Kiitos ja anteeksi, kun vastaan viiveellä! Jälleen kirjeesi sisälsi useita kiinnostavia teemoja, joista on valittava. Jatkoon pääsee tällä kertaa pahuuden teema. Kysyt, ”millainen merkitys sillä on, jos näkee ihmisen, tai tietyt ihmiset pohjimmiltaan pahana? Onko tämä psykiatrian perusolettamus?” Mainitset, että psykiatri Lauerma näkee paljon pahuutta työssään, mutta sinä näet pahuutta myös hänessä itsessään, vaikkakin erilaista ja eri tavoin ilmenevää. Kerrot näkeväsi pahuuden elävän hänessä, sinussa, minussa ja meidän väleissämme niin kauan, että ”itse kukin on valmis kurkistamaan omaansa.”
Esiin nostamasi pahuuden teema on yksi etiikan käsittelemistä peruskysymyksistä liittyen olennaisesti myös itseäni kiinnostavaan ihmisen filosofian teemaan. Tässä kirjeessä en pysty pureutumaan pahuuden teemaan niin laajalti kuin se itse aiheen kannalta olisi kiinnostavaa, vaan tarkastelen pahuutta omista intresseistäni käsin, josta kerron pian enemmän. Pahuuden teemasta kiinnostuvat voivat syventyä aiheeseen esimerkiksi tutustumalla tuoreeseen filosofi Olli Pitkäsen filosofian väitöskirjaan The Possibility of a Metaphysical Conception of Evil in Contemporary Philosophy (Jyväskylän yliopisto 2020).
Tekeillä olevassa väitöskirjassani tutkin filosofi-psykologi Lauri Rauhalan (1914-2016) ihmiskäsitystä ja medikalisaatiokritiikkiä, joten kurkistan pahuuteen tässä kontekstissa. Ottamatta kantaa psykiatrian tai tietyn psykiatrin perusolettamuksiin pohdin tässä kirjeessäni seuraavia kysymyksiä. Miten pahuus tai hyvyys näyttäytyy Rauhalan ihmiskäsityksessä? Mitä ihmisen moraalinen tai eettinen ulottuvuus tarkoittaa psykomedikalisaatioon kontekstissa?
Rauhala määrittelee medikalisaation yhteiskunnan lääketieteellistymiseksi. (Rauhala 1998/2009a). Rauhala ei kuitenkaan ota kantaa ihmisen kehollisen (fyysisen, somaattisen) ulottuvuuden medikalisaatioon, vaan hän kohdistaa kritiikkinsä ihmisen psyykkis-henkisten ilmiöiden medikalisaatioon. Tämän vuoksi tarkennan määritelmää: psykomedikalisaatio tarkoittaa yhteiskunnan lääketieteellistymistä ihmisen psyykkis-henkisten ilmiöiden suhteen. Viittaan psykomedikalisaatiolla siihen yhteiskunnalliseen ilmiöön, jossa yhä useammat ihmiselämään kuuluvat psyykkis-henkiset ilmiöt tai ongelmat käsitetään lääketieteen alaan kuuluviksi sairauksiksi ja psykiatrisin diagnoosein lähestyttäviksi.
Näkemykseni mukaan sillä on valtava merkitys, millaisena lähtökohtaisesti näemme (tietyn) ihmisen kokemukselliset tai käyttäytymiseen liittyvät ongelmat. Se, miten näemme ihmisen negatiivisuuden – pahuuden, rikkinäisyyden, vajavaisuuden tai ongelmallisuuden – mitä käsitettä ikinä käytämmekään – vaikuttaa siihen, kuinka ajattelemme tuon negatiivisen ilmiön olevan poistettavissa. Käsitämmekö psyykkisestä häiriöstä tai riippuvuuskäyttäytymisestä kärsivän ihmisen pahana, sairaana, kasvavana vai kenties epäsuotuisessa elämäntilanteessa elävänä? Voiko ihminen valita tuon pahuuden, ongelmallisuuden tai epäsuotuisan elämäntilanteen vastakohtaa eli hyvyyttä, terveyttä, inhimillistä kasvua tai suotuisampaa elämäntilannetta?
