisessa arjessa. Ei sen pitäisi olla liian vaikea juttu. Mutta minulle ei anneta sitä mahdollisuutta. Toiset tekevät minulle väkivaltaa, joka on hirveää. Heidän ei tarvitse peitellä sitä opettajilta, sillä kukaan ei tule sanomaan heille, että ihmistä ei saa kohdella näin. Missään en ole turvassa siltä, mitä psykiatrit tekevät. Jää vain kärsimys ja minä.
Tulisiko joskus sellainen päivä, että edes tuomioistuimen kautta saisi lausunnon, jolla voi pysyä lääkkeettömänä? Yksi vaihtoehto psykiatrian muutokseen olisi se, että oikeusistuin voisi tehdä päätöksiä, joilla todettaisiin, että kiusaaminen ei voi jatkua. Vai voisiko jokin muu tapa toimia? Lääkkeitä toki saisivat edelleen käyttää he, jotka niistä kokevat apua saavansa. Mutta kaikki eivät koe saavansa lääkkeistä apua. Ehkä vielä harvempi kokisi apua saavansa, jos näistä asioista reilusti puhuttaisiin. Kuitenkin kun uskon, että ihmistä oikeasti halutaan auttaa eikä kiusata ja traumatisoida.
Hei, kysyisin, miten sinut voidaan pakottaa lääkitykseen? Asia ei ihan tule kirjoituksesta ilmi. Ei kai muuta varsinaista pakkoa Suomessa ole, kuin tilanne, jossa osastolla pakkohoidossa hoitajien kiinni pidellessä sinuun pistetään injektio? Korjaa, jos olen väärässä. Henkistä painostusta toki voidaan käyttää, mutta ainakaan minua ei ole kukaan kotona vahtimassa, nielaisenko pillerini.