Kirje Annastiinalle

6
3953

Hei Annastiina,

olen seuraillut sinun ja Heidin välistä kirjeenvaihtoa ja kuten aiemmin olikin kanssasi puhetta, kirjoitan sinulle erikseen kirjeen. Olet esittänyt mielenkiintoisia näkemyksiä, joihin mielellään vastaan.

Ensimmäisessä blogissasi Mad in Finlandiin otsikkona on ”Käytäntöjen lisäksi on keskusteltava arvoista ja laajemmista käsityksistä”. Blogissa tuot esiin psykiatriaa koskevaan keskusteluun mielestäsi liittyviä ongelmia kirjoittaen, että ”suomalaisessa ja englanninkielisessä länsimaisessa mediassa ja somessa kirjoitukset ja keskustelu mielenterveydestä vaikuttaa nykyään polarisoituneelta”. Katsot että jotkut psykiatriakriittiset näkemykset tuntuvat nykyään ”äärimmäisiltä”.

Blogistasi ilmenee selkeästi, että keskustelun polarisaatio on mielestäsi moraalisesti paheksuttavaa. Tähän vastatakseni lainaan filosofi Jouni-Matti Kuukkasen blogia. Kuukkasen mukaan keskustelun järkevyys ei välttämättä löydy keskitielle asettumisesta ja joskus kaksijakoinen, ”ehdoton” ajattelu on yksinkertaisesti kestävämpää. Itse et kuitenkaan selvästikään pidä tästä ajatuksesta, vaan katsot, että psykiatriaa kritisoivista puheenvuoroista löytyy äärimmäisiltä tuntuvia mielipiteitä, mikä on tietysti filosofisesti katsoen hyvin ongelmallinen näkemys.

Blogissasi kirjoitat myös: ”Kehitettävää riittää ja tärkeää olisikin määritellä yhteinen päämäärä ja pyrkiä kaikki yhdessä sitä kohti”. Tässä näkemyksessä oletat, että valtasuhteet eivät ole mikään ongelma, ja että on löydettävissä politiikan tietä jokin polarisaation päättävä ”yhteinen hyvä”, mitä se sitten tarkoittaisikin.

Näkemystäsi voidaan kritisoida esimerkiksi marxilaisesta yhteiskuntafilosofiasta käsin. Marxilainen analyysi lähtisi siitä, että ei ole olemassa mitään ”yhteistä päämäärää” tai ”yhteistä hyvää”, vaan yhteiskunta on täynnä konflikteja, vastakkainasetteluja sekä eriäviä intressejä.

Voidaakin kysyä, ovatko lääketeollisuuden ja potilaiden intressit yhteneväiset. Psykiatrian tutkijoiden ja lääketeollisuuden välillä intressien ristiriitaa ei merkittävästi ole, koska lääketeollisuus on ottanut ykkösprioriteetikseen vaikuttaa juurikin tieteelliseen tutkimukseen, kliinisiä hoitosuosituksia laativiin työryhmiin ja lääkäreiden saaman informaation hallintaan. Samalla kun psykiatreja pidetään tyytyväisinä kestimällä huippuravintoloissa ja avokätisillä asiantuntijapalkkioilla, psykiatriset potilaat ovat niitä, joiden ”kulutuskäyttäytyminen” on lääketeollisuuden näkökulmasta erityisen ratkaisevaa. Tämä onkin ongelma, koska esimerkiksi psykoosipotilaat ottavat sitä mitä suun tai pakaran kautta tarjoillaan vapaaehtoisesti tai väkisin. Tämä tuskin ratkeaa pelkällä politiikalla tai arvojen pohdinnalla, koska lääkejäteille tämä poliittinen ”markkinamekanismi” on kultakaivos ja psykiatrian arvostus muiden veroisena lääketieteen alana riippuu pitkälti lääketeollisuuden kanssa tehtävästä yhteistyöstä.