Edellä mainitut kysymykset ovat filosofisia ongelmia, joita ei voida ratkaista tieteellisin menetelmin. Esimerkiksi Olli Pitkäsen mukaan kysymyksiin pahuuden olemuksesta ja syistä ei pystytä vastaamaan tyhjentävästi, vaan kysymykset palaavat haastamaan ihmistä yhä uudestaan. Pitkäsen mukaan filosofiassa kaikkein tärkeimmät kysymykset ovat usein kaikkein ratkeamattomimpia. Pahuutta kannattaa hänen mielestään kuitenkin ajatella erityisesti jokaisen oman moraalisen toiminnan kannalta. Pitkäsen mukaan olisi syytä ymmärtää, että kukaan ei ole kokonaan irti pahuudesta. Pahuuden filosofista tarkastelua tarvitaan, koska se antaa välineitä käsitellä pahuutta henkilökohtaisesti. (Laaksonen 2020.)
Mitä ihmisen moraalinen tai eettinen ulottuvuus tarkoittaa psykomedikalisaation kontekstissa? Aiemmin mielenterveys- ja päihdeongelmat nähtiin johtuvan tavalla tai toisella pahuudesta. Demoneita tai yksilöä syyllistettiin mielenterveys- ja päihdeongelmistaan. Rauhalan (2009b) mukaan psykomedikalisaatioon liittyvä sairausorientaatio sai alkunsa 1800-luvun lopussa, jolloin psykiatri Emil Kraepelin (1896) yhdisti ihmisen psyykkiset negatiiviset kokemukset (Kraepelinin käsittein mielitaudit) ja keholliset vauriot ja virhetoiminnot (somaattiset sairaudet) yhdeksi sairauksien ryhmäksi, jonka tutkimus ja sovellus kuuluisivat lääketieteelle. (Rauhala 2009b.)
Rauhalan (2009b) mukaan tällaiselle sairausorientaatiolle oli aikanaan eräänlaista tieteellistä oikeutustakin, koska muu ihmisen tutkimus oli vielä kehittymätöntä: vallitsi yleinen usko, että mielelliset häiriökokemukset olivat pahojen henkien tai riivaajien aiheuttamia. Siksi toiveelle, että ne Kraepelinin teoriassa saisivat realistisemman käsittelyn, oli olemassa selvää tilausta. Sairausorientaatio psyykkisiä ongelmia kuvaavana lähestymistapana yleistyikin maailmanlaajuiseksi orientaatioksi. (Rauhala 2009b.)
Psykomedikalisaatiota luonnehtivan sairausorientaation yksi pyrkimys on ollut poistaa yksilön syyllistäminen omasta sairaudestaan. Tämä on tapahtunut siten, että aiemmin sosiaalisina ja yhteiskunnallisina ongelmina käsitetyt mielenterveys- ja päihdeongelmat on alettu käsitteellistää yksilössä oleviksi sairauksiksi. Ajatus kiteytyy ilmaisussa, jossa psyykkinen ongelma on ”sairaus siinä, missä muutkin sairaudet”. (ks. esim. Bergström 2020).
Vaikka psykomedikalisaation sairausorientaatiolla onkin tietystä näkökulmasta ymmärrettävä pyrkimys neutralisoida yksilön moraalinen vastuu, filosofisesti tarkasteltuna sairausorientaatioon sisältyy useita ongelmia. Nostan seuraavassa esiin yhden ongelman, joka on se, että sairausorientaatio palauttaa ongelman yksilöön: yksilön (aivo)sairaudeksi. Tarkastelen tätä ongelmaa Rauhalan ihmiskäsityksen valossa seuraavaksi.
