Suomessa on ollut jo presidentti Urho Kekkosen ajoilta lähtien pitkät perinteet kuuliaisuudesta, ylhäältä ohjautuvuudesta ja ”tolkullisuudesta”. Olemme tottuneet muodostamaan hyvin järkeviä näkemyksiä asiantuntijoita kuunnellen. Suomalaiseen demokratiaan ja julkiseen keskusteluun eivät ole tolkuttomat näkemykset perinteisesti kuuluneet, mikä onkin ollut omiaan herättämään tutkijoissa huolta keskustelun polarisaatiosta koskien psykiatrista hoitoa. Keskustelun polarisaatiosta ja äärimmäisistä näkemyksistä esitti huolensa myös kulttuurihistorian tutkija Annastiina Mäkilä mielenkiintoisessa blogissaan täällä Mad in Finlandissa. Nykyään puhutaan myös totuuden jälkeisestä ajasta, jolla viitataan hieman eri tulokulmasta samaan ilmiöön kuin keskustelun polarisaatiolla, eli tolkullisuuden ja järkevyyden häviämiseen. Totuuden jälkeinen aika on poliittinen käsite, joka ilmaisee useiden tutkijoiden närkästystä siitä, ettei akateeminen titteli tarkoitakaan enää automaattisesti mahdollisuutta kontrolloida ”kansan etua” ja oman alan julkista keskustelua. Lisäksi totuuden jälkeinen aika liittyy demokratian rapautumiseen eli muun muassa siihen, että kansalaiset voivat kirjoittaa nettisivuilla ja some-ryhmissä blogeja ja muita julkaisuja psykiatriasta eri tyylillä ja asiasisällöllä kuin kirjoittamaton valtiosääntö määrää.

Maltillisen ja järkevän keskustelijan ihannetta kuvaavaa käsitettä ’tolkun ihminen’ on käsitellyt blogissaan Tolkun ihminen on tolkuton käsite filosofian dosentti ja filosofian apulaisprofessori Jouni-Matti Kuukkanen. Kirjoittajan mukaan tolkun ihminen on alun perin kolumnisti-kirjailija Jyri Paretskoin muotoilema ajatus maltillisesta, kiihkoilemattomasta henkilöstä, joka asettuu kiihkoilevien ääripäiden väliin maahanmuuttoa koskevassa keskustelussa. Kuukkasen havaintojen perusteella ’tolkun ihminen’ on siirtynyt yleiskieleen kuvaamaan maltillisuutta ja järkevyyttä muissakin kuin maahanmuuttoon liittyvissä keskusteluissa. Kuukkasen havainnot konkretisoituvat keskustelussa psykiatriasta ja erityisesti psyykenlääkkeistä, joissa ihanteellinen keskustelija on siis tolkun ihminen, jonka mielipide löytyy ’äärilaitojen’ välistä. ‘Ääripään mielipiteet’ taas johtavat usein metakeskusteluun siitä, että mitä on oikein sanoa ja millä tyylillä.

Kuukkasen mukaan `tolkun ihminen` on retorinen ansa, jonka avulla mikä tahansa kanta saadaan näyttämään maltilliselta ja hyväksyttävältä. Kuukkanen perustelee, että tolkun ihminen on tolkuton käsite, koska äärikannat valitaan mielivaltaisesti ja niin sanottu järkevä kanta määrittyy sisältövapaasti. Blogissaan Kuukkanen kirjoittaa seuraavanlaisesta strategiasta:

”Määrittele jokin näkemys yhdeksi ääripääksi ja sitä vastustava toiseksi. Tämän akselin keskeltä löytyy ”tolkun ihmisen maltillinen maailmankatsomus”. Joskus tämä kanta voi olla moraalisesti ja periaatteellisesti kestävä ja puolustettavissa, mutta se on ihan sattumanvaraista ja tilannekohtaista.”

Keskusteluun liittyen Kuukkasen sanoma on, että järkevyys ei välttämättä löydy keskitielle asettumisesta ja joskus kaksijakoinen, ”ehdoton” ajattelu on yksinkertaisesti kestävämpää.

Havainnollistetaanpa Kuukkasen sanomaa. Natsit laittoivat vuodesta 1939 lähtien toimeen osana eugeniikkaohjelmaansa Aktion T4 -nimellä kutsutun ”eutanasiaohjelman”. Ohjelman varjolla hankkiuduttiin järjestelmällisesti eroon noin 70 000 tavalla tai toisella vammautuneesta ihmisestä, mukana suuri joukko psykiatrisia potilaita. Nykyiseen kiihkottomaan ja konsensushakuiseen keskusteluihanteeseen perustuen olisimme varmasti halunneet määritellä tuon ajan saksalaiselle eutanasiakeskustelulle ääripäät sekä tolkullisen sekä järkevän linjan. Ehkä katsomme, että vain 5 000 vammautuneen tuhoaminen tai peräti ohjelman keskeyttäminen olisi ollut äärilaidan mielipide ja ohjelman laajentaminen koskemaan miljoonaa vammautunutta olisi toista äärilaitaa. Ehkäpä voisimme nykyiseen logiikkaan perustuen todeta, että 70 000 vammautuneen tuhoaminen oli tolkun ihmisen näkemys ilman mitään ylimääräistä kiihkoilua mihinkään suuntaan. Kuitenkin tässä on syytä ottaa ihmisoikeusnäkökulmasta ehdoton kanta: natsien eutanaisiaohjelma oli yksinkertaisesti mahdoton hyväksyä.