Korostat monessa kohdassa, miten yhteiskunta on muuttunut ja psykiatria vain muuttunut siinä mukana ja vastannut yhteiskunnalliseen tilaukseen. Tämä pitää jossain määrin paikkansa ja edelleen psykoosipotilaat katsotaan sen verran uhkaaviksi, että heidät mielellään toimitetaan suljetulle osastolle ”hoitoon” sen sijaan, että heitä autettaisiin kotona. Minusta et kuitenkaan huomioi riittävästi psykiatrian mahdollisuuksia muuttaa yhteiskuntaa ja sen arvoja. Vuonna 2006 tehdyn laajan tutkimuksen perusteella nimenomaan psykiatrit ovat lobanneet neurobiologisen sairausmallin valtavirraksi, vaikka maallikot ovat suosineet ja suosivat edelleen psykososiaalisia selitysmalleja (Read ym. https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/17022790). Samaan aikaan lääketeollisuuden valta on noussut ja taloudellinen yhteistyö psykiatriatieteen kanssa lisääntynyt. Koska biologisten sairauksien lääkitseminen on paljon ongelmattomampaa kuin psykologisten reaktioiden, muutos on etenkin tästä näkökulmasta ymmärrettävä. Psykiatria ei ole ollut mikään passiivinen perässähiihtäjä, vaan yhteiskunnan uudistaja ja arvojen muuttaja.

11.5. Heidille kirjoittamassasi kirjeessä näet nykyiselle diagnostiikalle vaihtoehtoehtoisten mallien ja järjestelmien luomisen ”ongelmalliseksi”, koska katsot, että diagnoosit suojaavat potilaita mahdollisesti, ja että diagnostiikka ”kenen tahansa käsissä tuottaisi samasta potilaasta aina saman tautiluokan” ja vastoin nykyistä tautiluokitusta, vaihtoehtoiset mallit eivät mielestäsi tuota tällaista yhteismitallisia luokituksia.

Kirjoitin muun muassa blogissani ”Psykiatrian perusongelmia”, miten nämä luokitukset ovat syntyneet. Diagnoosit eivät ole luonnollisia luokkia, vaan ne ovat pienten työryhmien luomia sosiaalisia konstruktioita, jotka eivät perustu empiiriseen näyttöön. Diagnoosit eivät ole valideja, ja diagnostiikka ei ole myöskään reliaabeli. On idealistinen näkemys, että kuka tahansa päätyisi saman potilaan kohdalla samaan diagnoosiin, koska diagnoosit on alun perin muodostettu moraalisten ja normatiivisten, mutta ei tieteellisten arvioiden pohjalta. Näkemys diagnoosien objektiivisuudesta tai reliabiliteetista on myös empiirisesti kumottu. Lisäksi diagnoosit muodostetaan tietyllä ajanhetkellä toimijoille, jotka eivät ehkä seuraavalla viikolla saisi enää keneltään samaa diagnoosia. Psykiatrinen diagnostiikka luo siis yksilöiden kannalta kyseenalaista ja toiseuttavaa luokittelua, mutta on tällä hetkellä käytännön syistä tarpeellinen. Sosiaaliturvan järjestäminen ilman diagnooseja on suuri tehtävä. Se ei ole kuitenkaan ensisijaisesti lääketieteellinen vaan sosiaalipoliittinen tehtävä, koska diagnoositkaan eivät ole varsinaisesti lääketieteellisiä.

Lisää idealismia ”yhteismitallisuusajattelussasi” havaitaan, kun huomioidaan psykiatristen diagnoosien perustuminen lääkärin ja potilaan tekemiin subjektiivisiin tulkintoihin. Ei ole mitään keinoa osoittaa diagnoosia oikeaksi tai vääräksi, mikä osaltaan alleviivaa psykiatristen diagnoosien relativistista luonnetta.

16.6. kirjoitit Heidille, että sinulla ei ole taustalla mitään ideologisia tarkoitusperiä, vaan yrität juurikin ymmärtää. Kuitenkaan en itse usko, että kukaan meistä on mikään puhdas ymmärtäjä vailla mitään tarkoitusperiä ja tavoitteita. Suurin ongelma näkemyksissäsi mielestäni on se, että avoimeksi jää alistettujen potilaiden emansipaation mahdollisuus, mikäli heidän olisi löydettävä vahvempien ja eri intressit omaavien toimijoiden kanssa yhteiset arvot ja yhteinen päämäärä.

Pidän hyvänä, että olet herättänyt sivustolla keskustelua, ja näkemyksiisi on mukava vastata.

