Tässä kirjoituksessa yritän hieman pohtia ja avata viiltelyn (tai miksei enemmänkin minkä tahansa psyykkisen oireen, mutta viiltelystä kirjoitan omaan historiaani nojaten) syvempää merkitystä. Vaikka kirjoitan omista kokemuksistani, uskon ja luotan näiden ajatusten olevan ymmärrettäviä ja päteviä monilta osin myös muiden ihmisten kohdalla. Psykiatrisessa sairaanhoidossa tällainen merkitysten pohtiminen jää kovin vähäiseksi, sillä tärkeintä ”hoidossa” on yleensä vain ”oireen” mahdollisimman nopea sammuttaminen. Haluan osoittaa, miksi tällainen näkökulma on liian kapea ja puutteellinen, sekä usein myös ihmiselle vahingollinen.

Viiltelin itseäni, lähinnä ranteitani, säännöllisesti kahdeksan vuoden ajan, 14-21 ikävuoden välissä, joinain aikoina päivittäin, joskus muutamien kuukausien taukoja pitäen. Tuona aikana viiltelyllä ehti itselleni olla useita syitä ja merkityksiä. Jotkut näistä tiedostin jo silloin, osaan olen päässyt käsiksi vasta nyt vuosien jälkeen.

Ensimmäinen viiltelykertani syntyi halusta kuolla. Elettiin 90-luvun alkua, aikaa ennen kaikkialla kulkevaa internetiä ja sen tuomaa mahdollisuutta etsiä helposti tietoa mistä tahansa asiasta. Olin vakaassa uskossa, että ihminen kuolee, jos viiltää ranteensa partaterällä. Halusin kuolla, koska olin yrittänyt hakea apua pahaan, tuskaiseen olooni ja kuolemanajatuksiini, mutta olin tullut avunpyynnössäni torjutuksi, enkä pystynyt enää kestämään häpeää ja yksinäisyyttä. Viilsin ranteeni ja halusin kuolla, mutta vaikka en kuollutkaan, oli viiltely auttanut olooni, koska olin saanut ajatella kuolevani ja kokea fyysistä kipua.

Viiltely, kuolema ja helpotus

Pian huomasin, että kuoleminen viiltelyyn ei käynyt helposti. Kuoleman mahdollisuuden tuoma helpotus oli kuitenkin aina viiltelyssä pohjimmaisena, läpi kaikkien viiltelyvuosieni. Sain ajatella: ”minä voisin kuolla tähän tänä iltana, kaikki voisi todella olla kohta loppumassa, jos vain osaisin viiltää vielä vähän paremmin, vähän enemmän”. Saatoin uskotella itselleni, että nyt se voisi onnistua. Siihen ajatukseen liittyi aina viiltelyn suurin helpotus.

Vaikka kuolema ei tullut sen enempää sinä ensimmäisenä iltana kuin myöhemminkään, kuitenkin tuskainen ja toivoton oloni helpottui siinä hetkessä, jo ensimmäisen viiltelyn aikana. Kipu tuntui oudolla tavalla hyvältä. Sain itsesyytöksilleni ja jatkuville huonommuuden tunteilleni konkreettisen ilmaisun, olkoonkin, ettei kukaan muu saanut niistä tietää. Seuraavina päivinä ranteen haavoihin saattoi palata, niitä sai katsella ja rannetta puristella ja sekin helpotti. Koin, että minulla on tällainen salaisuus, joka tuntuu hyvältä ja pahalta yhtä aikaa. Se erottaa minut muista ja antaa minulle mahdollisuuden olla jotain uutta, mitä ennen.

Aloin palata viiltelyyn säännöllisesti. Viiltely auttoi vaikeiden tunteideni kanssa juuri samoin tavoin kuin ensimmäiselläkin kerralla. Fyysinen kipu viillellessä syrjäytti muita tunteita ja kokemuksia. Viillellessäni sain kokemuksen hetkellisestä poispääsystä. Maailmaan ei siinä hetkessä mahtunut enää mitään muuta kuin kipu ja veri, ja jossain kaukana olivat yksinäisyys, tyhjyys, häpeä ja tuskaisuus. Melkein niin kaukana, että niitä ei ollut oikeasti olemassakaan.

