Työkykyinen vai lääkityksellä

    0
    256

    Mitkään sanat eivät oikein riitä kertomaan sitä, miten väsynyt olen riepotukseen, jota olen psykiatriassa saanut. Hyvää lääkkeetöntä aikaa on aina seurannut pakotettu lääkitys ja huono aika. En tiedä, mistä löydän voimia jatkaa tätä nykyistä tilannetta, joka on siis pakkoinjektiotilanne juuri avohoitoon pääsevänä. Hoitotaho näkee tilanteeni aivan toisenlaisena kuin minä. Jotkin asiat ovat ihan nurinpäin. Miten niitä jaksaa?

    On todella vaikeaa ymmärtää, itse kaiken kokemuksen omasta tilanteestani omaavana, miksi hoitotaho päätyy niin usein lääkityksiin. Elämäni parasta aikaa olivat ne vuodet, kun nelikymppisteni jälkeen olin lääkkeettömänä. Tiedän, että te, jotka ette lääkkeitä syö, koette joka päivä sitä samaa iloa elämästä, mitä itselläni oli niinä vuosina. Olen katkera siitä, etten saa kokea sitä iloa:; olen todellakin sitä mieltä, että minulla on siihen oikeus ja mahdollisuus. Elämän ei kuulu olla lobotomialla turrutettua. Jos elämään kuuluu jotain ikäviä ajanjaksoja, voitaisiinko niihin kuitenkin suhtautua inhimillisinä kriiseinä, jotka eivät vaadi lääkitystä?

    Monesta asiasta lääkityksen suhteen olen siis hoitavan tahon kanssa eri mieltä. Yksi näistä on se, edistääkö lääkitys työelämään paluuta vai ei. Itse olen lähtökohtaisesti aina tullut nähdyksi pahempikuntoisena kuin mitä olen ollut. Olen esimerkiksi joutunut käymään toimintaterapia-arviossa, jossa arvioitiin, osaanko ostaa kaupasta ruokaa ja keittää kahvia. Olen ainoastaan lääkkeiden vammauttama ja lamaava, muuten normaali ihminen. En siis tarvitsisi tällaista arviota, se on suorastaan naurettavaa. Se, että tällaiseen arvioon laitetaan, kertoo siitä, että hoitotaholla ei ole minkäänlaista ymmärrystä tosiasioiden suhteen.

    Työelämään paluuseeni on aina hoitotaholla suhtauduttu epäillen. Onkin totta, etten lääkittynä ole saanut työpaikkoja. Lääkityksen lopettamisen jälkeen olen saanut töitä useastakin paikasta. Kuitenkin hoitotaho sitkeästi uskoo siihen, että lääkityksen käyttäminen edistää työelämässä pysymistä.

    Itsestäni on aina näkynyt kaukaa neuroleptien jäykistämä olemus. Lisäksi lääkitykset väsyttävät. Painotan siis, että nimenomaan ilman lääkitystä olen työllistynyt. Työpaikkoja, joihin olen päässyt silloin, kun ei ole ollut lääkitystä, on ollut useita. Hylättyjä hakemuksia ja haastatteluita taas on kertynyt lääkityksen aikana.

    Tämänhetkisessä tilanteessa toivon saavani pitää työpaikkani, vaikka olen nyt lääkitty. Kuitenkin usein ajattelen, että ehkä tämä jatkuva edestakaisin soutaminen psykiatriassa on pakollista minulle, että asiat suurella mittakaavalla muuttuisivat. Ainakin niin on kiva ajatella, kun ei muuten löydä syytä sille, että pitää aina vain uudestaan ja uudestaan kärsiä.

    Ohessa Mad in Americassa julkaistu suomeksi käännetty artikkeli aihepiiristä:

    Lääkityksen lopettaneet skitsofreniadiagnoosin saaneet työllistyivät paremmin 20 vuoden seurannassa

     

     

    JAA
    Edellinen artikkeliRekisteritutkimus: masennusriski kasvaa voimakkaasti lapsilla, jotka ovat adhd-lääkityksellä
    Seuraava artikkeliAvoimen dialogin hoitomalli ja inhimillisyyden vallankumous (+ linkki luentoon)
    Kirjoittaja ei ole tuntenut hyötyvänsä neurolepteista päivääkään ja on elänyt elämänsä parasta aikaa ilman niitä, mutta joutuu tällä hetkellä olemaan vastentahtoisella neuroleptilääkityksellä. Kirjoittaja toivoo, että mielenterveyshoito uudistuisi niin, että jokaisella mielenterveyspotilaalla olisi mahdollisuus valita turvallinen lääkkeetön hoito. Palstallaan kirjoittaja pohtii, millä ammattilaiset ja potilaat saataisiin puhumaan samaa kieltä. Mitkä tekijät ovat esteenä kehitykselle kohti mielekkäämpää mielenterveyshoitoa?

    JÄTÄ VASTAUS