Olen havainnut, että psykoosien psykososiaalisen hoidon määritelmä on julkisuudessa ja osalla mielenterveysalan asiantuntijoista hämärätynyt. Tämä on merkittävä ongelma, ja siksi kirjoitankin lyhyesti siitä, mitä psykoosien psykososiaalinen hoito ei tarkoita. Lisäksi kirjoitan lyhyesti, mitä psykoosien psykososiaalinen hoito tarkoittaa. Psykososiaaliselle hoidolle ei ole vakiintunutta, tarkkaa määritelmää, ja siksi aihetta tulee lähestyä esimerkkien kautta. Joka tapauksessa psykososiaalisessa hoidossa keskustelu ja vuorovaikutus hoitotyöntekijöiden ja potilaiden välillä ovat keskeisiä elementtejä.
Mitä psykoosien pykososiaalinen hoito ei tarkoita?
Psykoosien psykososiaalinen hoito ei tarkoita standardihoidon ohella tarjottavia sosiaalipalveluja:
- Psykoosipotilaiden tuettua työllistymistä edistävä IPS-malli ei ole psykoosin psykososiaalista hoitoa, vaan diagnoosiin ja sen mukaiseen lääkitykseen perustuvan erikoissairaanhoidon ohessa tarjottavaa sosiaalipalvelua.
- Kuntouttavaa työtoimintaa ja siirtymätyöohjelmaa tarjoava klubitalomalli ei ole psykoosien psykososiaalista hoitoa, vaan tyypillisesti diagnoosiin ja sen mukaiseen lääkitykseen perustuvan erikoissairaanhoidon ohessa tarjottavaa sosiaalipalvelua.
- Psykoterapia myöskään ei nykyisessä merkityksessään ole varsinaisesti psykoosin psykososiaalista hoitoa, vaan tyypillisesti diagnoosiin ja sen mukaiseen lääkitykseen perustuvan erikoissairaanhoidon yhteydessä tarjottavaa kuntoutusta. Psykoterapia voisi kuitenkin toisessa kontekstissa olla psykoosin psykososiaalista hoitoa.
- Palveluasuminen ei ole psykoosien psykososiaalista hoitoa, vaan tyypillisesti diagnoosiin ja sen mukaiseen lääkitykseen perustuvan erikoissairaanhoidon ohessa tarjottavaa sosiaalipalvelua.
Edellä mainitut, sinänsä hyvät kuntoutustoimet jäävät väistämättä tehottomiksi, koska ne eivät ole psykoosien psykososiaalista hoitoa, vaan neurobiologiseen psykiatriseen hoitoon kytkettyä kuntoutuspalvelua. Psykoosien neurobiologinen hoito jatkuu tyypillisesti koko potilaan loppuelämän ajan, koska psykoosien hoito ei ole tällä hetkellä psykososiaalista.
Mitä psykoosien psykososiaalinen hoito on?
Hyvä esimerkki psykoosien psykososiaalisesta hoidosta on avoimen dialogin kriisityön malli, jossa avuntarpeeseen vastataan välittömästi ja verkosto kutsutaan hoidon osapuoleksi. Usein riittävä hoitointerventio on hankalasta elämäntilanteesta dialogisesti rakentuvan yhteisymmärryksen muodostaminen, mutta lisäksi muutakin hoitoa tarjotaan tarpeen mukaan.
Mitä pitäisi tehdä?
Tällä hetkellä psykoosien hoidon kehittämisen painopisteenä on ajateltu olevan sosiaalipalvelujen parantaminen, mikä ei paranna psykoosien hoidon laatua, vaan sosiaalipalvelujen laatua. Tämäkin on tärkeä kehityssuunta, mutta ei ratkaise sitä ongelmaa, josta heikot psykoosien hoitotulokset johtuvat. Eli sosiaalipalvelut eivät ratkaise diagnooseihin ja lääkkeisiin perustuvan akuuttihoidon ongelmaa. Psykoosien heikkoja hoitotuloksia pitäisikin lähteä ratkaisemaan paradigman vaihdoksella missä psykoosien neurobiologinen hoito korvataan psykoosien psykososiaalisella hoidolla, johon kuuluvat tarvittaessa myös psykoosilääkkeet, mutta kohtalaisen harvoin. Näin saamme psykoosien hoidon laadun nousemaan. Lisäksi silloin täytyy ajatella vähemmän ”psykoosin hoitamista” ja enemmän elämäntilanteiden tai kriisitilanteiden verkostopainotteista hoitamista. Tätä tarkoittaa perimmiltään paradigman muutos: asiat ajatellaan aivan uudesta näkökulmasta sen sijaan, että vain lisättäisiin sosiaalipalvelujen tarjontaa.
Olen puhunut avoimen dialogin mallista perheenjäsenteni ja ystävieni kanssa. He ovat kyselleet, riittäisikö tämän hoitomallin toteuttamiseen resurssit ja tarpeeksi hoitohenkilökuntaa. Mitä sinä arvelet tästä asiasta?