Niin kuin mikä tahansa toiminta, joka tuo ihmiselle jonkinlaista tyydytystä, niin myös viiltely voi kehittyä riippuvaisuudenkaltaiseksi. Niin kävi minullekin. Pian jo pelkkä ajatus viiltelystä alkoi auttaa. Kun koulupäivieni aikana koin, etten jaksa enää, en kertakaikkiaan jaksa enää, uppouduin ajatuksiini siitä, miten illalla voisin viiltää, miten saisin tunteeni rauhoittumaan ja miten sitten olisi hieman parempi olla. Viillellessäni pääsin pois tunteistani, tavallista arkea ja elämää ei hetkeen ollut. Riippuvuuteen liittyy myös sietokynnyksen kasvu. Pikkuhiljaa oli viilleltävä enemmän ja pahemmin, jotta kaivattu helpotus tuli.

Viiltely ja ”hoito”

Kun muutaman vuoden viilleltyäni päädyin ensimmäiselle psykiatriselle osastohoitojaksolle, viiltelyyn tuli mukaan toinen osapuoli. Se, mikä aikaisemmin oli ollut täydellisen yksityistä ja salaista, tulikin nyt myös muiden eteen, muiden nähtäväksi ja puhuttavaksi. Näin se tuli väistämättä osaksi vuorovaikutusta, jolloin muut ihmiset, (eli osastolla työskentelevä henkilökunta) saattoivat liittää viiltelyyni uusia merkityksiä, joko osuvia tai täydellisen vääriä.

Kaikilla pitkillä osastojaksoillani eri sairaaloissa ja eri osastoilla viiltelyyn suhtauduttiin varsin samalla tavalla, eli ristiriitaisesti ja kaksoisstandardoidusti. Kun ensimmäisiä kertoja jäin kiinni viiltelystä osastolla, sain osakseni jonkinlaista hoivaa ja ymmärrystä. Haavat puhdistettiin ja sidottiin, kanssani oltiin. Mutta pian saamani viestit alkoivat muuttua, ensin kiukun ja ärtymyksen, myöhemmin välinpitämättömyyden ja tympääntymisen osoituksen suuntaan.

En saanut osastoilla viillellä itseäni, mutta jos viiltelin, en saanut jäädä siitä kiinni. Jos kuitenkin jäin kiinni, reagoitiin ensimmäisten ymmärtämään pyrkivien ja jollain lailla lempeiden kertojen jälkeen voimakkaasti: jouduin pakkolääkityksiin ja eristyksiin, ulkoiluluvat ja lomat peruttiin. Myös hoidon loppumisella uhkailtiin usein, silloin kun en ollut vastentahtoisessa hoidossa. Henkilökunta siis näki minun viiltelevän, tai että olin viillellyt, ja tähän todettiin ”nyt saat injektion”, ”nyt lähdet eritykseen”, ”nyt lopetat tuon ohjelmanumeron”.

Sellaisia lauseita ei sanottu kuin: ”nyt on varmaan hankala olla, puhutaan tästä”, tai ”voitaisiin yhdessä miettiä miten selvittäisiin tästä illasta”. Sellaista strategiaa ei kokeiltu, että olisi pitkäjänteisesti ja lämpimästi pyritty ymmärtämään, miksi minun täytyy viillellä itseäni, mitä tarkoitusta se palvelee, millaisia tarpeita täyttää. Ja sitten kun jotain ymmärrystä olisi syntynyt, olisi ehkä päästy käsittelemään syvää huonouden ja arvottomuuden kokemustani ja tätä kautta olisin ehkä voinut alkaa toipua. Epäilen tosin, että tällainen työskentely olisi ollut liikaa vaadittu, joten varsinaisia taustasyitä ei haluttukaan nähdä, jotta niiden kanssa ei tarvitsisi tehdä mitään. Uusilla osastojaksoilla ja vuosien kuluessa viiltelyni tunnuttiin näkevän ennenkaikkea siitä näkökulmasta, että se on jonkinlaista kiusantekoa henkilökunnalle tai erityishuomion hakemista, siitäkin huolimatta siis, että olin viillellyt vuosikausia ennen osastohoitoja ja että osastohoidon yhtenä syynä oli usein juurikin itsetuhoisuus.

