Hei Emilia!

Olen seuraillut sinua Instagrammissa nyt jonkun aikaa. Kirjoitat minusta kyllä hyvin ja otat kantaa tärkeisiin asioihin. Tykkään siitä, kun tuot esiin, että olet ensisijaisesti epätäydellinen ihminen ja teet näkyväksi säröjä ja inhimillisiä epäkohtia itsessäsi. Sanoit myös jossain tekstissä, että ”mua ajaa eteenpäin sisäinen ääni, joka huutaa että maailmassa on virhe. Niitä epäkohtia on aika paljon. Yksi on esimerkiksi se, että vielä 2020-luvulla mielenterveyden pulmat on suurempi tabu kuin fyysisen terveyden pulmat. Kaiken lisäksi niistä vastuutetaan aivan liian usein pelkästään pulmista kärsivää yksilöä.” Ja tämä kuulostaa kovin tutulta, voisin näin sanoa itsekin.

Olet sanonut myös, että ”Yritin pitkään päästä häpeästä eroon uskottelemalla itselleni kliseitä kuten ”minä riitän” tai ”sä rokkaat – lopeta miettimästä mitä muut ajattelee”. Pidemmän päälle se toimi huonosti, koska ne sanat oli ristiriidassa mun sisäisen kokemuksen kanssa.” Ja kyllä! Olen tästäkin aivan samaa mieltä! Ei tarvitse päästä häpeästä eroon, ei tarvitse riittää ja on ihan tervettä jonkin verran ajatella sitä, mitä muut ajattelevat. Vaikka on asioita, joista olen täysin samaa mieltä, on myös asioita, joita lähestymme aika eri tavoin.

Itseasiassa kirjoitin tämän kirjeen alun jo yli vuosi sitten. Jospa nyt pääsisin vähän pidemmälle. Tämän kipinän sain nyt siitä, mitä tuoreessa kolumnissasi kirjoitit toipumistarinoista. Kirjoituksiasi aiheesta olen aiemminkin nähnyt. Ja minä toivoisin, että voisit hetkeksi asettua miettimään minun asiaani. Vähän mietityttää, antaako tämä julkaisualusta kuvan vihaisesta aktivistista, mutta pyytäisin luopumaan tällaisista ennakkoluuloista ja heittäytymään keskusteluun. Aiemmin olen käynyt kirjeenvaihtoa kulttuurihistorioitsijan ja filosofian väitöskirjatyöntekijän kanssa. Voit tutustua niihin täällä. En ehkä ole nyt aivan yhtä toiveikas, että saan vastauksen, mutta kirjoitan silti. Annastiinan ja Piian kanssa kirjeenvaihdosta oli sovittu ennakkoon.

No niin, nyt asiaan. Olen siis itse kirjoittanut omasta kokemuksestani ja toipumisestani. En tiedä, ehkä se on jotain muuta kuin sitä mitä kutsut ”median toipumistarinatehtailuksi”, kun kaltaiseni toipumistarinat hylätään mediassa. Niistä vaietaan. Joten lähtökohta on kai siinä mielessä erilainen. Ihmiset eivät yleisesti ottaen tiedä, että psykooseista ja skitsofreniastakin voi toipua. Sen sijaan siinä mielessä tavallinen toipumistarina se saattaa olla, että siinä kyllä varmaan jonkin verran korostuu yksilön sinnikkyys ja ponnistelu. Läheisillä on toki ollut myös suuri vaikutus. Positiivinen, ehkä välillä myös negatiivinen, mutta enemmän positiivinen, muuten en ehkä olisi tässä.

Jospa vähän katsotaan sitä aikaa, kun itse olin myrskyn silmässä. Toipumiseni oli oikeastaan hyvin riippuvainen niistä muutamista toipumistarinoista, jotka löysin. Sain varmuutta omalle kokemukselleni siitä, mistä kriisissäni oli kyse ja uskoa toipumisen mahdollisuuteen. Ja osaltaan onnistuin myös siksi, etten kovin tarkasti tiennyt kuinka pahasti voi epäonnistua. En osallistunut vertaistukitapaamisiin tai keskusteluihin, en verrannut omaa tuskaani toisten tuskaan, enkä värittänyt mielikuvitustani kaikilla mahdollisilla haasteilla mitä toipumisen tiellä ovat muut kohdanneet. Minulla se toimi ehdottomasti niin päin, että paljon enemmän ahdisti kaikenlainen kertomus sairauden kera elämisestä, kuin se, että jotkut ovat onnistuneet jättämään koko hoidon menneeseen elämään.

