OSA 8: Marjatan päiväkirjamerkintöjä Paavon matkasta psykiatrisessa hoitojärjestelmässä

0
1637

Mad in Finland julkaisee sarjan erään omaisen päiväkirjamerkinnöistä liittyen läheisensä varsin epäonnistuneeseen, mutta mahdollisesti aika yleiseenkin, psykiatriseen hoitopolkuun. Toivottavaa on, että esimerkki auttaa välttämään samat sudenkuopat. (Osa 7 täällä)

KUN JÄRJESTELMÄ IMAISEE  SISÄÄNSÄ SE EI HELPOSTI PÄÄSTÄ SIITÄ POIS

 

Sähköhoidon haitat alkavat näkyä

Nyt oli havaittavissa selvästi sähköhoidosta johtuvaa muistin menetystä.

Paavon elämästä oli hävinnyt paljon asioita joita hän ei muista. Toistuvasti kävi ilmi kun tuli puheeksi jokin ollut tapahtuma, matka tms. hän ei tiennyt siitä mitään, että oli sellainen ollut.

Nyt kun kuljimme tuttujakin tutumpia kotiseudun maanteitä, oli paljon taloja joita hän ei enää tunnistanut, paikkoja joita kyseli että missähän me nyt ollaan. Kun piti mennä vaikka kauppaan Paavo ei tiennytkään mihin suuntaan piti lähteä kotoa.

Paavolla on ollut ilmiömäinen kyky kulkea luonnossa eksymättä. Oudoissakin paikoissa hän hahmotti minne suuntaan pitää  mennä jotta pääsee määränpäähän.

Aktiivisena liikkujana  hän huomasi että vuosikausia tutuksi tulleilla lenkkeilymaastoissa alkoikin olla vierasta ympäristöä eikä hän tiennyt missä on. Erittäin hyvän suunnistustaitonsa ansiosta hän aina löysi jonkun tutun kiinnekohdan ja osasi paikallistaa itsensä.

Mutta pelko oikeasta eksymisestä sai hänet lopettamaan lenkkeilyn.

Sairaala on vienyt hoidoillaan Paavolta yhden hänelle kaikkein tärkeimmän terveydestä huolehtimisen tavan pois, kunnon ylläpitämisen – liikunnan. Tällainen on kauheaa ajatella mutta yhteys sinne on kiistaton.

 

 

Poliklinikalla

Jatkohoito järjestettiin taas tavan mukaan psykiatrian poliklinikalle. Kävimme siellä yhdessä koska minun oli lähdettävä autokuskiksi.

Poliklinikalla ei ollut enää tuttua lääkäriä joka aikaisemmilla kerroilla tunnisti lääkkeiden vakavat haittavaikutukset ja alkoi lopettamaan lääkkeitä.

Poliklinikalla oli tällä kerralla lääkäri jonka tunnistin opiskelevaksi tai erikoistuvaksi. Hänellä oli kaavake edessään jossa oli ilmeisesti valmiit kysymykset, joita hän siitä luki ja ruksasi.

Paavo vaikuttaa perin juurin kyllästyneeltä ja haluttomalta, vastailee muutamalla sanalla lääkärin kysymyksiin, eikä ihme, samat toimintaympyrät vuodesta toiseen, samat kyselyt. Ketä tahansa tällainen turhauttaisi. Mutta kaavake tuli lääkärin rukseilla täytettyä.

Kerroimme lääkärille myös noista muistamattomuus tilanteista kuinka joitain ajanjaksoja ja tapahtumia sekä ympäristön paikkoja on kadonnut ja kuinka liikunta on täytynyt lopettaa kun on alkanut eksyä metsässä. Lääkäri totesi että jos ei tilanne korjaannu kolmen kuukauden kuluttu kannattaa käydä muistineuvojalla. Voisi ajatella tilata myös aikaa neurologisille tutkimuksille.

Abilify lääkkeen määrää vähennettiin puolet pois, kymmenestä milligrammasta viiteen. Uusi aika seuraavalle käynnille ja lähdimme pois.

 

Taas tutut vieroitusoireet

Abilifyn määrän puolittaminen alkoi näkyä ja tuntua koko kehossa ja muutaman päivän kuluttua alkoivat tutu tyypilliset vieroitusoireet.

Olo alkoi muuttua ahdistavaksi, vointi huononi. Toiminnallisuus alkoi olla tosi vähässä. Väsymys sai yliotteen kaikista toimista.  Aamulla ei tahtonut jaksaa nousta ylös, suihkuun meno oli ylivoimaista, voimattomilla käsillä ei jaksanut harjata hampaita,  Öisin heräsi olotilaan että pitää pian päästä sairaalaan, pelkotilat ja paniikin omaiset kohtaukset tulivat elämään.

Huomaan että mitä useammin lääkkeitä aloitetaan, vähennetään tai lopetetaan, sitä voimakkaammin elimistö reagoi. Tuo Abilify on kummallinen lääke lääkäreille kun sitä pitää tuputtaa aina uudestaan ja uudestaan, osastollahan ei voi olla ellei syö jotain pilleriä, koska se näyttää olevan ainoa hoitotapa sähkön lisäksi.

