Kirjepostia 4.7.2019

1
3149

Kiitos paljon taas kirjeestäsi!

Minä taidan vähän reagoida siihen, kun joku puhuu faktojen tiputtelusta ja siitä, että ihmisten nyt vaan pitäisi uskoa näihin tieteelliseen näyttöön perustuviin faktoihin. ”Mielipiteet kärjistyvät iän myötä”, sanot. Toisilla varmastikin näin, toisilla taas toisin päin. Toisaalta ”kärjistynyt mielipide” on vähän epäselvä käsite. Varmastikaan sitä ei pidetä kärjistyneenä mielipiteenä, jos vastustaa lobotomiaa. Kärjistynyt mielipide taas toisten mielestä on se, että vastustaa psyykenlääkkeitä tai psykiatrian muita nykykäytäntöjä. Vai onko? Ei toki ollenkaan kaikkien mielestä, vain suhteessa ammattilaisten ja valtavirran näkemyksiin. Tapiokin aiheesta kirjoittaa blogissaan.

Niin, käypä hoito -suosituksia on pääsääntöisesti noudatettava… ja muutoin hyväksi havaittuja menetelmiä taas ei saa käyttää, jos tutkimusta ei ole riittävästi. Mutta kai itsekin näet sen suuren ongelman mikä tässä on? Me emme kaikki ole ollenkaan samasta muotista, eikä meille kaikille käy samat avut, vaikka samoja oireita olisikin. Jos nyt käypä hoito -suositus sopiikin jonkinlaiselle enemmistölle hyvin, tai kohtalaisen hyvin, niin eikö oikeasti kuitenkin kaikille tekisi hyvää saada yksilöllistä hoitoa? Joissain tapauksissa käypä hoito -suosituksen mukainen hoito kun ei tarkoita samaa kuin parantumiseen tähtäävä hoito ja erilaisilla yksilöllisillä keinoilla hoitotulokset voisivat olla täysin erilaisia. Ymmärrän tietysti resurssi ynnä muut asiat, mutta ymmärrettävää ja myöskin kannustettavaa minusta silloin pitää olla myös se, että käytetään vaihtoehtoisia hoitoja.

Kyllä minä tietenkin ymmärrän, että ymmärrystä tarvitaan. Mutta minusta ymmärrystä etsitään aivan vääristä suunnista tällä hetkellä, ja näyttää monin paikoin siltä, että lisätutkimus vie meitä kauemmas ymmärryksestä. Toivon toimia, voimakkaampaa vaikuttamista, myös teiltä tutkijoilta, vaikka ”riittävää ymmärrystä” ei olisikaan. Milloin voimme sanoa ymmärtävämme riittävästi? Tuskin koskaan ymmärrämme kaikkea, niinpä lähes tulkoon kaikki uuteen ymmärrykseen perustuvat päätökset ja toimenpiteet ovat enemmän tai vähemmän vajaita. Meillä on miljoonia tieteellisiä artikkeleita mielenterveysongelmista, sen lisäksi vielä aiheeseen liittyviä yhteiskunnallisia, historiallisia, sosiologisia ja vaikka mitä artikkeleita ja tutkimuksia. Koko ajan tulee lisää tutkimusta, koko ajan tulee lisää historiaakin tutkittavaksi, ja jo tutkittavaan lähihistoriaankin liittyy todennäköisesti historiallisen paljon tutkittavaa Löytyykö se ymmärrys niistä? Ainakin mielenterveyden ongelmien määrä on kasvanut miltei eksponentiaalisesti, samoin on monien neurologisten sairauksien laita.

Tulee mieleen mielikuva koirasta, joka juoksee pientä ympyrää yrittäen saada omaa häntäänsä kiinni. Missä määrin yritämme vangita jotain jatkuvassa liikkeessä olevaa? Ymmärrystä tarvitaan, mutta tarvitaan myös massiivista muutosta nykyisiin tapoihin etsiä ymmärrystä ja soveltaa sitä. Liittyy tähän sellainenkin seikka, että monet, mukaan lukien minä, eivät tarvitse tieteellistä näyttöä ymmärtääkseen sitä, että psyykenlääkkeet eivät ole hyvä ja kestävä ratkaisu mielenterveyden pulmiin. Monet eivät tarvitse tieteellistä näyttöä ymmärtääkseen sitä, että me ihmiset olemme paljon enemmän kuin vain osiemme summa. Ja niin edelleen. Tehdäänhän sitä tutkimusta silti näistäkin lähtökohdista, sellainen keskustelukin olisi tarpeen.

