Neurolepteja? No miksipä ei!

    1
    564

    Olen halunnut profiloitua tällä sivulla kuten myös muuallakin elämässäni siksi henkilöksi, joka koki järkyttävää kärsimystä psyykelääkkeiden takia, mutta selvisi psykiatriasta ja elää nyt onnellista elämää psykiatriasta vapaana, kiitollisena jokaisesta neuroleptittomasta päivästään. Siksi henkilöksi, joka opettelee taas luottamaan lääkäreihin ja joka silloin tällöin joutuu jonkin fyysisen vaivan takia lääkärillä käymään. Lääkärikäynnillä tulee usein puheeksi historia psyykelääkittynä ja ollaan yhdessä tyytyväisiä, että potilas selvisi siitä. Joskus kun edelleen pitää lääkärillä käydä. Ei niin kuin ennen, jolloin luulin olevani harvinaisen sairas luonnostaan, kun aina oli jotain.

    En kuitenkaan voi profiloitua ihmiseksi, joka selvisi psykiatriasta. Tuon iloisen koetun ajanjakson jälkeen olen joutunut psykiatrian asiakkaaksi uudelleen. Kaiken sen jälkeen, mitä olen kuullut tilastani nyt, olen todennut, että minä voisin ihan hyvin profiloitua vakavasti psyykkisesti sairaaksi. Koska minun on tällaista annettu ymmärtää, voin ilmeisesti myös verrata kaikkia muita vakavasti psyykkisiä sairaita itseeni. Tämä johtaa siihen, että käsitykseni vakavista psyykkisistä sairauksista on muuttunut. Uskon, että on olemassa psyykkisesti sairaita, jotka kuulevat ääniä ja näkevät harhoja, jotka ovat sairautensa vuoksi kyvyttömiä tekemään töitä jne, mutta ongelmallista on, että lääkärit näkevät minut yhtä sairaana. Mihin siis voi uskoa? Onko kaikki psykiatriset sairaudet aivan jotain muuta kuin annetaan ymmärtää, vai onko psykiatrian ammattilaisilta todellisuudentaju kateissa mitä tulee minun diagnosointiini? Diagnosointiin, jota he niin rakastavat? Diagnosointiin, joka vain jumittaa potilaan johonkin, johon se ei ehkä kuulu.

    Olen siis joutunut kokemaan rankkaa psykiatrista lääkitystä senkin jälkeen, kun luulin, että se aika on jo ainiaaksi ohi. Yksi päivä kirjoitin keskustelupalstalle, että neuroleptit ovat pilanneet kykyni tuntea positiivisia tunteita ja etten tiedä, miten kestän tällaista elämää. Sain keskustelupalstalla tuosta kommentista ainoastaan negatiivisia peukkuja. Usko neurolepteihin on vahva. Vaikea lähteä arvioimaan, miksi sain negatiivisia peukkuja, mutta ensimmäisenä tulee mieleen, että siellä jokin neurolepteista tietämätön uskoo, että psykoosisairauteni on aiheuttanut kyvyttömyyteni tuntea mielihyvää. Ei se ole. Olin viimeksi sairaalaan mennessäni paljon paremmassa kunnossa kuin sieltä poistuessani. Se ei ole hyvää hoitoa.

    Minusta tuntuu, että olen jokin mekaaninen olento, joka tekee asioita samalla tavoin kuin ennen, mutta ilman, että ne aiheuttavat tunnekokemuksia. Ihan kuin kehoni ympärillä olisi kova panssari, joka estää tuntemasta iholla, keholla, mitään. Ennen tätä neuroleptien aiheuttamaa tuhoavaa kokemusta kun makasin painopeiton alla, tunsin tietynlaista hyvää oloa. Olo oli erilainen verrattuna siihen kuin en ollut painopeiton alla. Nykyään en pysty tuntemaan mitään eroa. Ihon sively tuntui ennen joltain. Tunne saattoi olla levollinen, rauhoittava tai vain kiva. Nyt en koe mitään muutosta tunnekokemuksessani. Mikään ei rauhoita, olo on lohduton, kankea.

