Huutava pula sairaalapaikoista – mutta mitä osastoilla tapahtuu?

Suomessa psykiatristen sairaalapaikkojen vähentäminen on tapahtunut järisyttävää vauhtia. Esimerkiksi 24.10 MTV3:n klo 22 uutislähetyksessä THL:n ylilääri Outi Linnaranta kommentoi tilanteen olevan tältä osin kestämätön ja lainvastainen, koska niin paljon psyykkistä hätää kärsivistä ihmisistä jää ilman sairaalapaikkaa.

Huoli on aiheellinen ja siitä on helppo olla samaa mieltä. Sairaalahoitoa ja psykiatrian osastopaikkoja tarvitaan selkeästi nykyistä enemmän. Tämä ei kuitenkaan riitä, eikä itse sairaalapaikkojen määrä kerro lopuksi kovinkaan paljon siitä, miten ihmisiä näissä paikoissa hoidetaan.

Pitkän kokemukseni mukaan psykiatrisella osastolla tapahtuu kovin vähän. Vuosien 1997-2001 välillä olin usealla hoitojaksolla yhteensä yli kahden vuoden ajan eri osastoilla, ja vuoden -07 jälkeen olen seurannut psykiatristen osastojen maailmaa mielenterveysalan ammattilaisena. Kokemukseni ja näkemykseni mukaan tuollainen osasto on kovin passiivinen ja tylsä paikka. Jos potilaana tuollaisella osastolla saa itselleen sängyn, lääkityksen ja aterian viisi kertaa päivässä, on sieltä saanut suunnilleen sen, mitä osastolla on annettavaksi.

Jouduin osastoille monista syistä. Diagnoosit vaihtelivat ja kävivät läpi monenlaisen kirjon sillä tavoin, että niillä oli enää kovin vähän merkitystä: masennusta, epävakautta, psykoottisuutta, itsetuhoisuutta. Pohjimmiltaan kyse oli kuitenkin aina samasta asiasta: lapsuuden kamalista traumoista, joiden kanssa en kokenut enää jaksavani elää, ja jotka polttivat päässäni jatkuvasti. Voin sanoa, että tällaisiin asioihin tuollaisella osastolla on hyvin vähän ”hoitoa”. Lääkkeitä sieltä saa kyllä, halusi niitä tai ei. Sängyssä makaava hiljainen potilas on kovin helppohoitoinen. Hän ei itke, halua kuolla, viiltele tai koe päässään ajatuksia, joita ei voi enää hallita.

Oli aivan tuurista kiinni, saiko osastolla minkäänlaista apua traumojen käsittelyyn, tunteiden kanssa jaksamiseen, epätoivoon tai massiivisen tuskaiseen oloon. Kaikki oli kiinni siitä, millaisen omahoitajan sattui itselleen saamaan, halusiko hän tällaisia asioita käsitellä vai ei. Myös eri osastoilla on eri kulttuurinsa, ja on osastoja, joilla tällaisia hoidollisia kohtaamisia ei käytännössä tehty, sanottiin osastojen virallisissa hoitokuvauksissa mitä tahansa.

Olen ollut osastoilla useita viikkoja ilman yhtäkään keskustelua omahoitajani kanssa. Olen istunut kuukausitolkulla pienessä potilashuoneessani vastapäätä hoitajien taukohuonetta, josta kuuluu joka ikisenä iltana hoitajien nauru ja juttelu 2-3 tuntia putkeen. Ja jos lääkäri osasi hoitokokouksessa kysyä, ovatko sovitut omahoitajakeskustelut toteutuneet, hoitaja totesi, miten ”osaston tilanne” on ollut sellainen, ettei näitä keskusteluja ole voitu pitää. Näin vuosituhannen viime vuosina, jolloin vielä sairaalapaikkoja reilummin oli. Oliko niiden määrästä hyötyä esimerkiksi minun kohdallani, en osaa sanoa. Nukuin pitkiä öitä lääkkeiden ”ansiosta”, istuin potilashuoneessani ja söin ruoka-aikoina. Onko se psykiatrista osastohoitoa, jota niin kovasti tarvitaan lisää?

Nykyään juuri kukaan ei ole osastolla useita viikkoja, kuukausista puhumattakaan. Hoidon tehostumisesta tuskin voi puhua. On vain entistä selkeämmin myös virallisesti tunnustettu, että juuri mitään ei tehdä, ei olla edes tekevinään, annetaan vain lääkkeet, pidetään potilas hengissä.

Ei ole paljon mieltä kiinnittää huomiota vain siihen, kuinka paljon/vähän maassamme on paikkoja psykiatrisilla osastoilla. On varmaan aika helppoa lisätä sänkyjä uusille tai vanhoille osastoille. Ei riitä myöskään henkilökunnan vahvuuksien määrittely tai lisäämiset, koska henkilökunnan määräkään ei kerro mitään siitä, mitä henkilökunta osastolla tekee. On kiinnitettävä huomio ja seurattava ennen kaikkea siihen, mitä näillä osastoilla tapahtuu ja millaisen hoitoprosessin potilaat voivat sieltä itselleen saada.