Mielen pahoinvoinnista puhutaan hämmentävästi. Ammattilaiset voivat kysellä toisiltaan, ”asiakkaallani on mieliala alhaalla ja hän ei ole ollut innostunut mistään pitkiin aikoihin. Ettei hänellä olisikin masennus?” Tai ”asiakkaani on levoton ja hänen on vaikea keskittyä. Jos taustalla onkin se ADHD?”
Onko tässä sitten jotain vikaa? Paljonkin. Mielen hankaluuksien nimityksiä ja niitä luokittelevia sanoja käytetään ikäänkuin kyseisten hankaluuksien selityksinä ja syinä. Masennus, ADHD ja muut sellaiset ovat lyhyitä nimiä ilmiöille ja kokemuksille. Ne eivät sinänsä kerro uutta tietoa. Oikeastaan päinvastoin. Niiden avulla karsitaan yksilön ainutkertaisen elämäntilanteen ja kokemuksen kokonaisuudesta ”turhat pois” ja hänet sijoitetaan – enemmän tai vähemmän – sopivaan koriin kohtalotovereiden kanssa.
Luokittelevia nimityksiä käytetään kuitenkin kuin ne olisivat fyysisiä syitä tapahtumille ja kokemuksille.
Keskiajalla voitiin ajatella, että mieltämme riivasivat demonit. Mielen pahoinvointia kuvaavia nimiä käytetään aika lailla samoin. ”Kauheaa se on, mutta tärkeintä että lopulta selvisi mikä se on.” ”Ainakin kymmenellä lääkärillä ja terapeutilla kävin kunnes tämä yksi oivalsi että ADHD se on.”
Moni jonka elämä tuntuu synkältä, aidosti yllättyy kun lääkäri toteaa hänen potevan ”keskivaikeaa masennusta.” Helpotus voi olla myös suuri kun levoton ihminen, joka ei osaa keskittyä asioihin jotka häntä eivät kiinnosta, saa ADHD diagnoosin. Synkkyys tai levottomuus saa eri merkityksen kun asiantuntija hyväksyy sille uuden nimen.
Helpottava diagnoosi toimii monin tavoin. Se osoittaa, että joku on ottanut kärsimyksen todesta ja kuunnellut hetken. Diagnoosilla saa synninpäästön ainakin itseltään. Syyllisyyden kuorma kevenee. ”Ei minun vikani ole se mitä olen, vaan tämän taudin.” Potilaan rooli tuo kevyemmän velvollisuustaakan, sillä takana ajatellaan olevan jonkin fyysisen selittävän tekijän. ”Aivosairaushan se on”.
Ihminen haluaa löytää syyn tapahtumille. Mielellään konkreettisen, omien elämänvalintojen ulkopuolella olevan. Kasvaimen, jonka voi leikata pois. Epätasapainon, jonka voi rohdoilla korjata. Helposti ajatellaan että jos asialla on virallinen luokitus, kyseessä on jotenkin kehon rakenteellinen tai toiminnallinen poikkeavuus. Vika on aivoissa.
Jos vikaa ei ole aivoissa
Mutta, mutta. Huolimatta valtavista tutkimuspanostuksista, mielen pahoinvointiin ei ole löytynyt aivoista syytä. Geenitutkimus on myös pahasti pettänyt suuret odotuksemme. Ei, perusteelliset tutkimukset osoittavat etteivät mielen hankaluudet, vaikkapa masennus, aiheudu ”kemiallisesta epätasapainosta aivoissa.” Tutkittu on ja hypoteeseja esitetty. Juuri mitään ei ole jäänyt käteen.
Diagnoosit eivät ole silti ollenkaan samantekeviä, sillä ne muokkaavat todellisuutta. Ne vaikuttavat henkilön minäkuvaan, identiteettiin ja sosiaalisiin suhteisiin. Ne vaikuttavat myös talouteen ja asemaan yhteiskunnassa.
Mieli ja keho toimivat meissä yhtenä kokonaisuutena, vaikka kulttuurissamme tapaamme ajatella ne eri osiksi. Niinpä mielen häiriöt heijastuvat kehoon ja kehon häiriöt mieleen.
Vaan masennus kyllä laukeaa yleensä ikävistä menetyksistä ja ristiriidoista elämässä ja etenkin ihmissuhteissa. Elämän rytmit, ravinto, liikunta, läheiset, turvallisuus ja merkityksellisyys antavat sitten mittasuhteet näille elämän iskuille. Tämänkin kaikki tietysti tietävät.
Jos paketoimme ahdistuksen, masennuksen, unettomuuden ja muut kärsimykset aivosairauksiksi, niin on järkevää siirtää niiden hoito lääketieteen asiantuntijoille ja jäädä odottelemaan.
Jos taas kyseessä on kohtuuton elämäntilanne, menetykset, ristiriidat, pakonomaiset ajattelutottumukset ja kuluttava elämäntapa niin ratkaisu lähtee siitä, mitä henkilölle on tapahtunut ja mitä voisi tehdä nyt. Oikein hyviä ja toimivia keinoja on kyllä paljon.
Asiantuntijat ylläpitävät väärinkäsitystä
– Masennusta tulisi ajatella samanlaisena diagnoosina kuin päänsärkyä. Molemmat ovat lääketieteellisiä diagnooseja, mutta kumpikaan ei selitä, mistä oireet johtuvat. Kuten päänsärky, masennus on kuvaus ongelmasta, jolla voi olla monenlaisia syitä. Masennusdiagnoosi ei selitä, mistä alentunut mieliala johtuu sen enempää kuin päänsärkydiagnoosi selittää, mistä pääkipu johtuu, kertoo tutkijatohtori ja psykiatriaan erikoistuva lääkäri Jani Kajanoja Turun yliopistosta.
Turun yliopiston ja Taideyliopiston tuore tutkimus.
Tutkijat analysoivat johtavien kansainvälisten terveysorganisaatioiden julkisesti tarjoamaa tietoa masennuksesta. Tutkimukseen valittiin englanninkieliset organisaatiot, joiden masennusta koskeva tieto oli hakukonetulosten perusteella vaikutusvaltaisinta. Näihin kuuluivat Maailman terveysjärjestö WHO, Yhdysvaltain psykiatriyhdistys APA, Ison-Britannian terveysorganisaatio NHS sekä muun muassa Harvardin ja John Hopkinsin yliopistot.
Suurin osa organisaatioista kuvasi masennusta internetsivuillaan sairautena, joka aiheuttaisi oireita ja/tai selittäisi, mistä oireet johtuvat, vaikka tämä ei pidä paikkaansa. Yksikään ei esittänyt diagnoosia puhtaana oireiden kuvauksena, kuten olisi ollut paikkansapitävää.
– Masennuksen esittäminen yhtenäisenä sairautena, joka aiheuttaa masennusoireita, on kehäpäätelmä, joka hämärtää ymmärrystämme mielenterveysongelmien luonteesta ja vaikeuttaa ihmisten mahdollisuuksia ymmärtää kärsimystään, Kajanoja sanoo.
– Ihmisillä näyttäisi olevan taipumus mieltää diagnoosi selitykseksi silloinkin, kun se ei ole sitä. Ammattilaisten olisi tärkeä olla syventämättä tätä väärinkäsitystä viestinnällään, ja sen sijaan auttaa ihmisiä ymmärtämään vaikeuksiaan, sanoo professori ja neuropsykologi Jussi Valtonen Taideyliopistosta.
Tutkimus julkaistiin 12.6.2024 tutkimusjournaalissa Psychopathology.
Artikkelin loppuosa perustuu Turun yliopiston mediatiedotteeseen