Miten pahuus tai hyvyys näyttäytyy Rauhalan ihmiskäsityksessä? Aluksi on tarpeen esitellä Rauhalan ihmiskäsitys pähkinänkuoressa. Rauhalan ihmiskäsityksessä kehollisuus on elämää toteuttavien ja ylläpitävien orgaanisten prosessien kokonaisuus. Kehollisuudessa aineellis-orgaaninen elämä tapahtuu kehon elimistössä. (Rauhala 2017a; 2017b.) Kehollisuuteen kuuluu myös koettu ja eletty kehollisuus (ks. Koivumäki 2020). Tajunnallisuus taas on merkityskokemusten muodostumista, olemassaoloa ja toimivuutta. Tajunta on merkitysten muodostumisen ja jäsentymisen prosessi. Tajunnallisuus tarkoittaa kokemisen kokonaisuutta. Rauhala käyttää tajunnallisuudesta myös käsitettä mielellisyys. (Rauhala 2017a; 2017b) Situationaalisuus puolestaan tarkoittaa mielellisyyden ja kehollisuuden situaatioon eli elämäntilanteeseen suhteutuneisuutta. Elämäntilanne on kaikkea sitä, mihin ihminen joutuu suhteeseen todellisuudessa. (Rauhala 2017a) Situationaalisuus tarkoittaa ihmisen kietoutuneisuutta todellisuuteen oman elämäntilanteensa mukaisesti. (Rauhala 2017b).
Rauhalan ihmiskäsityksessä ihmisen tajunnalliseen, psyykkis-henkiseen ulottuvuuteen kuuluu perustavasti eettisyys (Rauhala 1998/2009a) eli ihmisen kyky pahuuteen ja hyvyyteen sekä oikeaan ja väärään mutta myös näiden reflektioon. Vaikka Rauhalan ihmiskäsityksen valossa ihminen yksilönä kokee niin hyvyyden kuin pahuudenkin elämässään positiivisten ja negatiivisten tunteiden kautta, Rauhalan ihmiskäsityksen valossa psyykkistä häiriötä ei voida redusoida yksilöön eikä hänen aivoihinsa, koska yksilö aivoineen ei ole olemassa ilman situaatiotaan eli elämäntilannettaan. Vaikka siis yksilö kokee ahdistuksensa, masennuksensa, riippuvuutensa tai minkä tahansa negatiivisen kokemuksen, Rauhalan ihmiskäsityksen valossa ongelmaa ei voida palauttaa yksilöön tai hänen aivoihinsa, vaan kuten koko ihminen, myös hänen ongelmansa kehkeytyvät kehollisuuden, mielellisyyden ja elämäntilanteisuuden yhteispelissä. (Rauhala 1998/2009a). Tämä lähtökohta ihmiseen ja hänen ongelmiinsa on oppositiossa sairausorientaation kanssa. Kokonaisvaltaisempi ja laajemmat kontekstit huomioiva lähestymistapa mielellisiin ongelmiin onkin tutkimisen arvoinen.
Jos emme hyväksy psykomedikalistista sairausorientaatiota taannummeko moralismiin? Palaammeko yksilön syyllistämiseen? Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä. Rauhalan ihmiskäsityksen vahvuus on siinä, ettei siinä mahdollistu minkäänasteinen reduktio yhteenkään ihmisen olemisulottuvuuteen (kehoon, tajuntaan tai elämäntilanteeseen) sinänsä. Yhtäältä ihminen on vapaa valitsemaan ja vastuussa elämänsä kulusta. Toisaalta ihminen ei kuitenkaan voi valita mitä tahansa, vaan ainoastaan situaation sallimissa rajoissa eli elämäntilanteensa mahdollistamissa puitteissa.
Yksilö syntyy, kasvaa ja kuolee tietyssä situaatiossa, jonkinlaisessa elämäntilanteessa, jossa myös hänen elämän ongelmansa kehkeytyvät. Ongelmat eivät siis synny yksilössä, vaan yksilön elämäntilanteessa, jossa yksilö on aina kehollisesti ja mielellisesti vuorovaikutuksessa sosiaalisten, kulttuuristen ja yhteiskunnallisten tilanteiden kanssa. Rauhalalaisittain kysymys on siis yksilön kokemasta elämäntilanteen epäsuotuisuudesta (tekeillä oleva artikkeli Koivumäki 2021). Tämän vuoksi oletus ja puhe yksilön ”pään sisällä” tai aivoissa olevassa sairaudesta ja tämän sairauden hoitamisesta on vieras holistisessa ihmiskäsityksessä. Ihmiskäsityksen ollessa moninäkökulmaisempi myös ongelmien lievittäminen vaatii monitahoisemmat interventiot.