Tapio

JAA
Edellinen artikkeliKirjepostia 4.7.2019
Seuraava artikkeliEino Kaila ja Nostradamus
Tapio Gauffin on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston väestön terveyden tohtoriohjelmassa ja yhteiskuntatieteiden maisteri. Hän tutkii Lapin hyvinvointialueen organisoitumista ja johtamista. Uusi blogi: https://blogs.helsinki.fi/tgauffin/

6 KOMMENTIT

  1. ”Psykiatria ei ole ollut mikään passiivinen perässähiihtäjä, vaan yhteiskunnan uudistaja ja arvojen muuttaja.”

    Psykiatriainstituution aktiivinen, itsenäinen ja tavoitetietoinen toiminta yhteiskunnan muuttajana on asia, joka harvoin sanotaan ääneen. Itse asiassa näin selkeästi auki kirjoitettuna ja samalla kontekstiinsa sidottuna en ole välttämättä nähnyt sitä koskaan. (Tai ainakaan pitkään aikaan. Silloin kun olen nähnyt, psykiatrian asema yhteiskunnassa erosi vielä melko lailla nykyisestä.) Se ei ole sinänsä yllättävää, jos vähänkään tuntee taustalla vaikuttavia intressejä, valtapyrkimyksiä ja panosten suuruutta. Silti se, miten asian pelkästä toteamisesta on tullut lähestulkoon tabu, jaksaa hämmästyttää yhä uudelleen.

  2. Psykiatrisia diagnooseja voidaan nähdäkseni lähestyä myös soveltamalla foucaultilaista valtakäsitystä, jonka kautta voidaan ymmärtää myös psykiatrian diskurssien vaikutus ihmisten minuuteen ja minäkäsitykseen. Valta tuottaa identiteettejä ja itseymmärrystä ja ”auttaa” ihmisiä jäsentämään ongelmiaan tiettyjen rationaaliseksi ymmärrettyjen diskurssien kautta. Samaan aikaan toisia, vähemmän hallitsevia tapoja jäsentää psyykkisiä ongelmia marginalisoidaan. Täten esimerkiksi ihminen, joka jäsentää ongelmiaan hallitsevan biopsykiatrisen diksurssin ja diagnostisen järjestelmän ulkopuolella leimataan irrationaaliseksi tai jopa sairaudentunnottomaksi, harhaiseksi, mielisairaaksi. Siksi noissa tutkimuksissa, joissa tutkitaan sitä, miten ihmiset suhtautuvat diagnooseihin, korostuu luonnostaan ehkä ihmiset, jotka ovat omaksuneet tietyn hallitsevan tavan jäsentää ongelmiaan diagnostisen järjestelmän kautta. Toisin sanominen olisi monissa konteksteissa sosiaalinen itsemurha, eikä kaikillle ole sellaiseen edes käsitteitä.

    Saattaa siis tutkijan näkökulmasta ”näyttää”, että on olemassa jokin yhteiskunnallinen tilaus tällaisille diagnooseille, koska suurin osa ihmisistä on omaksunut tämän aggresiivisesti markkinoidun biomedikaalisen diskurssin ja oppinut jäsentämään sen kautta oman elämänsä haasteita. Olen jopa joskus ajatellut, että jopa haasteet itsessään mukautuvat noihin diskursseihin itsessään, muokkautuvat psykososiaalisina ilmiöinä yhteiskunnallisten jäsennysten kautta. Vähän samalla tavallahan homoseksuaalisten identiteettihän syntyi psykiatristen luokitusten kautta. Ilman tuota psykiatrian luomaa ”perversiota” tuskin olisi nykyisiä Gay Pride -marssejakaan, koska ei olisi selkeää homouden identiteettiä. Ihmisen seksuaalisuushan ei ole todellisuudessa niin kategorisesti jakautunut ja monissa kulttuureissa, vaan homoseksuaaliset suhteet ollaan nähty käsitykseni jossain kulttuureissa esimerkiksi jopa osana nuorten poikien ”aikuistumisriittiä”. Jos sivuutetaan se, että valta on myös tiedollista valtaa, jonka tuottamiseen tarvitaan myös psykiatrisia potilaita, sivuutetaan oikeastaan mielestäni kaikki olennainen psykiatristen diagnoosien olemuksesta. Siksi tällaiseen vallankäyttöön liittyy paljon myös näkymätöntä väkivaltaa, jonka hahmottamiseen tarvitaan erilaisten ja eri valta-asemista tuotettujen diskurssien tunnistamista. Tällä periaatteellahan tavallaan avoin dialogikin toimii -se tunnistaa eri valta-asemista tuotettuja narratiiveja, ja tunnustaa ainakin teoriassa niiden mielekkyyden. Tällä tavalla ”mielisairaan” tuottama narratiivi saa rationaliteetin, joka siltä biomedikaalisessa diskurssissa puuttuu.

