Kirjepostia Piialle 1.3.2021 – Uskon hyppy

0
2214

Kovasti ilahduin kirjeestäsi ja eettisyydestä teemana, kiitos! Vaikka esititkin hankalan kysymyksen kirjeesi päätteeksi. Palaan siihen lopuksi, vaikken varmastikaan oikein kattavasti tässä pysty niitä käsittelemään. Muutenkin nyt tuntuu, että sanat ovat solmussa, mutta eihän tämä maailma yhdellä kirjeellä valmiiksi tule muutenkaan.

Tuo asia, että on perustellusti eettisesti oikeampaa antaa ihmisen kärsiä, kuin käyttää sellaisia uusiksi ja tehokkaiksi hoitomuodoiksi sanottuja keinoja, joihin Lauerma viittaa, voi olla aika vaikea käsitellä. Eikä vähiten varmaan siitä syystä, että toisen kärsimys ja sen sivusta seuraaminen usein aiheuttaa kärsimystä itsellekin, ja sitäkin on vaikea kestää. Ja siitähän syntyy kierre, jonka merkitystä ei minusta aina riittävästi huomioida, jos sitä ylipäänsä edes havaitaan: alkuperäinen kärsijäkin kärsii siitä, että toinen kärsii ja lisäksi vielä siitä, että on itse se, joka aiheuttaa toiselle kärsimystä. Tässä kun oppisimme paremmiksi. Ja mitä sitten pitäisi tehdä? En ihan tiedä, mutta siitä olen melko varma, että luottamusta rakentava ja rakastavan rauhallinen läsnäolo on ehdottomasti parempi kuin hätääntynyt hoitoon lähetys, joka saattaa tuntua jopa hylkäämiseltä.

Lähetin tämän kirjeenvaihtomme tiedoksi eräälle tutulle psykiatrille. Hän totesi, että mielenkiintoista pohdiskelua. Hän ei pitänyt ihan reilua, että Lauerma tässä päätyy näin vahvasti puhtaan lääkehoitopsykiatrian edustajaksi ja ehdotti, että lähettäisin linkit hänellekin.

No niin tein. Eihän hänellä ollut varmaan kovin perusteellisesti kirjeisiin tutustunut, mutta vastauksessaan sanoi, ettei näe psykoosien, ml. psykoottinen mania, olevan mainittavasti tekemissä eksistentiaalisen ahdistuksen kanssa, eikä katso biologispohjaisten hoitomenetelmien mitenkään haittaavan ihmisen aitoa kohtaamista tai pyrkimyksiä ymmärtää häntä yksilönä. Ihan mukava että vastasi edes tämän verran, mutta vastauksen sisältö ei niin positiivisesti yllättänyt, vaikken toki oikein muuta odottanutkaan.

Kyllä minä väittäisin, että eksistentiaalinen ahdistus hyvinkin mainittavasti on kyseessä monessa tapauksessa, joskin siihen liittyy varmasti myös monenlaista muuta ahdistusta. Ehkä Lauerma työssään kohtaa vähän erilaisia tilanteita ja näkökulma on siksi niin erilainen. Ei kai pitäisi puhua psykooseista yhtenä lokerona, vaikka itse pidänkin mahdollisena, että vähän samankaltaisista asioista niissä voi kuitenkin olla kyse, toisilla vaan niin paljon vaikeampia tilanteita, jotka ”biologispohjaiset” (Lauerman sanoin) ymmärtämisyritykset vievät lähes mahdottomaan solmuun. Tämäkin asia olisi mukava osata sanoittaa ja selittää paremmin. Miksi Lauerma on minusta niin väärässä?

Liittyyhän tämä siihen, mistä kirjoitat sinäkin: ”filosofialla ja ihmiskäsityksellä on väliä. Se miten käsitämme ihmisen vaikuttaa suoraan siihen, kuinka hänet kohtaamme ja kuinka häntä kohtelemme.” Ja kiinnostavaa olisi tuoda tähän myös Lauermankin ajoittain esiin tuoma pahuuden teema. Millainen merkitys sillä on, jos näkee ihmisen, tai tietyt ihmiset pohjimmiltaan pahana? Onko tämä psykiatrian perusolettamus?