”Taas tätä huomionhakemispeliä”, kuului eräänkin hoitajan kommentti. Se, että tuollainen termi, ”huomionhakemispeli”, ylipäätään kuuluu psykiatrisen sairaanhoitajan sanavarastoon, ja että hän käyttää sitä potilaan kuullen, kertoo jo paljon maamme psykiatrisen hoidon tilasta. Vaikka totta on, että huomiota toivoin todellakin saavani. Olinhan tullut itsemurhayrityksen jälkeen ”psykoottisesti masentuneena” (kuten tilani heidän omissa arvioissaan määriteltiin) mielisairaalaan ja enemmän kuin mitään maailmassa olisin halunnut puhua olostani, olla toisen ihmisen ulottuvilla, saada ja löytää kontaktia. Sen sijaan istuin päivästä ja illasta ja yöstä toiseen yksin potilashuoneessani.

Olisin todellakin kaivannut hieman huomioiduksi tulemista. Olin epätoivoinen, tuskainen, hylätty ja kovin syvällä oman pääni sisällä. Sitä ei haluttu nähdä, tai sillä ei ollut juuri väliä. Pelasin huomionhakemispeliä.

Kun kuitenkin viiltelin edelleen, toimenpiteet laimenivat hiljaiseksi piittaamattomuudeksi. Ranteita ei katsottu, viiltelystä ei kysytty. Lopulta ”sain” viillellä melko rauhassa. Oletettavasti strategiana oli, että kun en saisi enää huomiota viiltelyyni, niin se tällöin itsestään loppuisi.

Henkilökunta oli päättänyt viiltelyni olevan huomionhakemispeliä ja ”pelleilyä” (suora lainaus hoitajalta tämäkin: ”mitä pelleilyä taas”).  Miltä nämä kaikki kommentit ja niiden välittämä henkinen kylmyys ja julmuus tuntuivatkaan. Miten yksinäiseksi, turvattomaksi ja epätoivoiseksi jäinkään lukemattomia kertoja kokemukseni kanssa. Kukaan ei voi eikä halua auttaa minua tässä asiassa, ei edes mielisairaalassa! Vaikka olen joutunut pakkotoimien kohteeksi eri osastoilla, ovat mielestäni nämä tämänkaltaiset halveksuntaa huokuvat kommentit sekä henkilökunnan piittaamattomuus ja vähättely paljon pahempia ja satuttavampia kokemuksia kuin pakkotoimien kohteeksi joutuminen. Niistä on kuitenkin lähes mahdoton valittaa mitenkään tai mihinkään. Ne on myös helppo vähätellä tai todeta niiden olevan ”sairaan mielen vääristyneitä tulkintoja”.

Hoidon tavoitteena ”viiltelyn loppuminen” on myös ristiriitainen ja kovin vaillinainen. Tällaisena tavoitteena se sopisi ennemmin behavioraaliseen ”käytöskouluun” kuin ihmisen ymmärtämiseen tähtäävään psykologiseen auttamiseen ja psyykkisen eheytymisen tavoitteeseen. Voidaanhan tähän oireen loppumisen tavoitteeseen päästä varsin yksinkertaisesi vaikkapa lamaavilla lääkeannoksilla. Viiltely voi myös helposti korvautua toisilla itsetuhon muodoilla. Pahimmillaan, jos viiltely on ihmisen ainoa tapa selvitä hengissä jostakin hetkestä, jonkun tuskan läpi, viiltelyn estäminen voi johtaa kuolemaan.

Mieleen tulee rinnastus myös itsetuhoisuuden käypä hoito-suositukseen, joka toteaa, että psykoosipotilaiden itsemurhia estää tehokkaimmin klotsapiini-lääkitys. Sitä ei suosituksessa tietenkään todeta, että tuon lääkityksen kanssa ihminen tulee kaikin tavoin tahdottomaksi ja motivoitumattomaksi: ihminen ei varmasti tee itsemurhaa, kun ei tee mitään muutakaan, kun kaikki on autuaan samantekevää. Tavoite täyttyy ja hengissä pysytään, mutta millä hinnalla se tapahtuukaan. Onko se sen arvoista? Eikö oikeampi tavoite löytyisikin siitä, miten voisi tavoittaa ihmisen tarpeita, syitä, ja kehityshistoriaa viiltelyn tai jonkin muun psyykkisen oireen syntymiseen ja tämän myötä löytää ymmärrystä ja mahdollisuuksia siitä luopumiseen?

