Masennusriski kasvoi, kun adhd-diagnoosin saaneet lapset käyttivät metyylifenidaattia, mutta kun he lopettivat lääkkeen käytön, masennusriski laski normaalille tasolle.
Kirjoittanut: Peter Simons – 30.6.2022
Artikkeli on julkaistu alun perin Mad in America-sivustolla. Se on käännetty käännösohjelmalla ja tämän jälkeen tarkistettu. Alkuperäinen kirjoitus löytyy täältä.
Uudessa tutkimuksessa tutkijat havaitsivat, että kun lapset käyttivät metyylifenidaattia ( myydään Suomessa kauppanimillä Concerta, Equasym Retard, Medikinet CR, Methyfenidate jne., Yhdysvalloissa kauppanimellä Ritalin jne. Suom. huom. ), heidän masennusriskinsä kasvoi. Kun he lopettivat lääkkeen käytön, heidän masennusriskinsä laski takaisin normaalille tasolle.
”Tuloksemme viittaavat siihen, että metyylifenidaatin käyttö ADHD-diagnoosin saaneilla lapsilla ja nuorilla on ajallisesti yhteydessä masennuksen ilmaantumiseen. Ottaen huomioon ADHD-lääkkeiden lisääntyneen maailmanlaajuisen käytön, metyylifenidaatin hyötyjä olisi arvioitava perinpohjaisesti suhteessa mahdolliseen masennusriskiin lapsilla ja nuorilla”, tutkijat kirjoittavat.
Tutkijat olivat Yunhye Oh ja Yo-Soook Joung Etelä-Korean National Center for Mental Health:stä sekä Jinseob Kim Seoul National Universitystä Etelä-Koreasta. Heidän analyysinsä sisälsi koko Etelä-Korean väestön terveystiedot rekistereistä.
Tutkimuksessa tarkasteltiin 2330 nuorta (6-19-vuotiaat), joille oli diagnosoitu ADHD ja joille oli määrätty metyylifenidaattia vuoden 2007 heinäkuun ja joulukuun välisenä aikana. Tutkimuksessa käytiin läpi tiedot ADHD-lääkityksestä, masennusdiagnooseista ja masennuslääkityksistä. Tutkijat käyttivät tapaus-verrokkiramallia selvittääkseen, milloin masennusriski kasvoi suhteessa stimulanttien määräämiseen.
He havaitsivat, että masennusriski kasvoi ensimmäisen kerran juuri ennen kuin lapsille määrättiin metyylifenidaattia, mikä saattaa olla yhteydessä samoihin haasteisiin kotona ja koulussa, jotka johtivat ADHD-diagnoosiin. Lapset saivat noin 12 kertaa todennäköisemmin masennusdiagnoosin 90 päivän aikana ennen Ritalinin määräämistä kuin ”terveet” ikätoverinsa.
Tämän jälkeen lapsille määrättiin metyylifenidaattia, oletettavasti siinä toivossa, että se hillitsisi ”ADHD:n oireita” ja parantaisi siten lasten yleistä elämänlaatua.
Mutta lääkityksellä näytti olevan päinvastainen vaikutus. Kun lapset käyttivät stimulanttia, heidän masennusriskinsä kasvoi yli 18-kertaiseksi ”terveisiin” ikätovereihinsa verrattuna.
Tämä voisi edelleen selittyä sillä, että jo valmiiksi ”alla oleva” masennusriski kasvaisi edelleen lääkityksestä huolimatta. Kuitenkin, kun lapset lopettivat metyylifenidaatin käytön, heidän riskinsä saada masennusdiagnoosi laski ”terveiden” ikätovereidensa tasolle.
Tutkijat havaitsivat, että kun lapset eivät enää käyttäneet stimulantteja, heidän masennusriskinsä alkoi laskea. 30-60 päivän kuluttua lääkityksen lopettamisesta heillä ei ollut enempää masennusta kuin ikätovereillaan, joilla ei ollut diagnosoitu mielenterveysongelmia.
Vaikka tulokset voivat teoriassa edelleen johtua sekoittavista tekijöistä, tutkimuksessa käytetyn vahvan tapaus-verrokkimallin ja havainnon, että masennusriski laski lääkityksen lopettamisen jälkeen, vuoksi metyylifenidaatin ja masennuksen välinen syy-seurausyhteys on todennäköisempi selitys tuloksille.
Vaikka aiemmissa tutkimuksissa on saatu vaihtelevaa näyttöä, joissakin tutkimuksissa ei ole havaittu yhteyttä, mutta toisissa taas on todettu, että tämä vaikutus on olemassa, on mahdollista, että tämän tutkimuksen vahvempi rakenne pystyi paremmin osoittamaan kokonaiskuvan. Eläinkokeet tukevat myös selitystä, että metyylifenidaatti aiheuttaa masennusta, kuten tutkimus, jossa todettiin, että metyylifenidaatille altistetut jyrsijät ”reagoivat huomattavasti vähemmän luonnollisiin palkintoihin ( natural rewards ), kuten sakkaroosiin ja seksiin ja tutkivat vähemmän ympäristöään ( novelty-induced activity )”.
Arvostetuimmassa ja eniten siteeratussa lapsuusiän ADHD:ta koskevassa tutkimuksessa, NIMH:n ( National Institute of Mental Health Yhdysvalloissa ) MTA-tutkimuksessa, saatiin lupaavia alustavia tuloksia, joista julkaistiin laajalti joukkotiedotusvälineissä ja jotka johtivat uskomukseen, että stimulantit olivat erittäin tehokkaita ADHD:n hoidossa. MTA-tutkimuksen myöhemmät tulokset olivat kuitenkin synkkiä: kolmen vuoden kohdalla arvioinnissa todettiin, että lääkityksellä olleiden tilanne ei ollut parempi kuin heillä, jotka eivät olleet lääkityksellä, ja kuuden ja kahdeksan vuoden kohdalla arvioinnissa todettiin, että lääkityksellä olleet eivät suoriutuneet paremmin kuin he, jotka eivät olleet olleet lääkityksellä. Viimeisessä arvioinnissa mikään hoidoista ei ollut ollut tehokas: hoitoa saaneet lapset saivat edelleen huonompia tuloksia 91% mittareista, joita testattiin.
****
Oh, Y., Joung, Y. S., & Kim, J. (2022). Association between attention deficit hyperactivity disorder medication and depression: A 10-year follow-up self-controlled case study. Clinical Psychopharmacology and Neuroscience, 20(2), 320-329. (Full text)
Alkuperäisen englanninkielisen artikkelin toimittajan huomautus: MTA:n tutkimuksen kuudesta kahdeksaan vuotta kestävien tulosten kuvausta on muokattu selkeyden vuoksi.
Peter Simons on aiemmin ollut akateeminen psykologian tutkija. Nyt hän pyrkii tiedekirjoittajana tarjoamaan maallikoille näkymän psykiatrisen tutkimuksen joskus vaikeaselkoiseen maailmaan. Mad in America -lehden blogien ja henkilökohtaisten tarinoiden toimittajana hän arvostaa niiden henkilöiden tarinoita, joilla on omakohtaista kokemusta psykiatrisesta järjestelmästä, ja jakaa tietoa vaihtoehdoista biomedikaaliselle mallille.
