Tämä ihmetyttää psykiatrian todellisuudessa – potilaana ja ammattilaisena

4
3059

Mikä on hoitoa psykiatrisella osastolla?

Psykiatrisella osastolla ei oikein tapahdu mitään. Säännöllisin väliajoin seisotaan ruoka- ja lääkejonoissa, ollaan ”aamukokouksissa” ja ulkoiluryhmissä. Suunnilleen kaikki loppuaika lähinnä istutaan sohvalla, ollaan omissa huoneissa ja maataan sängyissä. Keskusteluja ”omahoitajien” tai muiden ammattilaisten kanssa on harvoin. Lääkkeitä osastolla toki annetaan. Niiden perään ei paljon tarvitse kysellä. Usein ne nukuttavat, ja siksipä sängyissä maataankin niin paljon.

Psykiatrisen osastohoidon paikkapulasta on puhuttu paljon ja yleisesti nähdään, että näitä sairaalapaikkoja on liian vähän. Ei paikkojen määrällä ole kuitenkaan mitään merkitystä, jos hoidolla ei ole muuta sisältöä kuin sängyssä makoilu. Kun vuosituhannan vaihteessa vietin kuukausia erään mielisairaalaan osastolla, pidin päiväkirjaa siitä, mitä hoidollista tuolla tapahtui. Tapahtumia oli kovin vähän. Psykiatrinen osastohoito on yhteiskunnalle hyvin kallista hoitoa. Tällaisen satsauksen tulisi tuottaa jotain järkevää hoidollista hyötyä, aivan niinkuin kaikkien muidenkin julkisista varoista tuotettujen hoitojen. Jos ihminen istuu yksin potilashuoneessaan, nukkuu, käy ruoka- ja lääkejonoissa, eikä tee paljon muuta, minkä verran tässä on varsinaista hoitoa, josta kannattaa maksaa niin paljon? Erityisen tärkeäksi kysymys tulee, jos osastohoidon vuoksi on joutunut luopumaan vaikkapa opiskeluiden etenemistä ja ennestäänkin vähäisistä sosiaalisista suhteista. Mikä on tällaisen osastohoidon arvo ja merkitys?

Jos olisin osastohoidon sijaan saanut käydä vaikkapa kahdesti viikossa jonkun työtään arvostavan ja potilaistaan välittävän ammattilaisen vastaanotolla, olisin saanut tiiviimpää ja parempaa hoitoa ja lisäksi pysynyt opiskeluissani kiinni. Tällaista tiivistä avohoitomahdollisuutta ei kuitenkaan ollut, joten oli mentävä osastolle, moninkertaisesti kalliimpaan ”hoitomuotoon”. On siinä ihmettelyn aihetta kerrakseen.

Miksi vaikeimmista asioista ei puhuta?

Aloin voida huonosti kohdattuani elämässäni hirveitä asioita. Ne olivat sellaisia kokemuksia, joiden haavoittavuuden kuka tahansa voi ymmärtää. Lopulta en kestänyt näitä muistoja ja tapahtuneiden asioiden aiheuttamia tunteita, halusin kuolla, ja päädyin vuosien psykiatriseen hoitoon. Mutta sen sijaan, että olisin päässyt heti hoitoni alkaessa käsittelemään näitä kokemuksia, joiden vuoksi minulla oli niin hirveä olo, eri hoitopaikoissani puhuttiinkin esimerkiksi siitä, miten olen syönyt ja nukkunut ja harrastanut, olenko muistanut siivota huonettani ja ottaa lääkkeeni. Sitä oli vaikea käsittää.

Tulkitsin mielessäni, että nämä arkiset keskusteluaiheet valittiin siksi, että olin kokenut liian hirveitä asioita, sellaisia, joista ei voinut puhua, ja jotka täytyi piilottaa. Koska vaikeimmista asioista ei voinut puhua, sen täytyi kertoa siitä, että ne olivat liian kammottavia, rumia ja iljettäviä. Koska asiat kuitenkin olivat osa minua ja menneisyyttäni, olin siis myös itse sellainen: kammottava, ruma ja iljettävä. Samalla omat kammottavat syyllisyyden- ja häpeäntunteeni saivat vahvistusta. Näin hoitojärjestelmä toimi aivan samoin kuin itse olin yrittänyt tehdä. Se ei vain ollut auttanut. Juuri torjumisen ja kieltämisen takia olin kärsinyt niin paljon.

Miksi hoitojärjestelmä ei ole potilasta varten?

”Tällä hoitojaksolla keskitytään tulevaisuuteen”, vaikka minulla olisi ollut kova tarve puhua menneisyyteni kokemuksista.

”Täällä kuntoutusasuntolassa harjoitellaan arjessa selviytymisen taitoja”, vaikka minulla ei ollut mitään ongelmia arjessa selviytymisen taidoissa. Kerrottiin, miten siivotaan, maksetaan laskuja ja tehdään ruokaa, vaikka osasin mielestäni tuon kaiken, ja etsin vastauksia siihen, miten selvitä tunteiden kanssa, miten löytää syitä elää, miten hyväksyä itseään. Näiden asioiden käsittely ei siihen kuntoutusmuotoon kuitenkaan kuulunut.