    • Samaa mieltä. Kun yhteiskunta muuttui ja esimerkiksi työelämä sen mukana kansainvälisesti hektisemmäksi ja tietopainotteisemmaksi 80-luvulla, tuli varmasti lisääntyvä tarve tunnistaa psyykkisiä ongelmia. Ihmiset joutuivat yhä enemmän jäämään töistä pois psyykkisen kuormituksen takia tai muuten eivät pystyneet täyttämään rooliaan yhteiskunnassa. Tähän ”kysyntään” lääketeollisuus ja psykiatria yhdessä pystyivät vastaamaan. Ihmiset saivat diagnoosit ja lääkkeet ja sitä myöten luvan olla uupuneita, suurullisia, ahdistuneita ja niin edelleen. Nyt ikäviksi koetut ajatukset, tunteet ja niihin liittyvä toimintakyvyttömyys, tai vaihtoehtoisesti läheisen ”erikoinen käyttäytyminen”, ovat oireita psykiatrisista sairauksista. Diskurssi on siis tarjottu, joskin huonosti perusteltu.

      Diagnoosi ja lääkkeet vaikuttavat nouseen jonkinlaisiksi symboleiksi siitä, että ihmisen pulmat otetaan tosissaan, mikä on hyvin valitettavaa.

  3. Nyt oli tullut tutkimus siitä, että diagnostiikka (DSM-V) on tieteellisesti käyttökelvoton. Tutkijan johtopäätös: ”Although diagnostic labels create the illusion of an explanation they are scientifically meaningless and can create stigma and prejudice. I hope these findings will encourage mental health professionals to think beyond diagnoses and consider other explanations of mental distress, such as trauma and other adverse life experiences.”

    https://www.sciencedaily.com/releases/2019/07/190708131152.htm

    Ei kai tarvitse tyytyä silkkaan pseudotieteeseen sen takia, että ihmisille pitää tarjota sosiaalietuuksia? Tässä on kuitenkin kyse alasta, jota kutsutaan lääketieteeksi ja sen mukaan alaa on myös arvioitava.

    • Tunnista poliittinen psykiatria.
      1.omaiset ja henkilöt jotka tuntevat yksilön ei ole koskaan pitäneet yksilöä mielisairaana tai kummallisena.
      2.akitoidut tuntemattomat julkishallinta valtion tohtorit hyökkää potilaan kimmppuun, heidän ilmeestä ja eleistä näkyy : nyt on piru liikenteessä, kun he suoraan jo odotus huoneessa käy sivaltelemassa potilaan päänsärkyä mielisairaudeksi ja pilkan kipinä näkyy jokaisen naamasta joka potilasta käsittelee..
      Outoa, ilmapiiri on myrkytetty jo etukäteen valtion toimesta ennen kuin hän esitti edes vaivojaan,
      Hän poistuu vastaan otosta heti ulos myrkytetyn pelättävän jäätävällä kovuudella tehdyt sihallukset ”oireet mielisairautta”. Ja tajuaa että hyvin pahaa on valtiolla on sunnitteilla jos hän jää odottamaan vastaan ottoaikaa lääkärin huoneeseen..

      Jossa potilaasta ei näy hajuakaan enää kun häntä kutsutaan, koska akitaatioidusta ilmapiiristä näki että jos hän jää hänelle tehdään poliittiset hullun paprut.
      Ei siinä kukaan tutustu potilaaseen, eikä kysele häneltä kerrassa yhtään mitään.

      Nämä ovat poliittiset hullun paprut.
      Hän menee yksityselle ja päänsärky näkyy kuvissa aivoaksvaimena, ja kun hän vie ne julkiselle, iva pilkka, sadismi jatkuu, ja kauhukseen hän huomaa että kortistoon on kirjoitettu umpihullun diaknoosit täysin tuntemattomien tohtorien toimesta.