Ilokseni huomasin, että myös sinä peräänkuulutit vastuunottamista omasta elämästä ja etenkin toisista. Mainitset, että ”tällä hetkellä ajetaan ajatusta, että juuri mikään ei ole kenenkään syytä…”. Näkemyksesi mukaan olemme kaikki syyllisiä siihen, että maailmassa esiintyy kärsimystä, ja siten vastuussa myös sen lievittämisestä. Olen samaa mieltä. Ihmisen olemassaolon eli eksistenssin ainutlaatuista luonnetta korostavia (Kierkegaard, Sartre, Rauhala) filosofeja seuraten näen, että ihmisen olemassaoloon kuuluvat vapaus ja vastuu sekä niihin liittyvät tunneilmiöt, kuten ahdistus, häpeä ja syyllisyys. On huomautettu (Frankl, Rauhala), että pyrkimys syyllisyyden poistamiseen ei ole ainoastaan hyvä asia. On tietysti tärkeää osata erottaa myös aiheeton syyllisyyden kokemus.
Harva kieltää, etteikö eettisiä ilmiöitä, kuten pahoja tekoja, vääriä valintoja ja syyllisyyttä olisi ihmiselämässä olemassa. Vaikka psykomedikalisaation sairausorientaatio on pyrkinyt vapauttamaan yksilön moraalisesta vastuustaan, esimerkiksi yhteiskunnallisen riippuvuustutkimuksen yhteydessä on tehty kiinnostava huomio (ks. esim. Ruuska & Sulkunen 2013, 29–32), jonka mukaan sairausorientaatio ei onnistu tässä pyrkimyksessään, koska mielellisten ongelmien niin synti- kuin sairausoletukseenkin sisältyy aina ajatus myös yksilön tahdon hallinnan menettämisestä. (Ruuska & Sulkunen 2013, 29–32.)
Esimerkiksi riippuvuudesta kärsivän ihmisen näkökulmasta sairausoletuksen ongelma on se, että vaikka (elämän)hallinnan menettäminen olisikin yksilön sairaus, siihen ei ole olemassa lääketieteellisesti vaikuttavaa hoitoa elimistön tasolla, vaan vastuu parantumisesta jää joka tapauksessa ”sairauden uhrille”, jonka velvollisuus on ponnistella kohti vahvempaa toimijuutta. (Ruuska & Sulkunen 2013, 29–32.) Eettinen ulottuvuus näyttää siis sisältyvän esimerkiksi myös addiktion sairauskäsitykseen (ks. Koivumäki 2020.) mutta myös psyykkisten ongelmien sairausorientaatioon, koska mikäli potilas on oppositiossa tai meinaa laitostua, hoitava henkilökunta katsoo velvollisuudekseen aktivoida potilasta ottamaan vastuuta omasta kuntoutumisestaan.
Rauhalan ihmiskäsityksen valossa yksilön kokemat mielelliset (riippuvuus) ongelmat kehkeytyvät ja ratkeavat yksilön situaatiossa eli elämäntilanteessa. Kuten aiemmin mainitsin, situationaalisuus tarkoittaa ihmisen kietoutuneisuutta todellisuuteen oman elämäntilanteensa mukaisesti (Rauhala 2017b). Tämä kietoutuminen tarkoittaa yksilön kietoutumista sosiaalisiin suhteisiin, vallitseviin uskomusjärjestelmiin ja yhteiskunnallisiin arvoihin jne. Siksi kriittisen psykiatrian, sekä nyt myös WHO:nkin suosittelema (ks. esim. https://www.jyu.fi/fi/ajankohtaista/arkisto/2021/06/suomalainen-mielenterveyshoidon-malli-osaksi-who-n-hoitosuosituksia Suomalainen avoimen dialogin hoitomalli on Rauhalan moninäkökulmaisen ihmiskäsityksen mukainen, koska käsittääkseni tässä lähestymistavassa mielellistä ongelmaa ei redusoida yksilön (aivo)sairaudeksi, vaan ongelmaksi, joka on kehkeytynyt mutta myös ratkaistavissa laajemmissa sosiaalisissa ja yhteiskunnallisissa konteksteissaan. Miltä sinusta tällainen ajatuskulku kuulostaa?