”Täällä kriisivastaanotolla voi käydä muutaman kerran ja sitten täytyy olla joku muu hoitopaikka”, vaikka ei ollut.

”Nyt ei sovita enää tapaamisia etkä saa enää soittaa, sinun hoitosi on nyt loppunut”, ja jäin yksin, täydellisen ja lohduttoman yksin, ja aloin voida huonommin kuin koskaan. Enhän kelvannut enää edes hoitojärjestelmään.

Jos tarkoitus on hoitaa ihmistä, eikö häneltä pitäisi kysyä, edes jossain vaiheessa, mitä hän itse kokee tarvitsevansa ja edes jotenkin mennä hoidossa siihen suuntaan? Ei voi kuin ihmetellä.

Miksi käytämme niin hirveästi resurssia diagnostisiin tutkimuksiin?

Diagnostiset tutkimukset ovat käytännössä erilaisia kyselykaavakkeita- tai haastatteluita, joista ihmiseltä kysytään oma kokemus siitä, onko hänellä oireita siitä psykiatrisesta häiriöstä, jota kulloinkin halutaan selvittää. ”Koetko itsesi masentuneeksi?” ”Onko sinun vaikea keskittyä?” ”Unohdatko usein asioita päivittäisissä toimissa?” Suuri osa siitä resurssista, joka mielenterveystyössä on, on valjastettu tällaisten diagnostisten ”tutkimusten” ympärille. Niiden merkitystä tuntuvat pitävän, jostain käsittämättömästä syystä, kovin tärkeinä sekä potilaat että hoitojärjestelmä. Potilaita on jonossa tällaisiin tutkimuksiin kuukausien ja joskus jopa vuoden ajalle. Iso määrä ihmisiä odottaa näitä tutkimuksia ja kohdistaa niihin valtavasti toiveita ja odotuksia.

Tutkimusten ja diagnoosien odotetaan ratkaisevan ne vaikeudet ja ongelmat, joiden keskellä on jouduttu elämään. Miten ne sen ratkaisevat, jää selvittämättä. Diagnoosien asettaminen ja lääkkeiden määrääminen on itse asiassa selvästi helpompaa ja yksinkertaisempaa ”hoitoa” kuin kokemusten äärelle asettuminen, koko lähiverkoston kuunteleminen, oireiden ymmärtäminen ja ratkaisuvaihtoehtojen miettiminen vaikeisiin tilanteisiin. Nähdäkseni tällainen diagnostisia tutkimuksia painottava lähestymistapa ei vain auta kovinkaan pitkälle, varsinkaan silloin, jos hoidossa tavoittelisimme toipumista ja paranemista, eikä ”sairauden hyväksymistä” ja pitkäaikaislääkitystä. Kuinka paljon resurssia voisikaan vapautua muuhun mielenterveystyöhön, jos pääsisimme tästä diagnoosien ympärille rakentuvasta tutkimusrumbasta, jonka todellinen merkitys on lopulta jäänyt kovin hämäräksi.

Miksi hoito vaikuttaa olevan niin huonoa?

Mistä tahansa psykiatrisen hoidon vaikuttavuutta aidosti kuvaavasta tilastosta voidaan nähdä, että psykiatrinen hoito näyttää olevan kovin huonoa ja tehotonta. Samaan aikaan kun maassamme on käytetty jatkuvasti kasvavat määrät psyykelääkkeitä ja tarjottu erilaisia terapioita, sitä enemmän ovat koko ajan kasvaneet psyykkisistä syistä määrätyt sairauspoissaolot ja pysyvät eläköitymiset. Luultavastikaan koskaan ennen ei ole maassamme ollut tarjolla näin valtavaa määrää erilaisia mielenterveyspalveluja, lääkevaihtoehtoja, vastaanottoja ja terapeutteja. Jos masennuslääkitys todella on niin tehokasta, eikö masennus olisi jo pitänyt saada poistettua? Eikö eläköitymisten olisi pitänyt vähentyä, edes hitusen? Jos terapiaa on saanut kymmenkertainen määrä ihmisiä kuin vuosikymmen sitten, eikö sen pitäisi näkyä edes jossain kansakunnan henkistä tilaa kuvaavasta tilastosta, edes vähän? Puhumattakaan lasten ”ongelmien” ympärillä pyörivistä valtavista verkostoista ja palveluista, jotka eivät valitettavasti ole tuottaneet tilastoissa nähtävää parannusta lasten mielenterveyden tilaan, pikemminkin päinvastoin.

Voiko olla mahdollista, että nykyinen eetos ”varhaisesta avun hakemisesta pientenkin pulmien kanssa” itse asiassa tuottaa ihmisiä, joille on lääkitysten, diagnoosien ja sairaaksi määrittelyn myötä tuotettu sellainen psykiatrisen potilaan identiteetti, joka alati ruokkii itseään ja samalla paisuvaa hoitojärjestelmää?