Olet nyt muutamaan kertaan sanonut, että kaikki ei ole psykiatrian tai tieteen syytä, vaan kietoutuneet myös yhteiskunnan ja kulttuurin muutoksiin. Minä kyllä ymmärrän sen, enkä ajattele niin, että yhden tieteenalan poistaminen poistaisi kaikki kyseiseen tieteenalaan liitetyt ongelmat, enkä niinkään, että nykyisen psykiatrian paradigma olisi lähtöisin vain psykiatriasta. Hyvin tiedän nämä, vaikken varmastikaan pysty niitä samalla tavoin erittelemään kuin sinä.

Syiden tiedostaminen on tarpeen, mutta kaikkien syy-yhteyksien ymmärtäminen on miltei mahdotonta. Voimme loputtomiin selittää, ettemme vielä ymmärrä riittävästi ja perustella lisätutkimuksia lisätiedon ja -tutkimuksentarpeella… Se on helpompaa, tutumpaa ja turvallisempaa. Vastuunotto olisi tarpeen.

Kirjoitan näistä asioista, osin siksi, että toivon yhä useamman ammattilaisen heräävän muutoksen tarpeeseen. Mutta myös muiden ihmisten. Tietysti parasta olisi, jos Erkki Isometsä muuttaisi merkittävästi mieltään, mutta sitä ei varsinaisesti voi jäädä odottelemaan. Sillä välin mielenterveysongelmien vuoksi maksetut sairaspäivärahamäärät ehtivät varmaan yhäkin moninkertaistua. Enkä muutenkaan tiedä, mistä esimerkiksi sinä ja muutkin tutkijat, jotka tiedostavat nämä ongelmat, odotatte sen muutoksen lähtevän? Kuka sen päättää, että nyt ymmärrämme riittävästi? Ja kuka päättää, mikä on se ymmärrys? Tutkijat perustavat mielipiteensä lukemaansa, muiden tutkijoiden tutkimusten johtopäätöksiin, joita riittää joka lähtöön ja kaikki odottavat jostain jotain, joka määrittää tieteellisen totuuden aiheesta. Minusta olisi kiva lukea myös omia mielipiteitä.

Etsimme valtavalla koneistolla muutenkin syitä moniin asioihin ja toivomme sitä kautta löytävämme ratkaisuja. Etsimme mielen sairauksien syitä geeneistä, aivoista ja traumoista, koitamme molekyylitasolla ymmärtää masennuksen mekanismeja. Kyllä sieltä kaikenlaista varmasti löytyy, mutta kuinka hyviä ovat näihin perustuvat ratkaisuyritykset? Vähäosaisuus ja päihdeongelmatkin on todettu merkittäviksi syiksi mielenterveysongelmiin. Tämä on kyllä tietysti totta, mutta löytyvätkö ratkaisut suoraan niihin vaikuttamalla? Ja onko se edes yhtä lailla totta myös tänään? Tai 10 vuoden päästä? Ja millainen joukko jäi ulkopuolelle 10 vuotta sitten, tänään, tai 10 vuoden päästä?

Masentuneita on kuitenkin niin vähä- kuin hyväosaisissakin. Jim Carreyn sanoin ”I hope everyone could get rich and will have everything they ever dreamed of, so they will know it’s not the answer”. Oletettavasti Carrey ei tuota toivetta ihan sananmukaisesti tarkoita, vaan toivoo, että lausahduksesta ymmärtäisimme, että materialistinen hyväosaisuus ei ole oikea tie, lopulta kenenkään mielenterveyden kannalta (tämäkin on sellainen asia, jonka ymmärtämiseksi monet eivät tarvitse tieteellistä näyttöä). Vaikka kuinka arvokeskusteluissa siihen tulokseen tulisimme. Kaikkea ei voi päättää. Apu vähäosaisten mielenterveysongelmien ratkaisuun saattaisi hyvinkin löytyä puuttumalla hyväosaisuuteen. Muuttamalla meidän käsityksiämme hyväosaisuudesta.