Tämä on tietenkin vaikeaa. Tällainen työskentely vaatii henkilökunnalta kovasti osaamista, halua ja aikaa. Se ei ole mahdollista kahden päivän tai viikon hoitojaksolla täyteen tumpatulla, sijaisten varassa pyörivällä osastolla. Niin hoidossa sitten keskitytään rajoituksiin ja uhkailuihin tai vaihtoehtoisesti tympeään välinpitämättömyyteen ja yksilön itsensä vastuuttamiseen. Luonnollisestikin viiltely on ihmisen itsensä vastuulla, mutta vakavasta, vuosia jatkuneesta psyykkisestä oireesta luopuminen on kovin vaikeaa ilman apua.

Selvitäkseni siitä, miten osastohenkilökunta viiltelyyni vuosien läpi suhtautui, päädyin siihen, ettei heidän reaktioillaan tai sanomisillaan enää ollut väliä. Minulle oli lopulta aivan sama, millaisilla asioilla minua viiltelyn suhteen osastoilla uhkailtiin, tai että minun nähtiin pelaavan ja pelleilevän. Viiltely ei ollut kaupankäynnin väline. Tarvitsin välttämättä ajatusta kuolemasta jaksaakseni elää, koska minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia kestää tuskaa, kun koin tarvitsevani viiltelyä estääkseni jotain paljon pahempaa tapahtumasta. Kun koin todella hajoavani, jos en viiltelisi. En todellakaan viillellyt ärsyttääkseni henkilökuntaa, niin koomiselta kuin sen toteaminen tässä vaikuttaakin, niin näin se todellakin usein nähtiin. Koin, etten voinut enää hallita sitä, olin viiltelytarpeeni kanssa avuton, ja yhtä avutonta oli osastohenkilökunnan halu ja yritys minun auttamisekseni asian kanssa. Sellaista halua ei useinkaan näyttänyt olevan.

Viiltelyn tilalle tulevista asioista

Vuosien ajan, useiden vuosien psykiatristen avo- ja osastohoitojen aikana, oli hoitojaksojen yhdeksi, ehkäpä näennäiseksi tavoitteeksi kirjattu, että löytäisin jotain ”viiltelyn tilalle”. Käytännössä se tarkoitti, että joku hoitajista kertoi minulle erilaisia asioita, joita voisin tehdä mieluummin kuin viillellä. Tällaisiksi asioiksi ehdotettiin yleensä joitain mieluisia tekemisiä tai ahdistuksenhallintakeinoja. Tunsin itseni aina yhtä neuvottomaksi pyrkiessäni ymmärtämään, että viiltelyn sijasta minun olisi syytä vaikkapa kuunnella musiikkia, ulkoilla tai pyrkiä rentoutumaan. Tällaiset asiat eivät voineet missään tapauksessa tulla minulle ”viiltelyn tilalle”, koska viiltelyllä ei ollut koskaan mitään tekemistä sen kanssa, että kaipaisin jotain tekemistä tai haluaisin suoda itselleni jotain hyvää. Yleensä halusin kuolla, kun aloin viillellä, yleensä psyykkinen tuska oli niin kova, että koinkin kuolevani pelkästään siihen. Ainoa jotenkin ymmärrettävissäni oleva neuvo oli se, että kestäisin vain tuskan läpi, ja luottaisin, että jossain vaiheessa se helpottaisi hieman. Jos koin kuolevani psyykkisestä kivusta, en todellakaan pystynyt lähtemään lenkille, mutta joskus pystyin odottamaan ja hengittämään ja uskomaan, että kohta voisi helpottaa myös ilman viiltelyä.