    Aikoinaan, kun kävin rentoutuskellunnassa, siellä oli kiva lillua. Tuli luovuuden puuskakin, sain hyviä ideoita. Tänään kävin kellumassa. Se ei tuntunut miltään. Luovuutta sain kokoon tämän tekstin verran. Kerran aiemmin tässä lähiaikoina, kun kävin kellumassa, ajattelin, millä saan tunnin kulumaan. En tunne rentoutta niin kuin ennen, on todella jotenkin mekaaninen olo. Yleinen ajatus on, että millä saan tässäkin ajan kulumaan. En pysty nauttimaan enää hetkistä.

    Mihin mielenterveyshoidossa pyritään? Voisiko kokeilla sellaista lähtökohtaa, että pyrittäisiin ihmisarvoiseen elämään? Itse olen todellakin miettinyt, miten yhden kerran tällaista elämää jaksaa. Tunteet tekevät elämästä elämän arvoisen. Ihminen tuottavana ihmisenä on arvokas, jos se on töissä, mihin siis itse ehkä pystyisin, mutta ihmiselle itselleen elämän suurin mielekkyys tulee kyvystä kokea tunneaistimuksia ja tunnekokemuksia. Itselleni joskus sanottiin, että hoidossani pyritään siihen, että pysyisin pois sairaalasta. Voisiko kuitenkin kehittää sellaisia hoitoja, joissa pyrkimykset olisivat vähän korkeammalla? Jos minulta kysytään, on täysin selvä asia, vähääkään empimättä, että oma elämäni oli parempaa silloin, kun minulla oli jonkin verran jotain harhaisia ajatuksia, mutta tunsin jotain. Minun ei annettu tehdä itsenäistä valintaa, jonka myötä olisin pysynyt tuntevana ihmisenä. Nykyistä olotilaani kutsun kidutukseksi. Se ei ole inhimillistä hoitoa.

    Mitä tulee uskomukseeni vakavaan psyykkiseen sairauteen, olen varovasti alkanut uskomaan, että olen yhtä sairas kuin muutkin. Tämä tarkoittaa sitä, että muutkaan eivät ole vakavasti sairaita. En tiedä, voiko näin ajatella ja voiko näin sanoa. Uskon siihen, että psykiatriaa tarvitaan, se saattaa kyllä ainakin viedä.

    JAA
    Edellinen artikkeli80 prosenttia kaikista ihmisistä saa psykiatrista lääke- tai osastohoitoa elämänsä aikana. – Hoidon jälkeen heidän tilansa huononee
    Seuraava artikkeli3 ADHD-myyttiä: Osa 1
    Kirjoittaja ei ole tuntenut hyötyvänsä neurolepteista päivääkään ja on elänyt elämänsä parasta aikaa ilman niitä, mutta joutuu tällä hetkellä olemaan vastentahtoisella neuroleptilääkityksellä. Kirjoittaja toivoo, että mielenterveyshoito uudistuisi niin, että jokaisella mielenterveyspotilaalla olisi mahdollisuus valita turvallinen lääkkeetön hoito. Palstallaan kirjoittaja pohtii, millä ammattilaiset ja potilaat saataisiin puhumaan samaa kieltä. Mitkä tekijät ovat esteenä kehitykselle kohti mielekkäämpää mielenterveyshoitoa?

    1 KOMMENTTI

    1. Pois pakkohoitolaki niin johon muuttuisi hoitokin heidän täytyisi hoitaa oikeasti tai muuten menettäisivät kyllä kaikki asiakkaat tai potilaat. Oikeasti olisi ihmisoikeus saada valita lääkkeetön hoito esimerkiksi avoin dialogi.

    JÄTÄ VASTAUS