Eli, ihmettelen vähän tätä, kun kirjoitat: ”Psykoterapeutin työssä olen kuitenkin kohdannut monesti myös toipumistarinoiden kääntöpuolen. Ne herättävät pettymyksiä, turhautumista ja häpeää.” Uskon kyllä, että jotkut kokevat näin, samaan aikaan kun toiset muutoin samassa tilanteessa olevat ovat kovin kiinnostuneita niistä keinoista, joilla toiset ovat toipuneet. Haluaisinkin nyt kysyä, että eikö juuri psykoterapia olisi paikka sille, että lähdetään tarkastelemaan ihmisen tunteita ja uskalletaan tuntea ne ilman, että vastuu sysätään muualle? Että varovaisesti alettaisiin katsomaan itseään, ja ehkä mietittäisiin, että missähän se ongelma piilee, jos ei kestetä sitä, että joku ”pärjää paremmin”? (Mikä nyt onkaan paremmin pärjäämistä, mutta jätetään se eri keskusteluun). Tämä ajatus nyt toki saattaa vaikuttaa hieman ristiriitaiselta sen kanssa, että yllä olin yhtä mieltä kanssasi sen suhteen, ettei ongelmista pitäisi vastuuttaa pelkästään yksilöä. Mutta samaan aikaan kun ongelman syitä on paljon muuallakin, ratkaisuja ja mahdollisuuksia vaikuttaa on ennen kaikkea yksilöllä. Vastuuta toipumisesta ei valitettavasti voi antaa muille. Vaikka oikeanlaista tukea siinä ehdottomasti monesti tarvitaan.

Ja toisaalta, tarpeen olisi myös opetella ymmärtämään, että kaikkea ei pysty kirjoittamaan auki, kaikki tarinat sisältävät paljon enemmän kuin mitä kerrotaan ja vaikka yksilön ponnistelu saattaakin korostua, miltei aina siihen liittyy muitakin. Opetella ymmärtämään, ja auttaa muitakin sen ymmärtämisessä, että tarinan päähenkilönkään elämä ei toipumisen jälkeen ole tarinan antamasta vaikutelmasta huolimatta muuttunut staattisen hohdokkaaksi (vaikka ehkei tämäkään ihan täysin mahdotonta ole). Vastoinkäymisiä tulee edelleen, vaan usein suhtautuminen niihin on saattanut muuttua. Samoin voisi suhtautuminen muuttua myös näihin toipumistarinoihin. Vaikka onnistuisimme muuttamaan puhetapaa tai vähentämään radikaalisti toipumistarinoiden ”tehtailua”, mikäli emme katsahda itseemme ja syvenny niiden aiheuttamiin tunteisiin, aina voi tulla tilalle jotain uutta, uudesta puhetavasta löytyy jotain vikaa, syntyy uudenlaisia hermoja raastavia tarinoita…

Ja vaikka on tietenkin olemassa vaikeuksia, joita ei voiteta, niin kyllä siihen kategoriaan itsensä tai toisen laittamisen kanssa saa ja pitää olla tarkkana. Tähän liittyykin se toinen aihe, josta olen kanssasi ollut vähän eri mieltä.  ”Entä jos oletkin matkalla tähän?”. Olet myös aika usein kritisoinut puhetta kasvusta ja kehityksestä. Sanonut, että meidän ei aina tarvitse olla menossa jonnekin, etsimässä parempaa versiota itsestämme. Tavallaan olen samaa mieltä. Siis juuri niin, että meidän ei AINA tarvitse olla sitä tekemässä.

Mutta asiaan liittyy erilaisia vivahteita. Joista yksi on se, että jossain määrin koen, että pyrkimykset kohti parempaa versiota itsestään menevät usein väärään, yhteiskunnan tehokkuusvaatimusten normittamaan suuntaan. Eli minusta suunta on monesti väärä, ei itse pyrkimys. Ja silti, aina ei tarvitse olla menossa mihinkään. Saa olla keskeneräinen, rikki jne… Mutta voimmeko me oikeastaan mitään muuta ollakaan? Me, jotakuinkin kaikki, olemme jollain tavalla keskeneräisiä, rikki jne… Tietenkin se on ok. Sen hyväksyminen on vasta ensimmäinen askel. Sen jälkeen voisi hyväksyä sen, että meidän on myös hyvä olla matkalla, hyvä pyrkiä aika ajoin muuttumaan. Valmiiksi tuskin tullaan, ja matkalla ehtii ja pitääkin pysähtyä, muttei pidä kuopata koko ajatusta kasvusta ja kehityksestä siitä syystä, että se tuntuu raskaalta. Uskon, että on mahdollista hyväksyä itsensä ja oma keskeneräisyys ja samaan aikaan se, että monesti on myös mahdollisuus kasvaa ja kehittyä.