Viiltelyvuosieni aikana olin eri syistä joitain kertoja muutamia kuukausia viiltelemättä. Yksikään näistä tauoista ei liittynyt siihen, että olisin löytänyt jotain ”viiltelyn tilalle”. Yksi tauko liittyi pakkoon ja uhkailuun. Olin saanut pitkän osastohoidon päätteeksi paikan kuntoutusasuntolasta, jonne pääsyn ehdoksi oli kirjattu, ettei ”viiltelyä suvaita”. Olin 19 ja tiesin joutuvani tuolta silloisesta kodistani pois, jos jäisin viiltelystä kiinni. Olin siis viiltelemättä suorastaan henkeni hädässä ja kodittomaksi joutumisen pelossa. Selvitäkseni tilanteesta löysin uusia tapoja itseni vahingoittamiseen ja kivun tuottamiseen: enhän viillellyt, niin en tehnyt mitään varsinaisesti kiellettyä.

Tietenkin myös kärsin lukuisina iltoina todella paljon yrittäessäni kestää hirvittävien pelko- ja tuskatilojeni kanssa ilman viiltelyä. Mitä kuntouttavaa tässä sitten oli, en osaa sanoa. Kuinka psyykkisen huonovointinen olin tässä kipuilussani, sen muistan hyvin. Eikä henkilökunnalla ollut minkäänlaisia eväitä, vaiko haluja, tunteideni kanssa auttamiseen. Ei psyykkisiä tai toiminnallisia oireita voi hoitaa pakkojen ja uhkailujen kautta, minkä pitäisi olla nykyään selvää kaikessa inhimillisessä hoito- ja kasvatustyössä. Kun minun sitten oli pakko viillellä, jouduin kantamaan häpeää, salaisuutta ja arvottomuutta, en voinut puhua niistä, ja aloin tietenkin voida näiden syiden vuoksi entistä huonommin. Ja lopulta salaisuuteni tietenkin tuli ilmi ja menetin paikkani asuntolassa. Siinä hetkessä en asiaa kyllä enää surrut, parempi olikin niin. Heidän antamansa ”kuntoutus” oli siinä vaiheessa jo nähty.

Seuraavassa yrityksessäni minulla oli jo pieni orastava toive itsessäni siitä, että voisin luopua viiltelystä. Toive oli lähtöisin siitä, että minulle tärkeä ja rakas terapeuttini toivoi sitä. Halusin niin kovasti olla hyvä ja kelpaava hänelle, toimia hänelle mieliksi ja estää sen, että hän pettyisi minuun. Tämä ei ollut juuri aiempaa pakkoa parempi syy. Jaksoin siihen asti, kunnes terapeuttini ilmoitti, että terapia loppuisi, ja niin kävi, eikä minulla ollutkaan enää mitään syytä olla viiltelemättä. Päinvastoin. Kun jatkoin viiltelyä, tein sitä paljon aiempaa rajummin, paljon aiempaa enemmän. Tällöin viiltelyn yhtenä tarkoituksena oli kuolemanhalun ja tuskaisuuden hallinnan lisäksi eittämättä myös toimia viestinä terapeutilleni: minä en kestä tätä, älä jätä minua.

Minä en todellakaan kestänyt sitä eroa. Siinä hetkessä ei elämääni tuntunut jäävän enää mitään. Kun terapia loppui, ja koin viimeisen ihmisen väistyvän rinnaltani, viiltely oli se, mihin saatoin turvautua kaiken muun kaatuessa, mikä vielä jäi, missä oli turva ja pakopaikka. Silloin viiltelyn tarkoituksena oli (epäonnistunut) yritys pysyä jotenkin järjissäni. Koin romahduksen, jossa viiltely sai vielä yhden, viimeisen tarkoituksen. Epätodellisessa ja käsittämättömässä maailmassani olemassaoloni hävisi, ja yhteys omaan kehoon löytyi ja todellistui vain viiltelyn kautta. En hallinnut enää itseäni, en ajatuksiani, jotka huusivat päässäni yhä uudelleen ja voimakkaammin ja pakottavammin: viillä ranteesi, viillä enemmän, viillä pahemmin! Ajatukset olivat sellaisia, että niille oli täysin mahdoton sanoa vastaan. Silloin viiltely oli pelottavaa.

