Osallistuin Oodissa järjestettävään seminaariin, jonka aiheena oli miksi maailma tarvitsee vapaata mediaa.
Medialla ja mainonnalla on valtaa jokaiseen ihmiseen. Toisaalta jos mediassa ei jotain asiaa käsitellä, eipä siitä sitten suuri joukko tiedäkään. Koska media syytää meille jatkuvasti valtavat määrät materiaalia, ei sitä tule ajatelleeksi, että jostain voi jäädä täysin paitsi.
Toisaalta media päättää, mitä saamme tietää. Helposti sitä ajattelisi, että meillä Suomessa ei ole tällaisia ongelmia. Tämä on kuitenkin virheoletus. Suomessakin voimme jäädä paitsi tiedosta…
Itse törmäsin tähän tässä tilaisuudessa. Tilaisuudessa oli mukana henkilöitä, joiden asia ei ollut yrityksistä huolimatta saanut medianäkyvyyttä. Heidän asiansa oli heille ja monelle suomalaiselle arkipäivää, mutta olin asiasta täysin tietämätön. Jostain syystä heidän asiasta oltiin päätetty vaieta joka suunnalla. Aivan asiasta tietämättömänä tuli mieleen, josko tyypit liioittelevat. Toisaalta tunnistan tämän saman ongelman liittyen mielenterveystarinoihin. Niistäkin varmaan ulkopuolella olevat ajattelevat, että tässä nyt vähän liioitellaan ja suotta mustamaalataan.
Koen, että mielenterveysongelmat on myöskin asia, jossa median edustajat käyttävät valtaansa. Myönteiset kertomukset lääkkeistä, sähköhoidosta jne tulevat yleisölle helpommin kerrotuiksi kuin tarinat niistä ”parantumattomista sairauksista”, joista on parannuttu… Eräs kustantamo on tässä erottunut edukseen jo kahden kirjan verran. Itsekin uskaltauduin sinne lyhyttä käsikirjoitustani, jonka jo pari vuotta sitten kirjoitin, tarjoamaan. Mielestäni kaikenlaisten kokemusten esille tuominen muuttaa todellisuutta ja tuo ongelman esille ja antaa mahdollisuuden ratkaisulle.
Medialla on tärkeä rooli järjestyksen pitämisessä yhteiskunnassa. Liiallinen vaikeneminen voi kuitenkin johtaa siihen, että todellisuus vääristyy ja ongelmat paisuvat. Monta kampanjaa on käyty, mutta vieläkin on vaikeaa tunnustaa olevansa mielenterveysongelmainen. Tämä johtuu siitä, että myönteiset tarinat liian harvoin ovat tulleet kerrotuiksi. Ulkopuolella olevat ihmiset tietävät vain ne tarinat, joita tarjolle asetetaan.
Mietin, miten psykiatria voisi, jos sitä tehtäisiin kansan tai median suulla eikä sen edes väitettäisi liittyvän neurobiologisiin prosesseihin. Lääkärit eivät edes halua enää erikoistua psykiatriaan. Potilaat taas valittavat joko siitä, että eivät pääse hoitoon tai siitä, että eivät pääse hoidosta pois. Voisiko psykiatria paremmin, jos se ei olisi lääketiedettä ollenkaan? Jos puhuttaisiinkin niistä asioista, joista puhumisen sijaan on totuttu vaikenemaan? Ei enää kasvatettaisi pahoinvointia sillä, että tiedotetusta suodatetaan pois iso osa elämää. Annettaisiin elämänkin olla osa uutisointia, sillä yksittäinen sotakaan ei ikinä ole vain yhden ihmisen sota. Tuohon ajatukseen perustuu myös avoimen dialogin hoitomalli, jolla olisi potentiaalia muuttaa mielenterveysongelmien ratkaisua merkittävästi.
Kommentoisin kirjoitusta seuraavasti: kyllä näin on ,että nykyaikana ja ainakin viimeisen 25-vuoden aikana , suomalainen psykiatrinen hoito on ollut hyvin pitkälti vain psyykelääkkeiden jakamista psyykkisesti oirehtiville.
Tähän lääke keskeisyyteen on nähdäkseni ainakin seuraavat syyt: psykiatrista hoitoa ja siihen käytettäviä yhteiskunnan varoja on vähennetty ainakin 90-luvun alun lamasta lähtien.
Kun psykiatrian työntekijöitä ei ole ollut riittävää määrää , säästö syistäkin johtuen ,on valittu linja jossa työntekijän palkkaamista halvempi hoitokeino eli psyykelääkkeet ovat olleet se pääasiallinen ja ensisijainen hoitokeino mitä on tarjottu potilaille.
Tämä linja on johtanut siihen , että psykiatrian lääkärit ovat olleet valjastettuina jo 90-luvun puolivälistä kertomaan medialle vain ilosanomaa mitä tulee psyykelääkkeisiin. Osaltaan tässä on ollut taustalla myös lääkeyhtiöiden taitava lobbaus ja myös johtavien psykiatrien kytkökset ja omistukset näissä lääkeyhtiöissä.