Tämä on erityisen tärkeää meille vanhemmille. Jos me vanhemmat olemme matkalla vain tähän, saatamme siirtää lapsillemme ison taakan. Todennäköisesti taakkoja siirtyy ihan joka tapauksessa, mutta väittäisin, että vähemmän, kun näemme itsessämmekin kasvun ja kehityksen varaa. Tokikaan tähän ei ole hyvä suhtautua taas yhtenä suoritteena, vaan jatkuvana ja normaalina osana elämää.

Jos vielä palataan tuohon yksilön korostumiseen toipumistarinoissa, kirjoitat: ”Usein selviytymistarinat korostavat yksilöä, joka sinnikkyydellään ja periksi antamattomuudellaan lopulta voitti vaikeudet. Yksilön ponnistelu voi toki kantaa tiettyyn pisteeseen saakka, mutta harvemmin kukaan toipuu yksin ilman toisten tukea ja apua.” ja ”Yksilön korostaminen saa helposti kokemaan syyllisyyttä ja häpeää silloin kun ponnistelu ei tuotakaan toivottua tulosta. Olen huomannut, että sen seurauksena moni pohtii, olisiko sittenkin voinut tehdä jotain toisin.”

Erityisesti vakavampina pidettyjen mielenterveyden haasteiden ollessa kyseessä saattaa olla valitettavasti niin, että niistä ihan parhaiten toipuvat he, joiden kohdalla nimenomaan yksilö korostuu. Ja tämä johtuu siitä, että niitä ei osata hoitaa, jolloin tarvitaan tiettyjä ominaisuuksia, jotta selviää hoidosta huolimatta. Hoidon piirissä toipuminen psyykelääkkeettömään elämään ja itsenäiseksi yhteiskunnan jäseneksi nykyisellään on harvoin mahdollista, ellei sitten saa hyvää avoimen dialogin mukaista hoitoa.

Mutta kyllä vähän sama koskee masentuneisuuttakin. Jos ei tule kyseenalaistaneeksi vallitsevaa paradigmaa aivosairauksista, ja hoitajienkin puolesta vaan hoetaan, että mikään ei ole omaa syytä, eikä olisi mitään voinut tehdä toisin, eikä liioin opeteta käsittelemään epäreiluuden tunnetta, josta mainitset myös (”Tuntuu epäreilulta, että oma vointi huononee, vaikka joku toinen samassa tilanteessa paranee” ja vähän ihmettelen tätä epäreiluus-asiaa. Miten keskustelemme lapsen kanssa, jonka mielestä on epäreilua, että kaverin pihalla on uima-allas? tms.), niin toipumisennuste voi tosiaan olla aika heikko.

Kun mietin, olisinko voinut tehdä jotain paremmin, minä haluaisin mieluummin todella pohtia sitä, mitä olisin voinut tehdä paremmin, kuin kuulla, että parhaani olen tehnyt tai et ole mitään väärä tehnyt. Olen kyllä ymmärtänyt, että saatan olla vähemmistössä… Mutta silti ehdotan, että ajatus siitä, että jospa olisikin voinut tehdä jotain toisin, olisi tutustumisen arvoinen muillekin. Kun siihen tottuu, se ei ehkä enää aiheuta ahdistusta, pitkäaikaisesti ainakaan. Tämän ajatuksen myötä saattaa löytää myös uusia toimintamalleja tähän hetkeen, nähdä sen, mitä vielä voi tehdä toisin. Eikä silti tarvitse ottaa syyllisyyden taakkaa, tai välttämättä edes miettiä syitä sen enempää. Usein meillä on mahdollisuus vaikuttaa, ja jos jäämme vain etsimään – tai piilottelemaan  –  syyllisiä emme välttämättä huomaa mahdollisuuksiamme.

Tästä tulikin mieleeni erinomainen kolumni Helsingin sanomissa, joka alkoi vanhalla kiinalaisella tarinalla:

Maanviljelijältä karkasi hevonen. Kun naapurit valittelevat ikävää asiaa, maanviljelijä toteaa: ”No, katsotaan.”

Seuraavalla viikolla hevonen palaa pihapiiriin mukanaan toinen hevonen. ”Hieno uutinen!” naapurit hihkuvat.

”No, katsotaan”, maanviljelijä vastaa. Hän antaa toisen hevosen lahjaksi pojalleen, joka putoaa heti hevosen selästä ja katkaisee jalkansa.

Jälleen maajussilta irtoaa valittelijoille vain sama lakoninen tokaisu: katsotaan.

Sitten syttyy sota, ja kaikki miehet kutsutaan rintamalle. Kaikki paitsi maanviljelijän poika, joka saa jalkavammansa vuoksi jäädä kotiin.