      Tähän kaikki kilapailuttomat julkisterveys järjestelmät helposti ajautuvat, autoritaariseen valtion hirmuhallintaan, jossa oikeus tehdä poliittisia hullun papruja täysin tuntemattomien tohtoreiden toimesta, potilaalta mitään kysymättä on itsestään selvä automaatio.
      Näin toimi stalinin ja Bresnevin hallinto ja se tilasi poliittsia hullun papruja. Heillä olis sama julkistohtori systeemi kuin meilläkin ja valtion palkkalaisina heidän tehtävä oli tehdä työnantajan tahto eli poliittiset hullun paput kulakkien ja antikommarien kehon kivuista ja heidät pidätettiin heti vastaan otolta, jonne he oli menny päänsärkyään valitaamaan ja vietiin mielisairaalaan eli poliittiseen kidutus vankilaan,
      Jossa kidutus keinona oli hermomyrkkyjen väkivaltainen injektoimnen, mieleltään terveiden kriitikoiden humiliaatio,
      Nöyryyttäminen, alistaminen, mitätöiminen psykiatrialle tyypillisin poliittiseen tarkoitukseen tehtyjen mitätöinti menetelmien kautta.

      Yksilöä sadistisesti sivalleltiin sairaiden tunnottomaksi,
      Jolloin aina on kyse teoisen alistavasta mitätöinnistä, sillä ainoa mielisairas siinä järjestelmässä oli valtion tohtorit jotka teki työnantaja valtionsa tahdon.

      Tähän kaikki kilpailuttomat järjestelmät päätyvät.
      Koska laki ei saalli kriitikoiden pidättämistä,
      Ovat vasemmisto yhteiskunnat niin meidän kuin soviet julkisella ajautuvat kilpailuttomina monopoleina siihen että ne jotka ei kannata vallitsevia monopoleja, pidätetään psykiatrien toimesta.

      Seuraus yksilölle on tästä, että hän menettää kaiken uskon yhteiskuntaansa ja alkaa syystä pelätä sitä.
      Ei käy julkistohtoreilla, (pidättävät uudestaan)
      Vaan kävivät pimeillä kotivastaan otoilla ja meillä yksityisellä vaivojaan valittamassa.
      Poliittisen psykiatrian uhrit kärsivät jatkuvista PTSD syndroomista jotka tulee stalinistisista rautakoura pidätyksistä.

      Yksikään valtio ei ole myöntänyt tekevänsä poliittista psykiatriaa eli kidutusta mieleltään terveille kriitikoille,
      Mutta kaikki vasemmisto yhteiskunnat sitä tekevät jossain määrin, koska he tietävät että tohtorit ovat valtion palkkalasisia ja velvollisia tekemään poliittisia pidätyksiä myös.

      Vakuutus terveys ei voi eikä halua toimia valtion kiduttajana, kilpailullisesena siltä häviäisi kaikki asiakkaat, jos se toimisi kuten julkinen.

      Poliittisen psykiatrian uhrit, jotka ennen rakastivat isänmaataan ja olivat valmiita ja täynnä ideoita isänmaan kehittämiseksi ja olivat valmiita kuolemaan isänmaansa puolesta, tulevat yhdellä pidätyksellä ja mielivaltaisella ”psykiatrian kidutus hoidolla” isänmaataan pelkääviksi, vihaaviksi ihmisraunioiksi, joiden ulljas keho ja intoa täynnä oleva mieli on turmeltu hermomyrkyin ja rautakouran aiheuttamilla PTSD syndroomilla, joista he kärsivät lopun ikää.

      Kirjoitan tämän siksi, koska tätä tapahtuu yhteiskunnassamme paljon, että uhrien ei pidä imeä psykiatrien asettamia diaknooseja ja leimoja itseensä, vaan ymmärtää että se on vasemmisto valtioiden politiikka.

  4. Kiitos hyvästä keskustelusta, vaikka onkin melko yhteiskuntateoreettista. Sanoisin, että psykiatriassa on lääketiedettä vain milligrammat. Toisin sanoen: montako milligrammaa kutakin ainetta tarvitaan sammuttamaan potilaan tunne-elämä, ajattelu ja motivaatio. Itse diagnoosit tehdään fiiliksen mukaan.

JÄTÄ VASTAUS