Viiltelystä luopuminen

Viiltelystä luopuminen ei siis onnistunut pakkojen, uhkailujen, toisten ihmisten toiveiden, psykiatristen lääkitysten tai useiden pitkien osastohoitojen avulla. Puhumattakaan sitten niistä ”muista keinoista”, joita osastolla minulle oli tarjottu (lenkkeily, musiikinkuuntelu jne.). Se tuli lopulta mahdolliseksi vasta, kun sain tilaisuuden käsitellä lapsuudenaikaisen vakavan traumani turvallisessa hoitosuhteessa. Ennen kuin pääsin tähän asti, olin viettänyt yli kaksi vuotta erilaisissa psykiatrisissa laitoksissa ja käynyt monissa avohoitopaikoissa vaihtelevia aikoja.

Traumamenneisyyteni, jonka kanssa olin täynnä tuskaa, häpeää ja itsesyytöksiä, oli kyllä kaikkien hoitotahojen tiedossa, mutta ei tuntunut juuri ketään hoitavaa ihmistä kiinnostavan. Olin saanut monia eri psykiatrisia diagnooseja ja lääkehoitoja. Meni kuitenkin monta vuotta, ennen kuin sain itselleni työntekijän, jonka kanssa pääsin katsomaan itse asiaa silmästä silmään, että pääsin kohtaamaan sitä, miksi minun oli viilleltävä itseäni. Vasta kun syy saatiin yhdessä työskennellen esille, oli mahdollista päästä ymmärtämään seurausta. Saatoin luopua viiltelystä, kun aloin ymmärtää, miksi olin tarvinnut sitä niin kovasti. Kuinka monta vuotta laitoshoitoa tai lääkityksiä olisin voinut välttää, jos olisin saanut heti ensimmäisellä hoitojaksollani käsitellä itse asiaa, jonka vuoksi hoidon tarpeessa olin?

Jokaisella viiltelijällä on viiltelyynsä omat tarkoituksensa ja syynsä. Lainkaan systemaattista ei ole se, että ammattilaiset pysähtyisivät ja haluaisivat katsoa sitä tarkoitusta, mikä jonkin psyykkisen oireen, kuten viiltelyn, takana on. Väitän, että psykiatrisessa hoitotyössä ei pysähdytä tarpeeksi usein tämän asian äärelle, ymmärryksen ja taustasyiden etsimiseen, pyrittäessä vain tilanteeseen, jossa jotain oiretta ei ihmisellä enää olisi. Jos hoidon tarkoitus on ensisijassa se, että oirekäyttäytyminen loppuu, mutta ei pysähdytä miettimään, mistä siinä on pohjimmiltaan kyse juuri sen ihmisen kohdalla, ei todennäköisesti päästä kovin pitkälle psyykkisen parempivointisuuden tiellä.

nim. -Joku toinen-

 

Ps. Nimimerkin takaa löytyy Anna Ahmatovan runon toteamus: ”Ei, se en ole minä, joku toinen kärsii näin.”

2 KOMMENTIT

  1. Kiitos kirjoituksesta! Hoitajapuolella (avohoidossa) olleena tunnistan suunnilleen kaiken tuosta henkilökunnan toiminnasta. Ongelma on tosiaan se, ettei asiakkaalle saada sisäistä motivaatiota. Henkilökunnalla on monesti varmasti kyse ihan osaamattomuudesta. Hoitajan koulutukseen ei liity juurikaan terapeuttisen osaamisen osa-alueita. Asioita sivutaan, mutta ne eivät ikäänkuin kuulu hoitajille, vaan vain terapeuteille. Olo on helposti todella riittämätön, jos asiakkaan kanssa pääsee tasolle, jossa voisi käsitellä huonommuuden ja häpeän tunteita. Tosin moni hoitaja ei ihan oikeasti edes halua sinne asti, enkä ole todellakaan saanut selville, mikä ihme ajaa monet mielenterveystyöhön! Hiljattain yksi nuori hoitaja sanoi, että empatia ei kuulu mielenterveystyöhön!

    Olisi kiinnostavaa kuulla, minkä verran apua tuntuu edes jotenkin auttavan. Auttaako läsnäolo ja aito kuuntelu? Mitä jos päästään juurisyiden äärelle, mutta en osaa hoitajana sanoa oikein mitään? Tarkoitan, että kun en ole se terapeutti kuitenkaan. Miten pitäisi reagoida, kun toinen kertoo, että tuntee itsensä huonoksi, epäonnistuneeksi, häpeälliseksi?