 

 

Lääkäri pakottaa sairaalaan näkemättä potilasta

Seuraava poliklinikan lääkärin aika on käsillä. Mutta Paavo sanoo että ei jaksa lähteä minnekään.

Kehoitan häntä kuitenkin lähtemään koska aika on varattu. Mietimme tilannetta mutta Paavo on päätöksen tehnyt.

Silloin ehdotan että minä voisin mennä käymään ja kertoa kuulumiset. Mutta tässä teen kyllä todellisen virheen, oikein emämokan.

Menen ja kerron, että Abilifyn vähentämisen jälkeen Paavon vointi alkoi huonontua kun vieroitusoireet iskivät. Hän ei jaksanut lähteä vastaanotolle.

Silloin lääkäri sanoo että Paavon on mentävä sairaalaan mutta ensiavun kautta, siellä tekevät lähetteen. Lupasi soittaa myös Paavollekin.

Sanon että ei tällaisesta ole kysymys, eihän tässä mitään sairaalan tarvetta ole, ei Paavo varmaan lähde mihinkään ensiapuun.

Mutta lääkäri sanoo että minun määräyksestä hänen on tultava, minä soitan sairasauton ja kun se tulee hakemaan on lähdettävä tai haemme hänet muuten.

Sydämeni hakkaa rinnassa kun lähden vastaanottohuoneesta. Minun täytyy soittaa Paavolle ja varoittaa heti lääkärin soitosta ettei pelästy liikaa. Jos ei halua lähteä taas sairaalaan ei kannata vastata puhelimeen.

Lääkäri oli nopeampi ja oli kerinnyt jo soittaa.

 

Joku käsittämätön psykiatriseen hoitoon kuuluva ilmiö näyttäytyy nuoren lääkärin työtavassa selvästi.

Näinkö heitä koulutetaan määräämään potilaita sairaalaan ilman että ei edes näe potilasta  eikä ole mahdollisuutta itse sanoa mielipidettään? Vai onkohan sairaalan osastolla potilaspula kun heitä täytyy kotoa käydä sinne hakemassa?

Tulee väistämättä mieleen kotirauhan rikkominen. Eihän kukaan voi tunkeutua toisen yksityiseen kotiin ilman todella pätevää syytä. Se että ei tule lääkärin vastaanotolle ei ole syy mennä häntä hakemaan sairaalaan.

Jos minä en olisi mennyt yksin vastaanotolle, olisiko lääkäri sittenkin tullu hakemaan kotoa?

 

Kun ambulanssi sitten tuli kotiimme, selitimme  että tämä on lääkärin jotain ihmeellistä touhua, ei täällä ole mitään ambulanssin tarvetta. Onhan meilläkin auto jolla voimme mennä ensiapuun, voitte lähteä takaisin. Se sopi heille vallan hyvin.  Mutta he eivät lähteneet ennen kuin varmistuivat että lähdemme varmasti ja Paavo on autossa.

Tämä on nyt sitä kun Paavo on kertonut aikaisemmin huomioita osastolta, kuinka potilaita haetaan sairaalaan väkisin milloin ambulanssilla milloin poliisikyydillä.

Nyt se toteutuu myös hänen kohdallaan ja vain siksi kun ei jaksanut lähteä vastaanotolle.

Voin vain arvailla millaiset lääkärin kourat Paavo tuntee niskavilloissaan siinä autossa istuessaan vieressäni matkalla ensiapuun.

Lääkäri määrää, sinun on toteltava, et saa sanoa vastaan.

 

Ensiavussa

Paavo pääsee heti sänkyyn verhon taakse. Hän on todella järkyttynyt itsekin tällaisesta äkkinäisestä tilanteesta. Yllättäen temmataan omasta kodistaan kysymättä ja neuvottelematta. Miksi?

Paavo makaa silmät kiinni eikä juuri puhu vaikka kuinka yritän saada juttua aikaiseksi. Terve itsesuojeluvaisto on luonut hänen ympärilleen suojamuurin jonne voi paeta.

Istun siinä vieressä yhtä järkyttyneenä ja voimattomana, ei meillä kummallakaan ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa siihen mitä Paavolle nyt ollaan tekemässä,  kaikki on järjestetty etukäteen valmiiksi.  Jotenkin sitä vain lukkiutuu  tilanteeseen ja odottaa mitä  seuraavaksi tapahtuu.

Pitkän ajan kuluttua tulee lääkäri. Paavo vastailee on tai ei kysymyksiin. Sitten lääkäri sanoo että siellä on paikka psykiatrisella osastolla sinulle, pääset pian sinne ja lähtee pois.

 

 

Osastohoito alkaa rutiinisti lääkkeen vaihdolla

Hoitaja tulee sanomaan että nyt lähdetään osastolle. Lähdemme kolmistaan kävelemään pihan poikki.

