Noin viidentoista vuoden hoitosuhde psykiatrian poliklinikalla päättyi tänään.

Viime vuosina olen päivittänyt tilannettani kerran vuodessa. Kertonut, ettei minulla ole yhtäkään sellaista ongelmaa tai asiaa mielen päällä, joka voisi hoitua lääkityksellä. Lääkäri on niellyt katkeran kalkin.

Päällimmäisin fiilis on outo, jopa tragikoominen. Tänään lääkäri kertoi, että kaikki on minun ansiotani. Olen kuulemma työskennellyt kovasti sen eteen, että hoitosuhde voidaan nyt päättää.

Tavallaan olen ja tavallaan en. Riippuu siitä kenen näkökulmasta katsotaan.

Toimin vuosien ajan niin kuin minun odotettiin toimivan. Minulle kerrottiin, että toipumisen avain on tehdä kuten käsketään. Olin esimerkillinen potilas, jolle lääkärin sana on laki. Tilanne vain heikkeni.

Lääkkeitä oli niin paljon, etteivät ne mahtuneet niille tarkoitetulle hyllylle. Vanhempieni mielestä olin muuttunut zombieksi. Se loukkasi minua, mutta myöhemmin ymmärsin sen olevan totta. Pitkäaikainen ystävä kuvasi, etten ollut enää sama ihminen, johon hän tutustui. En tuntenut edes itse itseäni. Popsin lääkkeitä, olin joku toinen ja menetin nuoren aikuisen elämään kuuluvia asioita.

Lopulta heittäydyin hankalaksi ja kyseenalaistin koko touhun. Olin yrittänyt lääkkeiden lopettamista jo aikaisemmin, mutta tällä kertaa onnistuin siinä. Matkan varrella minusta tuli psykiatriakriittinen, jonka tekee toisinaan mieli kumauttaa lapiolla järjestelmään syvästi uskovia.

Opin paljon näiden vuosien aikana. Esimerkiksi sen, miten psykiatreilla on valtaa enemmän kuin muiden erikoisalojen lääkäreillä yhteensä.

Tiedän, miten psykiatreille puhutaan, milloin kannattaa olla hiljaa ja myötäillä lääkärin näkemystä. Tietynlaisen käyttäytymiskoodin oppii siitä huolimatta, että on hoitajan mukaan osaston helpoin potilas. Olin kunnollinen ja tunnollinen, johon ei kohdistettu pakkotoimenpiteitä.

Osastojaksolla minun vastuulle luotettiin täysin maaninen henkilö, jonka kanssa ulkoilin ja kävin kaupassa. Olin luottamuksen arvoinen, poistin ostoskorista lukuisat järjettömät ostokset ja tyrehdytin alkavan raivokohtauksen heti kättelyssä.

Näin jälkikäteen ajatellen hoidossa olemisen ja hoitajana toimimisen välinen raja voi olla veteen piirretty viiva. Erilaisilla tavoilla hankalat potilaat laitettiin samaan huoneeseen häiritsemään yöuniani. Minä kuulemma pärjäisin heidän kanssa parhaiten.

Eikä kukaan tuntunut pohtivan ristiriitaa. Miksi sama naama tulee usein osastolle, mutta on siellä miellyttävä ja vaivaton pärjääjä, joka kykenee huolehtimaan vaikeista tapauksista?

Menneet vuodet olisivat voineet mennä toisin. Siihen ei silti kannata jäädä pyörimään. On kuitenkin sanottava, etten ole erityisen kiitollinen saamastani hoidosta. Psykiatrinen hoitojärjestelmä on melkoinen sirkusteatteri, josta on usein enemmän haittaa kuin hyötyä.

Hoidon avulla aidosti toipuvat ovat oman elämänsä ihmeidentekijöitä.

2 KOMMENTIT

  1. Yhteenvetona omalla kohdallani tunteet sivuun ja lääkkeet hoitaa kaiken.En halua jäädä katkeruuteen
    Mutta olen elänyt lapsuudessa ja nuoruudessa monta vuotta ilman lääkkeitä mitenköhän olen pärjännyt?Anteeksi taas,ehkä en ottaisi lääkettä jos
    Olisin tiennyt niistä irti pääsemisestä.

  2. Itsellä tässä on käynyt niin, että kun lopetin lääkkeet, sain itseni takaisin vahvempana kuin koskaan ja hain nyt keväällä töihin ja pääsin töihin. ”hoito” jatkuu täällä uudella paikkakunnalla, mutta tiedän miten psykiatrien ja lääkäreiden kanssa toimin. Olen tällä hetkellä 3 kuukauden jonossa ”hoitoon”, joten saan lepoa tässä samalla. Työsopimukseen kuuluu että minulle tehdään työhöntulotarkastus ja sanon kyllä psykiatrisen diagnoosin ja kerron että hoito jatkuu, mutta hyvin harvoin ja että ”oireita” ei ole, sillä niitä ei oikeasti ole ollenkaan. etenkään sen jälkeen kun lopetin ne lääkkeet. Ja joo… valmistun nyt keväällä yliopistosta ja työ on sitä mitä tulen tekemään isona. Pelkään vaan, että tämä diagnoosi vie minulta tämän työpaikan, jonka otin jo vastaan… Olen siinä haastattelussa oma pirteä itseni. Eiköhän asiat järjesty.

JÄTÄ VASTAUS