  2. Kiitos palautteesta. Huomasin kyllä osastoilla ja avohoidossakin sen, että on hoitajia, jotka todella haluaisivatkin auttaa ja pysähtyä ja ymmärtää. Se on todella tärkeää, koska niin kipeää tekevät vastakkaiset asenteet: se, ettei edes haluta yrittää ymmärtää vaan lähestytään tätä oirekäyttäytymistä ikäänkuin aggression tai tympääntymisen asenteella. Mutta totta on se, että pelkkä halu ja hyvä tahto ei aina riitä. Tästä oli välillä itselläkin surullinen olo jotenkin jonkun hoitajan puolesta, kun näki ja koki, että toinen haluaisi hyvää ja pyrkii auttamaan, mutta silti en oikein pääse eteenpäin.

    Minun suurin traumani oli seksuaalisen hyväksikäytön kohdalla ja se on vielä aiheena erityisen vaikea monelle. Mutta pitkän aikaa, vuosia, oli siis niin, että tulkitsin mielessäni niin, että koska kukaan ei halua tästä asiasta minun kanssani puhua eikä siitä kysyä, se tarkoittaa sitä, että aihetta (ja minua siinä sivussa) pidetään niin ällöttävänä ja inhottavana, ettei siitä sen takia voi puhua. Olen ymmärtänyt, että aiheen välttely on johtunut joskus siitä, että on pelätty ”haavojen aukaisemista” ja sitä, että trauman käsittelyä ei sitten osatakaan. Minun tulkintani oli kuitenkin eri, ja vajosin entistä syvemmälle huonouteeni. Olin siis niin syvällä huonoudessa ja häpeässä etten pystynyt edes puhumaan niistä. Olin niin varma, että kaikki jo näkevät miten huono ja kelvoton olen ja siksi minun kanssani ei käsitellä tätä asiaa.

    Olisin kovasti kaivannut sitä, että asiaa ei olisi vältelty niin hirmuisesti. En mitenkään usko, että olisin voinut mennä yhtään enempää ”rikki” vaikka asiasta, kokemuksistani ja tunnelmistani tämän trauman suhteen olisi kysytty vaikka aika neutraalilla tavalla. Todettu, että ikävää kun tapahtui niin ja se ei ollut sinun syytäsi. Tietenkin varsinainen työskentely vaati pidemmän hoidon ja turvallisen suhteen. Asiaan liittyvät tapahtumat, tunteet ja seuraukset oli käytävä läpi yhdessä ymmärtävän ammattilaisen kanssa. Mutta onko sen oltava välttämättä pitkä psykoterapia ja erityisen pätevä terapeutti? Se työskentely mikä minua auttoi, tapahtui lopulta tarpeeksi pitkän osastohoidon aikana, eikä tämä hoitosuhde ollut psykoterapeutin kanssa. Se vaati yhden asialle omistautuneen hoitajan ja tietysti osastonlääkärin tuen. Ehkä siksi jouduin odottamaan tätä hoitoa niin pitkään, että kaikki ikäänkuin ”pelkäsivät” liikaa, koska traumankäsittelyä pidetään niin vaikeana. Olin todella lähellä päätyä kroonikoksi tämän ajattelumallin vuoksi.

    Viilteytilanteisiin olisin todellakin kaivannut läsnäoloa ja ymmärrystä, siitäkin huolimatta, että minun piti viillellä se sata ja tuhat kertaa, ja ymmärrän, että se oli osaston henkilökunnalle raskasta. Raskasta se oli minullekin. Asenne, millä hoitaja on mukana, välittyy väistämättä. Siksi se, että hoitaja ”oli lähellä” ei todellakaan aina auttanut, koska vaistosin tasan tarkkaan, missä fiiliksissä hoitaja itse oli. Tympääntynyt hoitaja ei auta yhtään, vaan pahentaa. Läsnäolo on erittäin tärkeää, mutta aito välittäminen vielä sitäkin enemmän.

JÄTÄ VASTAUS