Vietin muutamia vuosia elämästäni psykiatrisena pitkäaikaispotilaana erilaisilla osastoilla, joista vaiheista ole kertonut aiemmin (Mitä pelleilyä taas – viiltelyn tarkoituksesta ja hoitamisesta – Mad In Finland – Hulluna Suomessa). Nykyään olen keski-ikäinen perheenäiti ja kokopäivätyössä. Näiden todellisuuksien väliin jää pitkä vaihe, jolloin en ollut aivan varma, mitä oikein olin, ja mihin suuntaan olin menossa. Ne olivat vaikeita vuosia nekin, joskin kovin eri tavalla kuin vuodet osastoilla. Ne olivat heilumista eri maailmojen ja identiteettien välissä. Tässä kirjoituksessa yritän hieman kertoa siitä, millaista oli lähteä toipumaan, yrittää ymmärtää itseään ja rakentaa elämäänsä tällaisten ”sairausvuosien” jälkeen.
Vaikeimmat ikävuoteni olivat 15-21 vuoden välissä. Ne ovat psykologisen näkökulman mukaan identiteetin luomisen ja uudenlaisten ihmissuhteiden vuosia. Suuri osuus näistä vuosistani kului osastoilla tai omassa yksiössäni hirvittävän kärsimyksen ja yksinäisyyden kanssa. Niinpä identiteetikseni muokkautui pitkäksi aikaa niiden vuosien aikainen identiteetti: olen jotain muuta kuin muut, jotain perustavanlaatuisesti erilaista. Elinhän aivan eri elämää kuin muut ikäiseni. Olivathan lähes kaikki ihmissuhteeni erilaisia hoitosuhteita. Jos jonkin aikaa pärjäsinkin osaston ulkopuolella, en kovin kauaa kuitenkaan. Muu maailma ja muut ihmiset olivat jo liukumassa mielestäni pois. Tunsin, että jos ei olisi hoitohenkilökuntaa, ei oikeastaan olisi enää ketään. Jos ei olisi osastoa, minne oikein sitten menisin. Ja mikä pelätyintä: jos en keskittyisi niin kovasti kipuun ja kuolemiseen, niin mihin sitten. Jos en olisi siinä maailmassa lausuntojeni ja diagnoosieni kanssa, minne oikein pitäisi mennä, miten sinne pääsisi ja mitä siellä minulle olisi. Ajatus herätti suurta pelkoa.
Ei siis käynyt niin, että kun vihdoin aloin toipua kärsimyksestä ja vaikeuksista sekä pääsin osastolta pois, olisin ottanut ”kaiken takaisin” ja tarttunut kaksin käsin sellaiseen ”tavalliseen elämään”, josta olin ollut poissa. Kun opiskelupaikan saamisen ja uuden asuinkaupungin myötä tämä ”tavallinen nuoren aikuisen elämä” sitten alkoi, se oli minulle suurilta osin käsittämätön. En tiennyt, miten siinä olisi pitänyt olla. Koin vahvasti, että olin erilainen, en osannut olla kuten muut, ja olin häpeissäni, koska uskoin, että tämä erilaisuus myös näkyi. En osannut käydä ravintoloissa, yökerhoista puhumattakaan. Minulla ei ollut käsitystä, miten pitäisi pukeutua, mistä muut olisivat kiinnostuneita ja mitä heidän kanssaan tulisi puhua.
Opiskelut hallitsin: luennot ja esseet ja tentit, mutta kaikki itse opiskelujen ulkopuolella tuntui vaikealta, raskaalta, joskus käsittämättömältä. Koko vanha elämä, lausunnot, pakkohoitopäätökset ja diagnoosit tuntuivat olevan kuin ihossa kiinni. Pelkäsin jatkuvasti, miten selkeästi ne muille näkyisivät, mistä kohdin ne näkyisivät, ja miten saisin ne piiloon. Oli hetkiä, joina tunsin luhistuvani pelosta ja huolesta: entä jos olen täysin epäonnistunut tässä teatterissa, entä jos kaikki näkevät minusta sen kaiken, mitä kannan, mutta eivät vain sano minulle mitään.
Päättelin ja pelkäsin, että jos joku tässä uudessa elämässäni saisi tietää, millaisia vuosia olin elänyt sairaaloissa ja utuisessa epätodellisuudessa, kaikki olisi ohi. Tämän asian paljastuminen voisi jotenkin viedä minut sinne takaisin. Ikään kuin olisin vankikarkuri tai etsintäkuulutettu, joku sellainen, joka teeskenteli olevansa jotain muuta kuin oikeasti oli. Ainakin kaikkea käyttäytymisestäni ja puhumistani voitaisiin ulkopuolelta heti arvioida hieman erilaisen linssin ja ihmiskäsityksen läpi: onkohan tuo nyt sitä sairautta ja harhaa. Olin siis varuillani ja peloissani.