Huone on jo tuttuakin tutumpi. Siinä on kaksi sänkyä  jotka ovat nyt tyhjillään. Vaatekaappi on seinällä. Sinne Paavo laittaa kenkänsä ja takkinsa. Kuinka hän pystyykin olemaan noin rauhallinen ja tyyni?

Sanomme heippa ja halaamme toisiamme. Tulen pian käymään ja nähdään. Lähden kotiin.

 

Lääkkeitä tietysti vaihdettiin entisen tavan mukaan.

Sertralin lopetettiin ja tilalle laitettiin Voxra.

Lääkäri kertoi että se on lääke, joka ei ole SSRI- lääke vaan vaikutusmekanismi on erilainen ja sen voi lopettaa koska vain eikä siitä tule oireita. Kun Paavo kertoi tätä minulle hänen olemuksensa oli sellainen että jes, tämä on hyvä lääke.

Katsoin lääkkeen ominaisuuksia tarkemmin, amfetamiinijohdannainen lääke. Siis nytkö sairaala alkaa jo pakottaa Paavon huumeiden käyttäjäksi? Voi ei!

Opamoxin käyttö on ilmeisesti lopetettu tai vähennetty osastolla koska sitä ei nyt pakkosyötetty. Se näkyi selvästi siinä että nyt hänelle ei voitu todentaa minkäänlaisia psykoottisia oireita koko osastojakson aikana,  eikä hän nyt muuttunut hoippuvan krapulaisen oloiseksi.

 

Voxran vaikutus

Osastollahan ei ole muuta hoitoa kuin lääkkeiden syönti. Jokaisen lääkkeen kohdalla on ollut tapana että sitä aina lisätään jonkin ajan kuluttua,  niinpä Voxrankin kohdalla tehtiin näin.  Silloin huomasin merkittävän muutoksen Paavon olemuksessa.

Ensimmäisenä kiinnitin huomiota nopeaan laihtumiseen. Tämä on toinen kerta kun käy näin sairaalassa ollessa. Kyselin häneltä että eikö osastolla ole puhuttu sinun laihtumisesta mitään. Eivät ole puhuneet mitään.

Kotilomalle tullessaan Paavo ei ollut entisensä. Hän ei tuntunut saavan otetta ympäristöön ja hän alkoi hahmottamaan tavallisia jokapäiväisiä asioita erilailla.  Mielessä kävi ajatus että tämäkö nyt on sitä amfetamiinin vaikutusta.

Öisin  hän heräsi  ja lähti vaeltamaan etsien milloin paitaa, milloin sukkia milloin mikäkin oli hukassa. Joku asia oli jäänyt päivällä tekemättä ja sitä hän mietti miten sen hoitaisi tai valitteli kun ei ollut tehnyt sitä. Vaeltelut tapahtuivat samoihin aikoihin aamuyöllä ja osasin yhdistää ne lääkkeiden ottoon.

 

 

Paperipotilaaksi muutettu  järjestelmän rattaissa

Paavon paperi kirjauksissa psykiatrian sairaalan osastolääkärin kirjoitukset herättävät  ihmettelyä ja niitä täytyy kommentoida.  Enpä minä tietysti ymmärrä maallikkona sairaalan kielenkäyttöä, mutta sen  huomaa  että todellisuus muutetaan ja potilasidentiteetti sen mukana.

 

Tulosyy. Tuli terveyskeskuslääkäri xx lähettämänä osastojaksolle pitkäaikaisen masennuksen vaikeutumisen vuoksi B1-lähetteellä.

Lähettävän lääkärin vastaanotolla todettu apea mies, lyhyitä katsekontakteja otti. Lyhytsanaisesti vastaili kysymyksiin.

Potilas otettiin hoitoon osastolle. Oli itse osastohoitoon suostuvainen.

 

Ei mitään mainintaa että  todellinen lähettävä lääkäri oli  psykiatrian poliklinikan lääkäri  joka haki Paavon pakolla kotoa.

 

Mistähän muuten ensiavun lääkäri, josta käytetään nimitystä terveyskeskuslääkäri,  on saanut B1 lähetteeseensä tekstiä?    Se minuutin parin pyrähdys sängyn vieressä  ensiavussa ei kyllä antanut mitään tietoa sen hetkisestä tilanteesta.  No lääkäri tietysti kopioi vanhoista papereista tekstiä, eipä siinä potilaan omaa mielipidettä tarvita.

Eikä Paavo ollut lähettävän terveyskeskuslääkärin vastaanotolla, vaan ensiavun sängyssä, onhan niissä jokin ero.  No, ehkä ensiavun sängystäkin käytetään  tässä järjestelmässä nimitystä lääkärin vastaanotto.

Miksi ja kenelle sairaalan osastolääkärin täytyy taas jälleen kerran vakuuttaa että potilas oli itse osastohoitoon suostuvainen?  Tätä ei koskaan kysytty häneltä missään vaiheessa, se oli pakkomääräys, olin todistajana vieressä.

JÄTÄ VASTAUS