Minulla on taipumus nähdä, aivan kuin näen hulluudenkin olevan myös ihmisten välillä, niin näin ajattelen olevan pahuudenkin suhteen. Siinä missä Lauerma näkee pahuutta työssään itsensä ulkopuolella, minä näen sitä myös hänessä itsessään, vähän erilaista ja eri tavoin ilmenevää. Ja siinä nämä pahuudet sitten elävät, hänessä, sinussa ja minussa ja meidän väleissä niin kauan, että itse kukin on valmis kurkistamaan omaansa.

Minä taidan uskoa Eino Leinon sanoihin tämän aiheen tiimoilta: ”Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaik ei aina esille loista.” Vähän tästä kirjoitat sinäkin, kun sanot ” jos ymmärtäisimme, että olemme samalla puolella kaikki, ihmisiä matkalla tulemassa ihmiseksi, meidän olisi ehkä helpompi kohdata myös toisemme inhimillisinä, keskeneräisinä ihmisinä.” Ainakin jos ajattelee keskeneräisyyden voivan ilmetä pahuutenakin, mikä minusta on hyvin mahdollista. Voisiko myös ylisukupolvisilla traumoilla (josta Ylessä kirjoitettiin juuri) olla jokin rooli? Onpa tätä pahuuden teemaa tietysti paljon käsitelty, ja hiukan tuntuu kömpelöltä tarttua siihen, kun en ole niin syvällisesti perehtynyt.

Mietin muutamia sanomiasi asioita, tai käyttämiäsi sanoja, jotka kaipaisivat tarkennusta. Esimerkiksi näkemyksesi mukaan Rauhala voisi sanoa, että ihmisen on ponnisteltava ymmärtääkseen itseään, olemassaoloaan ja elämäänsä. En voisi olla enempää samaa mieltä, mutta kuinka moni ponnisteleekaan! Ei ehkä voi väittää, etteikö niin kovin monet ponnistelisi ongelmiensa kanssa, ja ymmärtääkseen niitä. Mutta ehkä suunta, tieto ja apu ovat vääränkaltaista?

Esimerkiksi Kajanojan Jani kirjoittaa blogissaan (Kuinka kokonaisvaltainen on käsityksemme kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä?), että itsetuntemuksen kasvaminen on osaltaan auttanut parantumaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Ja tosiaan, näin se varmasti on. Mutta toiset käyttävät itsetuntemuksen apuvälineenä juurikin sitä diagnoosin tarjoamaan tietoa. Minulla on tämä diagnoosi ja sen takia olen tällainen. Eikä paljoa parempia ole edes persoonallisuuspsykologian tai monenlaisten itseapuoppaiden tarjoamat vaihtoehdot: jossain vaiheessa paljon puhuttaneet persoonallisuuspiirteitä kuvaavat värit, eikä minusta edes introvertti-ekstrovertti-termit. Minusta olisi parempi lähestyä asiaa, kasvun teemaa, jotenkin toisin. Sen lisäksi, että pohtii vakavasti ”kuka olen ja millainen voin olla?”, niin kuin kirjoitat, tulee myös pohtia vakavasti päätelmiään siitä, kuka on ja millainen voi olla ja huomata se, kuinka omalla olemuksellaan vaikuttaa myös muihin.

Mietin myös, miten tarkemmin selittää mitä tarkoittavat ”olla liittyen olemassa” eli ”kanssaoleminen” ja ”ihminen on jatkuvasti toiseksi tulemisen tilassa”. Onko niitä mahdollista selventää? Kirjoitti kai mainitsemasi Kierkekaardkin jotain tulemisen tilassa olemisesta.