Usein istuin öisin vessani lattialla, itkin, ja halusin osastolle takaisin. Osastolla minä osaisin olla, ajattelin. Sinne minä kuulun, sittenkin, miksi edes yrittäisin teeskennellä jotain muuta. Sairaalat, osastot ja hoitohenkilökunta oli ollut jotain, mikä oli ollut minun omaa elämääni monen vuoden ajan. Vaikka niihin liittyi paljon, mikä oli ollut satuttavaa ja vaikeaa, oli kuitenkin ollut aikoja, että ne toivat turvaa, ihmisiä, joiden kanssa olla ja paikan, jonne sai kuulua. Osasin olla mielenterveyspotilas. En osannut olla opiskeluporukan kanssa illanvietossa. Osasin puhua ahdistuksesta ja vaikeuksista. En oikein osannut puhua muusta.
Monet kokemukseni ja tunteeni oli määritelty ”sairaudeksi”. Vaikeiden tunteiden keskellä oli tässä uudessa elämässä mahdotonta tietää, mitkä niistä mahdollisesti olivat niitä ”sairaita” ja epänormaaleja. Mitkä peloistani olivat ”epärealistisia” ja mitkä sellaisia, joita kellä tahansa voisi olla? Mikä osa ahdistuksesta sisälsi jotain psykoottista ja mikä taas suunnilleen tavallista? Jos viiltelen itseäni, niin olen sairas, mutta jos vain haaveilen viiltelystä, niin mitä siitä pitäisi ajatella? Jos itken vähän, niin se on varmaan ihan ok, mutta entä jos itku ei lopukaan tunnissa, entä jos se tuleekin varoittamatta keskellä katua?
Vertailua oli mahdoton tehdä mitenkään järkevästi. Diagnoosimäärittelyt tuntuivat kovin vaikeilta, vaikka niistäkin yritin noina vuosina vastauksia löytää. Mistä voisin sanoa, milloin itsesyytökseni olisivat ”kohtuuttomia” ja milloin taas ihan aiheellisia? Vuosikausien ajan, ja yhäkin joskus edelleen nousee ajatus ja pelko: onko tämä nyt sitä sairautta, tuleeko se nyt taas? Tämä pelko on ollut aivan liian monien hetkien, viikkojen ja vuosien taustalla.
Enemmän kuin mitään halusin päästä mielessäni diagnooseistani irti. Se ei tuonut helpotusta, että kukaan uudessa elämässäni ei tietenkään tiennyt näistä diagnooseistani. Tiesinhän itse. Ne olivat kirjoitettuina päähäni kuin poltinraudoilla. Tiesin myös, miten lopullisina niitä pidettiin. Sellaisina ne oli minullekin annettu, täynnä lohduttomuutta ja surua. Miten voisin ikinä osoittaa, että ne eivät pitäisi paikkaansa? Mitkä kriteerit minun tulisi täyttää voidakseni osoittaa sen? Sellaista määrittelyn mahdollisuutta ei löytynyt. Minun oli vain jatkettava elämää, oltava ”terveenä” päivästä ja vuodesta toiseen, ja ehkäpä joskus, jonain päivänä ne voisivat jäädä minusta, eikä kukaan enää määrittelisi minua niillä.
Vaikeinta toipumisessa siis oli jokin niin epämääräinen ja vaikeasti sanallistettava kuin käsitys itsestä ja siihen uskominen, että toipuminen voisi olla totta, että sairaudesta voi päästä ja päästää irti. Että minä voisin oikeasti olla jotain muuta kuin sairaus.
Nykyään sairaalajaksot ovat paljon lyhyempiä kuin noina aikoina. Harva siis joutuu enää tilanteeseen, että vuosien osastojaksojen vuoksi ”tavallinen elämä” on liian vaikeaa. Toisaalta psykiatrisia diagnooseja annetaan lapsille ja nuorille paljon enemmän kuin ennen. Yhä useammat nuoret aikuiset myös eristäytyvät koteihinsa eivätkä ole mukana sellaisessa ”tavallisessa elämässä”, johon kuuluisi opiskeluita tai työntekoa ja sosiaalisia kontakteja.
