Arjen todellisuudesta psykiatriseen sairauteen

    1
    1669

    Nuori miehen alku kuvaa itseään masentuneeksi. Ei ole hyvä olla. Ystäviä ei juuri ole netissä pelien ohella tapahtuvaa kommunikointia lukuunottamatta. 

    Hän on luonteeltaan hieman arka ja jäänyt syrjään tahtomattaan. Toisaalta tilannetta ei helpota jonkin aikaa kestänyt koulukiusaaminen. Seurustelu on mielessä ja kaverit ympärillä käyvät treffeillä, mutta nuori mies on jäänyt ulkopuolelle tästäkin, eikä usko olevansa kiinnostava.  

    Kuulostaa varmaan tutulta? Tällainen tilanne on melko yleinen eri variaatioin. Mitä vanhemmat tekevät? He toimivat sen hetkisen parhaan tietymyksensä mukaisesti ja vievät lapsensa lääkäriin. Masennus on sentään vakava sairaus ja se voi tappaa. Lääkärissä vahvistetaan jo kotona epäilty diagnoosi, aloitetaan lääkitys ja kerrotaan tilanteen helpottavan, kunhan aivokemiat saadaan balanssiin.  

    Uskallan väittää, ettei mikään pilleri korjaa tätä yksinäisyyttä ja ulkopuolelle jäämistä. Masennukseksi kuvatun olotilan hoitaminen lääkärin lähtökohdista johtaa todennäköisesti syvempään ulkopuolisuuden tunteeseen, sillä tällä kertaa nuori mies ei ole vain yksinäinen, hän on mielenterveysongelmainen. 

    Tässä yksi syy siihen, miksi en pidä diagnoosin asettamista auttamisen lähtökohtana. Tämän hetkistä psykiatrista hoitoa voisi kuvata tilanteena, jossa pieneen häkkiin suljetun eläimen oloa yritetään helpottaa muuttamalla eläimen tajunnantilaa.

    1 KOMMENTTI

    1. Minun historiani muistuttaa joiltakin osin tuota. Olin itsekin häkkieläin, joka lääkittiin. Nyt olen viettänyt jo 25 psykiatrisena potilaana ts. lääkkeiden käyttäjänä.

    JÄTÄ VASTAUS