Olen itseasiassa lueskellut Kierkegaardin kirjaa Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus. Jotenkin on hurmaava nimi kirjalla, mutta lukeminen on edennyt hitaasti. Hiljalleen kuitenkin tutustun hänen ajatuksiinsa spekulaatiosta/spekulantista, uskon hypystä, subjektiksi tulemisesta ja likiarvon tutkimisesta. Kyllähän ne vähän tuntuvat tutuilta. Likiarvoa voi tutkia loputtomasti ja missä kaikessa näin teemmekään? Entäpä sitten uskon hyppy? Tarvitaan uusi näkökulma, se on varmastikin sellainen, jota ei edes oikein nykytutkimuksen (nykyspekulaation?) keinoin voida todistaa. Toisaalta toki myös monet perustavan laatuiset seikat, itsestään selvyytenä pidetyt asiat, joihin nykytutkimus nojaa, eivät välttämättä ole nekään pitävästi todistettuja.

Kierkegaard on kyllä kiinnostava. Minun silmiini osui oman kriiseilyn keskellä hänen sanat: ”Olisin tuhoutunut, ellen olisi tuhoutunut. Mutta koska halusin loistaa, oli kestettävä palaminen.” Ja jollain tavalla ne auttoivat osaltaan kestämään, se kun niin täsmällisesti tuntui kuvaavan tilannettani. Olin täydellisen mielen sekasorron keskellä, mutta samalla koin saaneeni tärkeitä oivalluksia, jotka auttavat elämässä eteenpäin. Ja niin ne ovat tehneet, vaikka mainitusta loistosta ei varsinaisesti voi puhua.

Mietin äskettäistä tilannetta, jossa olisin vaan voinut jäädä pelkäämään 5-vuotiaan tyttäreni tavoin hänen onnistumistaan hiihtoladulla edessä olevassa alamäessä. Silloin onnistuin rohkaisemaan ja kannustamaan. Ja vaikka se lasku päätyikin lopulta kaatumiseen ja itkuun, näytin kahta peukkua ja sanoin, että ”kuule se meni silti tosi hyvin, näin kyllä kuinka sinun jalkasi alkoivat tutisemaan jo vähän aiemmin, mutta onnistuit vielä silloin jatkamaan. Seuraavalla kerralla menee vielä paremmin”. Ja niin toinen lasku meni kokonaisuudessaan hyvin ja tyttö sanoi, että hän piti tiukasti mielessään äidin sanat ja kaksi peukkua.

Jos olisin Kierkegaardin sanojen sijaan pitänyt mielessäni, että olen nyt sairastunut elämän mittaisesti ja sen kanssa pitää oppia elämään, miten se olisi vaikuttanut tapahtumiin? Entä olisiko tytär uskaltanut laskea, jos olisin kannustamisen yhtynyt hänen epäröintiinsä ja pelkoon (mitä toisinaan kovin helposti teen)?

Sitten kysymyksiisi. Tosiaan, kirjoitan esittelyssäni, että olen ryhtynyt tekemään töitä sen eteen, suhtautumistapamme ja hoitokäytäntömme muuttuisivat. Ja kirjoitat, että ”Ideaalisissa pilvilinnoissa leijuminen ei pidemmän päälle ole varmastikaan järkevää.” Niin, sitä tämä varmaan tällä hetkellä enimmäkseen on. Mutta myös kovaa työtä, vaikkakin lähinnä itseni kanssa tällä hetkellä. Ja oman perheen! Ei ole tämä minun palapelini ihan helppo. Miten löytää tasapaino elämän eri osa-alueille samaan aikaan kun tuo esiin omaa (jollain tavalla rajoja rikkovaa?) kokemuksellista taustaa, haluaisi tulla otetuksi vakavasti ja olla jonkinlainen ystävällismielinen aktivisti? Kun sitten kuvittelee itselleen löytäneen paremman tasapainon, niin joku pikkukaveri perheessä on eri mieltä. Ja taas saa huomata, että palapelin palat ovat menneet vääriin paikkoihin. Ehkä ei voi odottaakaan, että kaikki palat kohdalleen löytäisivät, lapset kasvavat, elämä muuttuu muutenkin, mutta jokin olennainen ja kestävä tukirakenne saattaa olla vielä rakenteilla.