Nykyään yhä suurempi osa lapsista ja nuorista saa erilaisia psykiatrisia ja neuropsykiatrisia diagnooseja, joiden lähtökohtana on, että ne määritellään ”synnynnäisiksi ominaisuuksiksi” tai sairauksiksi, joiden kanssa ”on opittava tulemaan toimeen”. Käytännön elämästä kuitenkin tiedetään, että usein nämä ”ominaisuudet” voivat jossain kohdin elämää myös väistyä ja jäädä pois. Ne voivat helpottua myös esimerkiksi opettajan vaihdoksen, perheterapeuttisen työskentelyn tai ystävän löytämisen myötä. Yllättävämpiäkin reittejä on. Esimerkiksi HS (Suolistomikrobien salattu elämä yllättää – Tiede | HS.fi) uutisoi 22.5.2023 Arizonan yliopiston tekemästä tutkimuksesta, jossa tutkittiin autistisia ihmisiä. Osallistuneista koehenkilöistä 83 % oli luokiteltu vaikeasti autistiseiksi, mutta ulosteensiirron ja kahden vuoden seuranta-ajan jälkeen näistä vain 17 % oli luokiteltavissa vaikeasti autisteiksi, eikä 40% täyttänyt autismin määritelmää lainkaan.
Nykylääketiede pitää, tietenkin, autismia synnynnäisenä ja ”parantumattomana” ominaisuutena, ja diagnoosi asetetaan eliniäksi. Niinpä autismin, kuin monen muunkin psykiatrisen diagnoosin saanut ihminen, opastetaan hoitojärjestelmässä lähtökohtaisesti ominaisuuksiensa ja sairauksiensa ”kanssa elämiseen”. Vaikka samassa lauseessa kuinka tähdennettäisiin, että diagnoosin kanssa voi elää aivan hyvää ja tavallista elämää, jää ilmaan kuitenkin epäilys. Määritelmä erilaisuudesta on tehty. En minäkään halunnut olla ”psykoosi/epävakaa/masennuspotilas, joka elää aivan tavallista elämää”, halusin olla opiskelija ja ihminen, joka ihan aidosti ja ilman sivulauseita elää aivan hyvää ja tavallista elämää. Suurin pelko oli olla juurikin se ”potilas joka elää ihan hyvää elämää”.
Nykypsykiatria ei monissakaan kohdin hyväksy parantumisen tai edes väärän diagnoosin mahdollisuutta. Psykiatrinen diagnoosi on ja pysyy. Ne ovat syvästi ihmiseen itsensä upotettuja määritelmiä. Psykiatrinen diagnoosi ei myöskään ole ”sama asia” kuin mikä tahansa diagnoosi, vaikkapa diabetes, jonka kanssa ”voi elää hyvää ja tavallista elämää”, koska psykiatrinen diagnoosi määrittää, että ihmisen kokemusmaailma, tunteet tai persoona, on lähtökohtaisesti erilainen ja sairas. On aivan varmasti eri asia kantaa mukanaan tietoa siitä, että oman kehon insuliiniaineenvaihdunta on häiriintynyt kuin tietoa siitä, että oma persoona ja tunnemaailma olisi häiriintynyt.
Omien kokemuksienikin perusteella en voi olla miettimättä sitä, millaisen jäljen eri hoitokokemukset ja diagnoosit jättävät ihmisen identiteettiin ja jatkoelämään. Ne aivan varmasti vaikuttavat siihen, miten muut ihmiseen suhtautuvat ja miten häntä kohtelevat. Ne aivan varmasti luovat lukuisille yksilölle itseään toteuttavia ennusteita ja kapeuttavat mahdollisuuksia, joita voi nähdä itsellään olevan. Olen erittäin huolestunut tästä ja tämän lähtökohdan seurauksista. Tästä näkökulmasta ei juuri nykyistä ”mielenterveyskriisiä” katsota, vaikka mielestäni syytä totisesti olisi.
Unissani palaan toisinaan yhä sairaalaan. Pahimmassa painajaisessani ikinä olen makaamassa patjalla tutussa eristyskopissa, ja kuulen, miten hoitaja toistelee sisimmän oven takaa: ” se toinen elämä oli harhaa, ei sinulla mitään perhettä ole, täällä sinä olet ollut koko ajan, täällä kopissa kaikki ne vuodet, joina olet luullut olleesi muualla, mutta kohta sen huomaat, kohta lääke vaikuttaa ja harha helpottaa ja näet missä olet”. Miltä tuntuikaan herätä.
Joku Toinen