Minäkin miellän monet mielen tutkimukset toisiaan täydentäviksi. Hämmästelen sitä, kuinka erilaisten teorioiden kannattajat väittelevät keskenään, kun minusta niissä kaikissa on osa totuutta – toisaalta myös löydän kaikista myös kyseenalaistettavaa, enemmän tai vähemmän. Se tarkoittaa myös, että olen vähän samaa ja vähän eri mieltä vähän kaikkien kanssa, mikä on aika hankalaa. Ja samoin kuin sinä, minäkin olen kiinnostunut ihmisten positioista. Mutta minusta sen perusteella ei voi, tai kannata tehdä liikaa johtopäätöksiä. Silloin taas voi unohtua se, että emme me ihmiset aina sovi valmiisiin lokeroihin, ellemme ole itseämme niihin sovittaneet (näin toki usein nykyisin tehdään) ja sen sijaan, että olisimme loputtoman kiinnostuneita siitä, mitä toinen oikein ajattelee, mihin voimme yhteisellä ajattelulla päästä, kuvittelemme lokeron perusteella tietävämme sen. No jaa, se on varmasti vähän eri asia, kun puhutaan tieteiden välisestä keskustelusta. Ja niin, mitä tulee mainittuun sisäpiiriläisyyteen Kokkisen väitöskirjan yhteydessä, en tarkoittanutkaan verrata sitä oman ammattinsa positioimiseen. Vaan Kokkinen nimenomaan positioi itsensä sisäpiirin ulkopuolelle ja sisäpiiriläisyydellä tässä yhteydessä tarkoitettiin varmastikin sitä, kuinka sisällä on niissä piireissä, joissa salatieteitä tai esoteriikka käsitellään.

”On kiistatonta, että lääketieteen kehittymisen myötä olemme huomattavasti terveempiä ja sairauden iskiessä meillä on käytössä monia ratkaisumalleja pitääksemme kehomme käyttökelpoisena.” En itsekään tätä kiistä, olen vain sitä mieltä, että tämä juna on vähän mennyt ohi, liian monet tällä hetkellä käytetyt keinot eivät enää tee meistä pitkällä tähtäimellä terveempiä. Ja uskomme liikaa pillereihin, ja liian vähän elämäntapoihin ja ruokavalioon. Niihin pitäisi uskoa vielä siinäkin vaiheessa, kun ”on jo liian myöhäistä”. Elämäntapojen ja ruokavalion lisäksi pidän vielä jonkin sortin itsetutkiskelua ja henkevyyttä olennaisina kaikenlaisen toipumisen kannalta, eikä tällaista näkökulmaa yleisesti oikein hyväksytä.

Hyvä kun mainitsit myös muun viihdekäytön, siihen vaikuttaminen on tietysti tärkeää. Mutta olen silti sitä mieltä, että lääkkeistä on vähintään yhtä tärkeää aloittaa. Uskon myös, että psyykenlääkkeillä on vielä sellainen vaikutus, että ne saavat ihmisen pitämään kiinni vanhasta, sen sijaan, että mielen pulmat toimisivat merkkinä muutoksen tarpeesta. Masennuksen läpi käymällä, aivosairausteoriasta irti päästämällä monet ovat löytäneet elämään uudet arvot ikään kuin luonnostaan, uudenlaisen otteen ja läsnäolon, joka monesti tarkoittaa myös ympäristötietoisempaa elintapaa. Ja tästä syystä psykiatrian rooli on niin merkittävä. Tämä potentiaali hukkuu täysin nykyisillä toimintatavoilla. Mutta uskon kyllä, että monien muidenkin lääkkeiden käyttöä on mahdollista vähentää.