Psykiatrian eräs tunnetuimmista menneisyyden hoitomuodosta oli lobotomia, joka ei suinkaan perustunut mihinkään mielivaltaiseen politiikkaan, vaan tieteelliseen näyttöön. Muun muassa lobotomian pioneeri Walter Freeman julkaisi vielä 1970-luvulla artikkelin Frontal lobotomy in early schizophrenia. Long follow-up in 415 cases. Lääketieteen tohtori ja psykiatri Peter Breggin oli merkittävässä roolissa kampanjoidessaan lobotomian uudelleen tulemista vastaan. Nyt Breggin auttaa potilaita eroon psyykenlääkkeistä ja pitää niitä useimmiten haitallisena vaihtoehtona potilaiden hoitamisessa. Kuten lobotomiaa vastustaessaankin, Bregginiä pidetään tietyissä piireissä taas ääripään miehenä ja keskustelun polarisoivana huru-ukkona.

Itse olen huolissani vaatimuksista ”järkevään” keskusteluun ilman polarisaatiota psykiatriasta ja erityisesti psyykenlääkkeistä. Tieteellinen evidenssi tukee väitettä, jonka mukaan yhteiskuntamme olisi nykyiseen verrattuna parempi paikka, mikäli psyykenlääkkeitä ei käytettäisi ollenkaan. Tunnen myös useita ihmisiä, jotka ovat saaneet jo lyhyestä SSRI- tai neuroleptilääkityksestä vakavan aivovaurion jopa lyhyen aikavälin hyödyn ollessa erittäin kyseenalainen.

Keskustelussa psykiatriassa ’ääripäät’ ovat varsin mielivaltaiset ja palvelevat nykyistä hoitoa. Jostain kumman syystä keskustelun tulisi liikkua nykyisten käytäntöjen ympärillä ja mahdollisuus hoitaa esimerkiksi psykoosipotilaita lääkkeettömästi leimataan äärilaidan näkemykseksi. Kuitenkin psykoosilääkkeetöntä psykoosihoitoa harjoitetaan Norjassa lakiin perustuen ja Länsi-Pohjassa potilaiden vapaaehtoiseen inhimilliseen kohteluun perustuen.

Keskustelun polarisaatio on vältetty sillä hinnalla, että tieteelliseen näyttöön perustuvat lääkkeettömät hoidot on sivuutettu keskustelusta järjettöminä ääripään näkemyksinä. Yksilötasolla psyykenlääkkeet ovat aiheuttaneet suurelle joukolle potilaita ja entisiä potilaita pitkäkestoisen tai pysyvän aivovaurion ja tämä ”subjektiivinen näkemys” on hyssytelty syrjään polarisoimasta keskustelua. Itse jouduin käyttämään yhteensä noin 18 psyykenlääkettä, joista merkittävä osa neurolepteja, mikä on tehnyt elämästäni toipumisorientaation mukaisen toipumisprojektin, mutta ei mielisairaudesta, vaan neurotoksisista lääkeaineista johtuen. Minua on erittäin vaikea enää siivota pois polarisoimasta tolkullista julkista keskustelua, mitä voidaan näin eettisesti kyseenalaisen tieteenharjoittamisen tapauksessa pitää pelkästään hyvänä asiana.

JAA
Edellinen artikkeliKäytäntöjen lisäksi on keskusteltava arvoista ja laajemmista käsityksistä
Seuraava artikkeliReAttach – kun sanat eivät riitä
Tapio Gauffin on yhteiskuntatutkimuksen opiskelija sekä Suomen skitsofreniayhdistys ry:n hallituksen puheenjohtaja. Hän on vieroittautunut kahdesta neuroleptista yhtä aikaa psykiatrien voimakkaasta vastustuksesta huolimatta kärsien kuukausien ajan vakavista vieroitusoireista. Gauffin ei pidä pitkäaikaista lääkehoitoa toipumisen kannalta hyvänä vaihtoehtona ja toivoo siirtymistä humanistiseen psykiatriaan.

1 KOMMENTTI

  1. Avartava ja tolkullinen kirjoitus.

    “Minua on erittäin vaikea enää siivota pois polarisoimasta tolkullista julkista keskustelua, mitä voidaan näin eettisesti kyseenalaisen tieteenharjoittamisen tapauksessa pitää pelkästään hyvänä asiana.”

    Toivottavasti näin on jatkossakin.

JÄTÄ VASTAUS