Kyllä se huomattavasti edullisemmaksi kokonaisuudessaan tulee kuin nykyinen hoitokäytäntö. Ensimmäisen vuoden psykoosinhoitokustannukset ovat olleet Suomen matalimmat. Asiaa on tutkittu Stakesin PERFECT-hankkeessa aikoinaan. Sekä 1 että 5 vuoden hoitokustannukset olivat Länsi-Lapissa maan edullisimmat: https://www.academia.edu/30473536/PERFECT_Skitsofrenia_Skitsofrenian_hoito_kustannukset_ja_vaikuttavuus
Työkyvyttömyyseläkkeissä tulisi tietysti vielä huomattavasti suuremmat säästöt kuin hoitokustannuksissa.
Tämä resurssiargumentti ei siis pidä paikkaansa rahassa mitattuna, mutta toki biolääketieteellinen koulukunta on halunnut resurssoida rahat lähinnä laitoshoitoon, johon menee suurin osa vaativan psykoosihoidon kustannuksista. Kyse on siitä, että miten ihmisiä halutaan hoitaa. Jos verorahojen tuhlaus olisi ongelma, niin tämä nykyinen hoitokäytäntö lakkautettaisiin välittömästi.
Kiitos vastauksesta. Eli halvemmaksi tulisi. Voi kun psykiatrit ja asiasta vastuussa olevat ymmärtäisivät! Miten sitten tuo hoitohenkilökunta kysymys. Riittäisikö tällä hetkellä tarpeeksi koulutettua hoitohenkilökuntaa, jos dialoginen malli saisi laajemman sijan Suomessa? Joku sukulaisistani epäili sitä.
En osaa sanoa. Se on kuitenkin vain tahtotilakysymys, koska koulutusrakenteet kyllä saadaan kuntoon jos halutaan. Yksikään psykiatri ei yliopistossa saa valmiuksia psykososiaaliseen psykoosien hoitoon ja Lääkäriliitto tulkitsee, että lääkäripula ei missään tapauksessa ratkea kouluttamalla lisää lääkäreitä (Lääkäriliitto lobbaa tietoisesti lääkäripulaa, koska liittoa kiinnostaa lääkäreiden tilinauha enemmän kuin potilaiden terveys ja hyvinvointi). Vaikea sinne lienee saada osaavia lääkäreitä ainakaan. Taisi psykiatri Klaus Lehtinen lohkaista Tomi Bergströmin väitöstilaisuudessa vastaväittäjän roolissa, että valitettavasti siihen hoitoon tarvitaan lääkäreitäkin.
Psykiatrien suhteen ongelmana on siis sekä määrä että laatu koko Suomessa, mutta muusta henkilökunnasta en tiedä.
Sosiaalipalveluthan eivät mitenkään sulje pois neurobiologista näkökulmaa psykoosien hoidossa. Tällähän tavalla on ihan kätevää pitää sosiaalipalveluja psykososiaalisena hoitona, koska skitsofreenikot asuttaminen johonkin palvelutaloon pakkolääkittäväksi vaikuttaa ihan biomedikaalisen paradigman mukaiselta tukimuodolta, sopivan ”psykososiaaliselta” sopiakseen käypä hoitoon. Analogiana tähän voisi olla hoito-ohjelma, jossa annetaan psykososiaalista ”hoitoa” eli katto pään päälle jokaiselle köyhälle kodittomalle, jos he suostuvat vetämään heroiinia suoneen seuraavat 20 vuotta pakkohoidon uhalla. Liikutaan ehkä perustuslain ja ihmisoikeussopimusten tuolla puolen, mutta hei -ainakin panostetaan ”tehokkaisiin” psykososiaalisiin hoitomuotoihin. Psykososiaalisen hoidonhan luulisi tosiaan lähtevän oletuksesta, että ongelma jota hoidetaan on lähtökohtaisesti psykososiaalinen, ei biologinen. Yleensä sosiaalipalvelujen korostunut tarve ja niihin panostaminen tarkoittaa pikemminkin usein hoidon epäonnistumista ja sitä, että ihmisten ongelmat kroonistuvat niin pahaksi, että he syrjäytyvät ja tarvitsevat tehostettuja erityisryhmille tarkoitettuja sosiaalipalveluja. Siksi sosiaalipalvelujen määrittäminen psykososiaaliseksi hoidoksi on oikein kätevä, koska tällä tavalla saadaan runsaasi psykososiaalista hoitoa lääkeriippuvaisille syrjäytyneille hulluille. Se näyttää ainakin siltä, että kaikki ihmisen biopsykososiaaliset ulottuvuudet otettaisiin tasapuolisesti huomioon hoidon toteutuksessa. Miksi eivät samalla määritä työkyvyttömyyseläkettä psykososiaaliseksi hoidoksi, lisäähän sekin tavallaan ihmisen toimintakykyä mm. ehkäisee sen, ettei ihminen kuole nälkään tai joudu kodittomaksi, kun hän nukkuu lääkepöhnässä 12 h päivästä kuola valuen kaulukselle ja odottaa kuolemaansa -jos tiedostaa siis edelleen olevansa elossa.
Juuri näin on asia joo. Tuskin kellään on mitään sitä vastaan että ”aivosairaille” järjestetään sosiaalipalveluita. Näinhän neurologiankin puolella toimitaan.