Tarvitaan arvokeskustelua, se on totta. Mutta aika etäiseltä minulle kuulostaa sellainen arvokeskustelu, jonka potentiaalisena ja ihan kelvollisena lopputuloksena voidaan pitää juuri tietynlaista ulkonäköä ja suorituskykyä, joka saavutetaan läträämällä purnukoiden ja purkkien kanssa ja syömällä erilaisia komboja kemikaaleja, tai sitä, että ”kemikaalikuormitus on vain harmillinen sivutuote, joka sekin voidaan pyrkiä tuotteistamaan.” Tuotteistusta tarvitsevat tällöin myös psykiatriset potilaat (jotka potilaiksi ovat suurimmaksi osaksi päätyneet tämän järjettömyyden vuoksi, ja no, onhan nämä molemmat asiat jo tuotteistettukin). Johann Hari uudehkossa kirjassaan Mielen yhteydet käyttää näistä sanaa ”roska-arvot”, ja pitää niitä yhtenä syynä masennukseen. Tämä on pitkälti se minun omakin kokemukseni. Sopiikohan roska-arvoista puhua, voiko arvoja sinusta näin arvottaa?

Ymmärrän, ettei me tästä asiasta varsinaisesti täysin eri mieltä olla, sanoithan, että muutosta toivot sinäkin. Mutta pitäisikö sinun tutkijana tyytyä tuollaiseen arvokeskustelun tulokseen? Tutkijana jatkaisit tarkkailijana oloa, sanoisit 20 vuoden päästä, että tämä suunta oli vääjäämätön, osa laajempaa ajattelutapojen muutosta?

Mitä me voisimme tehdä, että saisimme tuollaista arvokeskustelua aikaan? Mitä voimme tehdä, että tämä kulttuuri, jaksamisen eetos ja arvomme ylipäänsä muuttuisivat? Miten voisimme saada enemmän irti erilaisista tavoistamme ajatella, meidän ja muidenkin, erilaisista kokemuksista muutenkin. Minusta emme oikein etene sillä, että keskitymme etsimään syitä menneisyydestä. Ratkaisu kun on kuitenkin tehtävä nykyhetkessä ja se edellyttää kykyä tuntea tämä hetki ja katsoa tulevaisuuteen. Ehkä hyvä historian tuntemus auttaa välttämään jo tehtyjä virheitä? Yhäkin, virheistä, tai kokemuksesta voi ottaa opiksi monella tavalla, huonostikin. Vai onko näin? Onko vain samanarvoisia tapoja oppia kokemuksistaan? Vai voiko eritellä, mikä on parempi, ja mikä huonompi oppi, yksilön tasolla, tai yhteiskunnan? Voimmeko koskaan yhteiskuntana oppia keskustelemaan kunnioittavasti, tai ainakin siihen pyrkien, erilaisten mielipiteiden kesken?

Hyvä kesää toivotellen,

Heidi

JAA
Edellinen artikkeliPsykiatrian perusongelmia
Seuraava artikkeliKirje Annastiinalle
Mielenterveyden pulmien omakohtaisen kokemisen myötä olen ryhtynyt tekemään töitä sen eteen, että suhtautumistapamme ja hoitokäytäntömme muuttuisivat. Olen kahden lapsen äiti, "entinen" diplomi-insinööri ja nykyinen toimintaterapeutti.

1 KOMMENTTI

  1. Ehkä on vielä tarpeen korostaa, että kun sanon, että en tarvitse tieteellistä tutkimusta ymmärtääkseni, että jokin asia ei ole oikein, niin en silti väitä tietäväni tarkalleen mikä sitten on oikein. Toinen asia myös: kun puhun roska-arvoista, se ei silti tarkoita, että itse olisin täysin pulmunen. Kyllä on omassa elämässäni paljon tehtävää myös, jotta eläisin mielestäni parempien arvojen mukaan. Vaikka tuo alussa mainittu kai pätee vähän tässäkin: tietynlaisia asioita voi kutsua roska-arvoiksi, mutta ei sitten kuitenkaan ole aivan selvää, mitkä ovat ne arvot, joita kohti on hyvä mennä. Onko esimerkiksi 100 % kasvissyönti sellainen? Mitä siitäkään tulee jos, kaikki ovat kasvisruokailijoita, kumpi lopulta kuormittaa ympäristöä enemmän? Voisiko kuitenkin parasta olla sekasyönti, vähän entistä suuremmalla painotuksella kasviksia?

JÄTÄ VASTAUS