Isoja kysymyksiä ovat nuo kysymäsi: millaisista osatekijöistä tuo muuttunut ja parempi suhtautumistapa sekä hoitokäytäntö koostuisivat? Millainen olisi ideaali suhtautumistapa ja hoitokäytäntö inhimillisten mielellisten pulmien yhteydessä?

Kannatan kyllä melkein kaikkia edes hiukan vallitsevaa paradigmaa rikkovia kehitystoimenpiteitä, traumainformoimista ja Markus J. Rantalan esiintuomaa evoluutiobiologiasta näkökulmaa, mutta ei niidenkään pitäisi ajatella olevan valmiita ja kaiken kattavia, ei pitäisi jämähtää niihin. Samoin ajattelen, että monenlaisia täydentäviä hoitoja pitäisi hyödyntää, muttei se totuus varmasti niistäkään löydy. Paljon kehitettävää näkisin siis näissä kaikissa. Parempaan suuntaan ne vievät kuitenkin. Minusta ei silti pitäisi evoluutiobiologialla selittää filosofiaa. Ihan niin kuin ei pitäisi neurologialla selittää psykologiaa.

Olen tässä hyvän aikaa pyöritellyt näitä asioita ja tullut siihen tulokseen, etten nyt osaa sinulle kovin tarkasti vastata. Jos osaisin, tekisin varmasti jotain muuta kuin mitä nyt teen.

Mutta tietynlainen vastuunotto on ainakin tarpeen. Kyllä meillä on tietty vastuu itsellämme siitä, mitä meille tapahtuu ja ennen kaikkea siitä miten selviämme eteenpäin. Meillä on myös tietty vastuu muista ihmisistä, mikä tarkoittaa samalla sitä, ettei vastuu siitä mitä itsellemme tapahtuu ole myöskään pelkästään meillä. Tällä hetkellä ajetaan ajatusta, että juuri mikään ei ole kenenkään syytä, kun minusta pitäisi ennemmin opetella hyväksymään, että ”olemme kaikki – ja kaikkein eniten minä – syyllisiä siihen, että maailmassa esiintyy kärsimystä, ja siten vastuussa sen lievittämisestä” (tämä kaiketi Dostojevskin sanomaa, sekundäärilähteenä Sami Pihlströmin kirja Ota elämä vakavasti – Negatiivisen ajattelijan opas).

Kai minä pidän tärkeänä myös jonkinlaisen henkisyyden ja uskon löytämistä. Sen ymmärtämistä, että ei kaikki ole tutkittavissa samoin menetelmin ja objektiivisesti. Lopulta kai on niin, että vähän kaikki elämä vaatii uskoa.

Tartun vielä tuohon, mitä kirjoitat Rauhalan ajatelleen: ”Ihmisellä on inhimillisen kasvun mahdollisuus ja velvollisuus. Rauhalan mukaan ihmisellä on potentiaalisena ”uinuva eettisen mahdollisuus”.” Ja se tuo mieleeni spiritual emergence -verkoston. Osa psykoosin kokeneista, toiset ilmankin psykoosia, kokevat kriisin hyvin henkisenä ja tietynlaisena havahtumisena. Havahtuu näkemään itsensä ja elämän toisenlaisesta näkökulmasta. Ja minusta siihen liittyy myös sisäsyntyinen käsitys eettisyydestä. Moniulotteinen ja vähän hankala aihe on tämä kuitenkin, eikä kai ole ihan itsestään selvää, että se varsinaisesti tarkoittaa havahtumista väärästä todellisuudesta oikeaan todellisuuteen.

Toisille tämä kaikki on täyttä höttöä, ja ymmärrän kyllä sen, mutta toivoisin, että näille aiheille annettaisiin mahdollisuus.

JÄTÄ VASTAUS