Onko psykiatrisessa työssä järkeä?

Mielenterveystyö on yksi työvoimapulan kanssa painiskelevista aloista. Luulen, että yhtenä syynä tälle on se, että harva ammattilainen taitaa erityisesti nauttia nykyisestä järjestelmästä tai pitää sitä hyvänä ja mielekkäänä. Nykyisenkaltainen systeemi on tuottanut loputtomat jonot diagnostisia tutkimuksia, kroonistuneita potilaita ja joka suuntaan tukkeutuneita hoitojonoja. Aidon toipumisen tavoitteesta on monin paikoin luovuttu ja psykiatrisia ”häiriötiloja” on alettu pitää parantumattomina. Mielenterveystyön resurssi nähdään julkisessa keskustelussa jatkuvasti riittämättömänä, mutta ainoa, mitä osataan tavoitella, on lisää tätä samaa. Lisää työntekijöitä, lisää terapeutteja, lisää terapioita, lisää diagnooseja, lisää lääkkeitä. Nämä keinot on kuitenkin jo nähty.
Koko mielenterveystyön konteksti on aika ajatella ja rakentaa uudelleen. Nykyisenlaisena siinä ei näyttäisi olevan paljoakaan järkeä.

4 KOMMENTIT

  1. Loistava kirjoitus, kiitos!

    Mutta kun kerrot olevasi entinen monen diagnoosin potilas ja nykyinen mt-alan tuöntekijä, niin voisitko / olisitko voinut myös kertoa millä toivuit, mikä auttoi
    – miksi jatkat samaa toivottomuuden kuvausta, kun itse olet esimerkki siitä että JOKIN voi myös auttaa – kertoisit mikä!

  2. Ei nyt ihan heti löydy sanoja, miten tärkeitä kirjoituksesi ovat. Kaikki, erityisesti viiltelystä kirjoittamasi. Ensimmäisen kerran luulen ymmärtäneeni jotain sen ’luonteesta’ ja tarkoituksesta. Se on myös asia, joka on ollut niin kipeä kokemus, musta käsittämätön ja käsittelemätön (itselleni) möykky, joka oli osa elämäämme vuosia, josta en ymmärtänyt oikein mitään. Paitsi juuri sen, että tyttärelläni oli järkyttävän paha olo.

    En mene hänen kokemuksiinsa enempää, miten voisinkaan. Kerron omastani vähän, mitä nyt ymmärrän.

    Minulla vanhempana on oma roolini lapseni sairastumiseen, en tiedä oliko se kuinka iso, mutta se on olemassa. Sitä on täytynyt käsitellä.

    Mt-’hoidoista’ olen päätynyt samoihin ajatuksiin.
    Minusta on tullut vielä vahvemmin lääkevastainen, kuin olin ennen kokemuksiani niistä, lähimmäisenä.
    Minusta on suorastaan rikollista, että lapsia ja nuoria ’lääkitään’ keskushermostoon vaikuttavilla kemikaaleilla. Aivojen vielä kehittyessä.

    Sinä olet selvinnyt siitä, moni lapsi ja nuori ei.

    Kuvailit niitä asioita, mistä on ollut apua parantumisen tielläsi. Kuvailit kaikkea sitä, minkä itse uskoin silloin, uskon edelleen, parantavan ihmistä, tekevän terveeksi. Pysyvästi terveeksi mentaalitasolla ja sitä kautta pitkälti myös fyysisesti. ’Terveys’ ei tietenkään ole yksinkertaisesti laatikoitavissa ’sairaudettomuudeksi’, koska se on myös hyvin henkilökohtainen kokemus. Niinkuin olet kirjoittanutkin.

    Valtavan iso kiitos! Minun täytyi saada kuulla tuo kokemuksesi viiltelystä. Ehkä on niin, että vasta nyt olin valmis kohtaamaan sen, Toisen kirjoittamana. Oman tyttären kirjoittamana, puhumana, en täysin kyennyt. Osannut. Ymmärtänyt.

    Hän on elossa. Ja se on ihme, kaiken ’hoidon’ jälkeen. On saanut kohdata oikeita ihmisiä.
    Minä en kuulu enää hänen elämäänsä, se tekee toisinaan kipeää. Mutta ei niin kipeää, kuin ne vuodet rinnalla, avuttomuutta, tuskaa, pelkoa ja syyllisyyttä kokien, hänen ollessa ’hoitoprosesseissa’.

    Täytyy vielä sanoa, ’sairaudentunnottomuus’ on yksi pirullisimpia ’välineitä’ sairastuttaa lisää.
    Medikaalityrannia. Kohtaamattomuus.
    Toiset samanlaiset, sairastuttajat.

    Vielä kerran. Kiitos!

  3. Kiitos viestistäsi ja palautteestasi. Se herkisti minua ja meni ”sydämeen asti”. Tuntuu todella hyvälle kuulla, että kirjoituksillani on ollut merkitystä.

JÄTÄ VASTAUS