Eri asia, mutta hiukan samanlaista suhtautumista kaipaisin. Minäkin olin välillä hankalassa tilanteessa äitini kanssa, joka syyllisti itseään ongelmistani, vaikka minä todella koin, ja yhä koen, että se mitä tapahtui, pelasti minut monenmoisilta lisähankaluuksilta, vaikka rankka ajanjakso sekin oli, ja toi aivan uudenlaista ymmärrystä monenlaisiin asioihin. (Suuriin lisähankaluuksiin olisin kyllä joutunut, jos en olisi haastanut vallitsevaa käsitystä mielisairauksista ja niiden hoidosta).

Todennäköisesti onkin niin, että vanhempani olisivat voineet tehdä paljon kanssani toisin. Toisaalta on myös niin, että heidän vanhemmuutensa oli kiinni siinä ajassa, ja vaikuttunut myös heidän vanhempiensa tavoista kasvattaa jne. Syyllisten etsiminen on mahdotonta, eikä liioin voi olla varma siitäkään, onko mitään mistä syyttää, koska, kolumnia lainaten, ”emme ymmärrä elämästä tarpeeksi, jotta osaisimme erottaa hyvät uutiset huonoista. Me vain teeskentelemme ymmärtävämme. Usein vain mukailemme ympäröivien ihmisten tuntemuksia.” Mutta mahdollisuus vaikuttaa meillä usein on silti.

Olen sitä mieltä, että kiinnostus toisen kokemuksia ja parantumiskeinoja kohtaan on hitusen terveempi suhtautumistapa, kuin niiden vuoksi pettymystä, turhautumista ja häpeää tuntevilla. Pettymystä, turhautumista ja häpeää ei pidä hoitaa kampanjoinnilla toipumistarinoita vastaan, vaan yrittämällä yhdessä luoda parempaa ymmärrystä niistä, sekä tunteista että toipumistarinoista. Kaiken kaikkiaan muutenkin, suhtautumistapojemme ja käsitystemme muutokselle on tilausta. Muuten emme kohta edes tiedä, että masennuksestakin voi toipua. Ihan täysin.

Kohtalaisen terveellinen suhtautumistapa minusta on myös se, että uskoo vaikeuksien myös tuovan jotain mukanaan, jotain oppia ja vahvistusta, mitä ei vaan vaikeuksien keskellä välttämättä näe. Se ei väistämättä aiheuta mitään ylimääräistä kärsimystä, joskin sille asenteelle pitää antaa tilaa. Väittäisin sen ennemmin helpottavan, lieventävän kärsimystä. Olkoon sitten, että olet sitä mieltä, että asenne on valheellinen. Varovaisesti ehdottaisin kuitenkin, että olet avoin näkemykselleni, kiinnostunut siitä. Tämä ei tokikaan tarkoita sitä, että ”älä valita, vaikeudet vahvistavat” olisi missään muodossa käyttökelpoinen. Tarkoitan vaan, että ajatusta ei myöskään pidä kitkeä, vaan sellainen asenne voi tosissaan olla avuksi. Saattaa olla, ettei kaikki sitä oppia ja vahvistusta tule koskaan näkemään, silti sillä voi olla jotain… merkitystä.

Minusta lohdutamme ja ymmärrämme (ja minäkin siihen sorrun tosiaan monesti) usein tavoilla, jotka tukahduttavat tunteitamme, eivätkä auta meitä kokemaan niitä. Sanoessamme lohdutukseksi ”et ole tehnyt mitään väärää”, tulemmeko kuitenkin sanoneeksi, että on miltei väärin kokea tehneensä jotain väärää? Tai kun kysymme ”Olenko huono potilas?” tai ”Miksi minä en toivu?” Piileekö siinäkin taustalla se, että haluamme niin kovin olla hyviä potilaita ja pyrimme suorittamaan sitäkin? Ja kuten jo aiemmin sanoin: mielenterveyden ollessa kyseessä, hyvä potiluus johtaa liian usein huonoon toipumiseen. Ja vielä, moni ei toivu, koska heidän elämänsä aika ajoin välttämättömätkin haasteet ja kriisit on paketoitu yksinkertaistavan mielenterveydenhäiriö-nimikkeen alle.

Olet kysynyt myös, miten käynnistetään välittämisen vallankumous? Se on hyvä kysymys ja sitä minäkin todella haluaisin. Hiukan vaan pelkään, että et koe tätä kirjelmääni ollenkaan välittämisenä tai turvallisena kohtaamisena? Miten voisimme, sanojasi lainaten, kitkeä turvallisen kohtaamisen esteitä? Luoko erimielisyys näissä asioissa väistämättä ylitsepääsemättömiä esteitä?

No, näihin asioihin liittyy toki vielä paljon kaikkea, paljon sanottavaa, paljon tarkennettavaa, ehkä siitä löytyy paljon vastaan sanottavaakin. Olisi ihan kiva kuulla, mitä ajatuksia herää.

Ystävällisesti, värikästä syksyn alkua toivotellen,

Heidi

JÄTÄ VASTAUS