Lopuksi palaan vielä kommentteihisi Kierkegaardin mainioihin ajatuksiin liittyen. Kerroit, että ”oman kriiseilysi keskellä” Kierkegaardin sanat: ”Olisin tuhoutunut, ellen olisi tuhoutunut” auttoivat sinua. Kysyt, että jos olisit Kierkegaardin sanojen sijaan omaksunut tarjotun sairausdiskurssin, ”olen nyt sairastunut elämän mittaisesti ja sen kanssa pitää oppia elämään, miten se olisi vaikuttanut tapahtumiin?” Mielestäni tämä on tärkeä kysymys. Mikäli ymmärrän oikein, kommenttisi tarkoittavat sitä, että olet psykomedikalisaation suhteen kriittinen, koska vallitsevan sairauspuheen sijaan haluat nähdä kriisisi elämään kuuluvana ja loppupeleissä myönteisenä inhimillisen kasvun mahdollisuutena.
Kierkegaardin ”uskon hyppy” on tulkittavissa nähdäkseni monin tavoin, mutta tässä kontekstissa se ehkä voi tarkoittaa, että et uskonut vallitsevaan tarjoiltuun totuuteen, vaan uskalsit vaihtaa näkökulmaa ja hypätä vallitsevan totuuden ulkopuolelle. Nämä lauseet kirjoitettuani kuulen kuitenkin jo kriittisiä vastaväitteitä, kuten ”eikö ole vaarallista olla totuuskriittinen?” tai ”oletko kannustamassa omiin subjektiivisiin totuuksiin?”
Filosofian tehtävä on kysyä, kyseenalaistaa ja kritisoida. Filosofian tehtävä on koetella vallitsevia totuuksia. Kuten aikaisemminkin kävi ilmi, filosofia ei kuitenkaan voi antaa valmiita tai lopullisia vastauksia, vaan se vaatii kysymään aina uudelleen. Siksi uskominen vallitsevaan totuuteen tai uskon hyppy johonkin muualle jää aina jokaisen henkilökohtaisen reflektion varaan. Filosofia ei siis kannusta muuta kuin ainoastaan kysymään ja kyseenalaistamaan niin omia pinttyneitä kuin vallitsevia yhteiskunnallisiakin totuuksia. Onneksi tällaiseen kriittiseen ajatteluun kasvattaminen kuuluu nykyisin jo peruskoulun opetussuunnitelmaankin.
Monet Kierkegaardin paradoksit ovat auttaneet itseänikin omissa –– rauhalalaisin termein –– elämänongelmissani. Näkemykseni mukaan Rauhalaa seuraten kaikkea ihmisen olemassaoloon kuuluvaa negatiivisuutta ei tule käsittää sairautena (ks. esim. Rauhala 2009b), vaan ihmisen eksistenssiin olennaisesti kuuluvana ilmiönä, jota voi pyrkiä käsitteellistämään toisinkin kuin medikalistisin termein. Tämä oli eräs Rauhalan filosofisen uran pyrkimys (ks. esim. Rauhala 2009b), jota on tarpeellista jatkaa.
Lähteet
Bergström, T. (2020). Näkökulma laajenee, mielenterveysstigma vähenee. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti, 57(1). https://doi.org/10.23990/sa.88700
Suomalainen mielenterveyshoidon malli osaksi WHO:n hoitosuosituksia. https://www.jyu.fi/fi/ajankohtaista/arkisto/2021/06/suomalainen-mielenterveyshoidon-malli-osaksi-who-n-hoitosuosituksia
Koivumäki, Piia (2020). Kehollisuuden ulottuvuudet Lauri Rauhalan holistisessa ihmiskäsityksessä – esimerkkinä addiktio. Psykoterapia, 39 (4), 318-332.
Laaksonen, T. (2020). Pahuus on syöpä, joka tuhoaa kaiken ympäriltään – Olli Pitkänen kulki pitkän tien lapsuuden sadismista pahuustutkijaksi. Julkaistu 17.05.2020. Päivitetty 30.09.2020. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/05/17/pahuus-on-syopa-joka-tuhoaa-kaiken-ympariltaan-olli-pitkanen-kulki-pitkan-tien
Pitkänen, Olli: The Possibility of a Metaphysical Conception of Evil in Contemporary Philosophy, väitöskirja (Jyväskylän yliopisto 2020)
Rauhala, L. (2009b). Kokemuksen häiriöt ja sairauden käsite. Tieteessä Tapahtuu, 27(6).
https://journal.fi/tt/article/view/2422/2252
Rauhala, Lauri (1998/2009a). Ihmisen ainutlaatuisuus. Teoksessa Rauhala, L. (2009). Henkinen ihminen. Helsinki: Gaudeamus.