Tämä on taas johtanut nykytilanteeseen , missä enemmistö psykiatrian työntekijöistä , sekä psykiatriasta mitään tietämättömistä maallikoista ,(tietämättömiä siksi , että eivät itse ole olleet potilaina tai työntekijöinä psykiatriassa) , että myös psykiatrian potilaista on saatu uskomaan , että pelkkä psyykelääkkeiden jakaminen on aivan riittävän hyvää hoitoa , ja ilman nykyistä lähinnä pelkästään psyykelääkkeiden jakoon perustuvaa hoitoa , Suomi ajautuisi jonkinlaiseen kaaokseen , mutta ”onneksi” uuden polven psyykelääkkeet pitävät noin puoli miljoonaa suomalaista psyykelääkkeiden käyttäjää jotenkin ”järjissään”.
Tämä psyykelääkkeiden hyötyihin sokeasti uskominen on yksi nyky-maailman suurimpia ja väestölleen haitallisimpia huijauksia ,joka tulee kyllä ennemmin tai myöhemmin enemmistölle maailman ihmisille valkenemaan.
Kirjoitit , että suurin osa psykiatrian potilaista saa joko liian vähän tai liikaa hoitoa. Tämä on seurausta tietenkin siitä että potilaita ei kuunnella riittävästi eikä heidän tahdostaan välitetä. Kyllähän sen pitäisi mennä reilussa maailmassa niin ,että jos potilas haluaa jatkaa hoitoa , sitä hoitoa jatkettaisiin ja jos potilas ei sitä enää halua , häntä ei pidettäisi väkisin hoidettavana. Yksi merkittävä syy miksi potilaat eivät monesti nyky-aikana enää halua jatkaa hoitoa on se sen hoidon kehno laatu. Hyvin moni on Suomessa kokenut sen , että ainoa hoito mitä ovat saaneet on ollut lääkehoito.
Kyllä nykyaikana on ihmetelty mikä nyky-yhteiskunnassamme mättää tai mikä nyky-elämässämme on niin paljon vaikeampaa verrattuna esimerkiksi 1950-1980-lukujen Suomeen , kun ns. ”hullujen” määrät , ja psyykelääkkeiden käyttäjien määrät ovat niin paljon lisääntyneet vaikka 1960-luvulta 2020-luvulle tultaessa.
Sanoisin että ei mikään ole vaikeampaa, luultavasti helpompaa on elämä, nykyisin vain kynnys jakaa psyykelääkkeitä ja psyyke-diagnooseja on laskenut selvästi 1950-1980-luvuilta. Nykysin psyykelääkkeitä ja diagnooseja jaellaan surutta ja paljon jopa lapsille. Voikin itse asiassa olla niin , että nyky-psykiatria lääke uskomuksineen on aiheuttanut enemmän haittaa kuin hyötyä.
Puhutaan että psykiatristen sairauksien stigma on pienempi nyky aikana kuin esim 1950-70 luvuilla , tämä voi pitää paikkansa sillä nyky aikana ei varmasti ole enää yhtä noloa kertoa vaikka julkisesti Hesarissa sairastavansa jotain psyykkistä sairautta , mutta onko tämä stigman pienentyminen saanut aikaan sen , että yhä useampi uskaltaa hakea apua. Ja tämä avunhakijoiden lisääntynyt määrä Suomessa yhdistettynä supistettuihin ja tällä hetkellä riittämättömiin resulsseihin on aiheuttanut sen , että halpa ja työntekijöitä tarvitsematon psyyke-lääke hoito on se mitä pää-asiassa potilaille tarjotaan.
Tämä on varmasti johtanut siihen , että hoidon kehnosta tasosta ja lääke keskeisyydestä johtuen , moni on katunut hakeutumistaan hoitoon ja hyvin moni on kertonut vointinsa vain huonontuneen hoidon ansiosta.
Olisiko siis syytä kertoa medioissa totuus psykiatrisen hoidon heikohkosta tasosta tällä hetkellä , ja tämä saisi yhä useamman suomalaisen harkitsemaan ,kannattaako psykiatrisen hoidon pariin hakeutua jos se johtaa todennäköisesti vain ojasta allikkoon.
Eikä kertoa mediassa aina vain niitä satuja , miten psykiatrinen hoito pelasti hänet ja hänen elämänsä. Sellaiset onnelliset Hollywood-loput kun ovat Suomen psykiatriassa yhtä harvinaisia kuin Suomi-elokuvissa.
Niin, kyllä lääkeuskovaisuus ja psykiatrisen hoidon tila liittyvät yhteen. Eihän sillä mitään hyviä seurauksia ole, että hoidetaan biologisena tilana psyykesairauksia. Se on hyvin yksinkertaistavaa, ja lääkkeiden ollessa käytössä nyt jo vuosikymmeniä, alkaa ne todisteetkin siitä, että lääkitys on väärä ratkaisu näihin ongelmiin, näkymään.
Tiedotusvälineet valikoivat julkaisuun ne tarinat, joissa psyykelääkkeiden kerrotaan pelastaneen elämän. Itse uskoin siihen tarinaan aikoinaan myös, koska vertasin tilannettani siihen, mitä uskoin mielisairauksista. Tänään voin verrata lääkityksen aikaista tilannettani siihen, mikä tilanteeni on nyt…