Rauhala, Lauri (2005/2017a) Tajunnan itsepuolustus. Helsinki: Gaudeamus.
Rauhala, Lauri (1983/2017b) Ihmiskäsitys ihmistyössä. Helsinki: Gaudeamus.
Ruuska, Arto & Sulkunen, Pekka (2013). Addiktiosairaus ja moraali: Lääketieteellisen alkoholiajattelun kehitys. Teoksessa Tammi, Tuukka & Raento, Pauliina (toim.), Addiktioyhteiskunta –riippuvuus aikamme ilmiönä, 28–50. Gaudeamus: Helsinki.
Pahuuskeskustelunne on mielenkiintoista. Kerron pahuudesta omasta kokemuksestani. Olen sitä mieltä, että on pahoja ihmisiä. Heidän pahuutensa johtuu kaltoinkohtelusta lapsena. He eivät siis voi mitään pahuudelleen, eivät itse edes ymmärrä sitä. Kuitenkin nämä pahat on suljettava pois omasta elämästä, jotta voi olla vapaa. Pidän ja samaistun sanontaan: ”Olisin tuhoutunut, jos en olisi tuhoutunut.” En erikoisemmin pidä sanonnasta: Paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Pahat sijoittuvat heikkoihin, mutta heidän tekojaan en hyväksy.
Kiitos kommentista! Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että pahojen ihmisten pahojen tekojen taustat löytyvät epäsuotuisasta kasvuympäristöstä, kuten sanot esimerkiksi kaltoinkohtelusta lapsena. Voiko ihminen valita pahuutensa vastaisesi? Jos omaa pahuuttaa ei edes ymmärrä, ei varmastikaan voi. Jos sen puolestaan tunnistaa ja tunnustaa, omasta mielestäni, jossain määrin omalle pahuudelleen jotakin voi tehdä. Itseymmärrys voi lisääntyä esimerkiksi terapiassa tai terapeuttisissa ryhmissä. Oman hyvinvoinnin vaalimiseksi pahoinvointia tuottavat ihmiset on varmasti viisasta rajata omasta elämästä, jos vain mahdollista. Kierkegaardin paradoksi ”olisin tuhoutunut, jos en olisi tuhoutunut” on pohdinnan arvoinen. Olen paljon pohtinut, mitä kaikkea tuo tuhoutuminen voi tarkoittaa ja pitää sisällään.
Niin, Hannelelle vastaan, että enhän minäkään ihmisten pahuutta kiellä, vaan nimenomaan, kaikissa meissä on varmaan paljon enemmän pahaa, kuin mitä uskalletaan ajatellakaan, sen lisäksi, että on ilmiselviä pahoja ja tekoja tekeviä ihmisiä, kyse on pohdinnoissani ollut enemmän siitä, että onko kukaan aivan pohjimmiltaan paha. Eikä se, että epäilee, ettei olisi pohjimmiltaan pahoja, tarkoita sitä, että hyväksyisi teot, tai väittäisi ettei pahuutta ole. Joskus on tosiaan tarve sulkea toisia ihmisiä elämästään, mutta epäilen, onko sillä varsinaisesti vapauden kanssa tekemistä. Vähän niin kuin hulluus, väittäisin, että se pahuus on myös ihmissuhteissa, niin kuin jossain taisin kirjoittaakin, joten siinä pitäisi myös myöntää se oma ”pahuus” tai paremmin sanottuna heikkous, kun sulkee toisia pois elämästään. Että ehkei siinä ole kyse aivan pelkästään toisen pahuudesta. Mutta tietenkin se poissulkeminen on joskus täysin tarpeellista ja viisasta.
Heidi, ymmärrän hyvin mielipiteesi. Kaikissa meissä on pahaa. Ehkä itsessä on enemmän pahaa kuin ymmärtää. Silti joissakin tapauksissa on annettava periksi omalle heikkoudelleen/pahuudelleen ja sulkea joku ihminen pois elämästään.