Pitää saada valtavirran psykiatrit ja suuri yleisö ymmärtämään, että mielenterveysongelmat ovat muutakin kuin aivosairauksia. Ja vaikka olisivatkin aivosairauksia, lääkkeet aiheuttavat diabetesta ja psykologista taantumista.
Tuli tässä mieleen Kelan kustantama ns. pitkä psykoterapia masennus-dignosoiduille. En nyt ole varma, liittyykö aiheeseen, mutta ainakin psykoterapian järjestämiseen tämä liittyy. Ja psykoterapiahan on suurelta osin psykiatriasta järjestelmää.
Eli siis virallisestihan yksityisen Kela-korvatun psykoterapian tarkoitus on kuntouttaa ihminen työkykyiseksi. Asia tulee konkreettisesti ilmi lääkärin ja terapeutin Kelaa varten kirjoittamissa lausunnoissa, joissa todetaan, että potilas on työ- ja opiskelukyvytön, ja sitten perustellaan kuinka ko. psykoterapia tekee potilaan työkykyiseksi. Sittenhän käytännössä jotkut psykoterapeutit nalkuttavat potilaalle, kuinka hänen tulisi jatkaa opiskeluja jollakin epämielenkiintoisella alalla ja mennä lopulta töihin maksaakseen veroja. Peräänkuulutan ajattelutavan muutosta psykoterapian suhteen. Olisi parasta pyrkiä ”parantamaan” potilas ensiksi, ja jättää työllistymiskysymys sitten tämän omalle vastuulle. Eli psykoterapeutit keskittyköön siihen minkä osaavat parhaiten.
Pidän kappaleestasi ”Mitä pitäisi tehdä”. Nykyisin tuijotetaan vain psykoosiin sairastuneen mahdollisia uusia psykooseja. Mistään muusta hoitotaho ei ole kiinnostunut. Yhdenkin psykoosin sairastaneen toiminnallisia häiriöitä ei hoitotaho usko. Toiminnalliset häiriöt ovat vain viite, että psykoosi voi uusia ja lääkitystä lisätään. Hoidon kiintopiste on siinä, että psykoosi ei saa uusia. Ei haittaa, että potilas on kotonaan lähes toimintakyvytön, ei juuri käy ulkona. Pääasia on se, että psykoosi ei uusi. Potilas saa sammaltaa, kuola saa valua liian voimakkaan lääkityksen takia. Pääasia on saavutettu, psykoosi ei uusi. Hoitotahoa ei kiinnosta potilaan elämänlaatu, harrastukset, ystävyyssuhteet. Niitä ei tarvitse korostaa ja kannustaa mielekkääseen elämään. Pääasia on se, että psykoosi ei uusi, vaikka olisi ollut terve 30 vuotta.
Kiitos hyvästä kirjoituksesta. Minusta tämä psykososiaalinen avoimen dialogin malli sopisi myös kaikkeen muuhunkin mielenterveystyöhön!
Minulla on vahva kokemus ja näkemys siitä, että tässä maassa kaikki TUNTEIDEN kokemiset alkavat olla pikkuhiljaa kiellettyjä. Murrosikäisenkään ei paljoakaan tarvitse oireilla, kun lätkästään masennuslääkitys päälle. Siitä seuraa isot vaikeudet sitten, kun lääkitystä lähdetään purkamaan (jos yleensä edes tapahtuu).
Itse olen juuri vierottautunut omatoimisesti masennuslääkkeistä syötyäni niitä yli 2 vuotta, helppoa tuo ei todellakaan ollut. Lopettamispäätöksen tein, kun tunsin oloni koko ajan turtuneeksi – koin, etten pysty tuntemaan tunteita. Mitään tukea en päätökseeni saanut psykiarialta. En myöskään kognitiivisesti suuntautuneelta psykoterapeutiltanikaan. Nyt, kun niitä tunteita (Luojan kiitos) vihdoin on noussut pintaan, niin psykoterapeutti ei niitä kestä! Kyllä mielestäni terapeutin vastaanotto pitää olla sellainen paikka, jossa tunneilmaisu on sallittua (itkeminen, huutaminen, täriseminen). Se on selvää, että väkivaltaa ei saa käyttää. Itse olen pahasti traumatisoitunut ja juurikin täynnä tukahdutettuja tunteita. Niiden on päästävä purkautumaan kehon kautta.
Psykoterapeutin ehdotuksesta pitäisi pitää verkostopalaveri psykiatrialla. Leimataanko minut nyt siellä yhteistyökyvyttömäksi ja sairauden tunnottomaksi? Juuri kun alan tuntea itseni edes vähän elossa olevaksi! Se on selvä, että apua tarvitsen kaikkien tukahdutettujen tunteiden purkamiseen. Eikö sen pitäisi tapahtua juuri psykoterapiassa. Alkavatko uudestaan tyrkyttää lääkkeitä? Kyllä tämä mielenterveyden hoito tässä maassa on ihan persiistä.
Pakko tähän laittaa… Olen tällä hetkellä selvinnyt anti-psykoottisten lääkkeiden vieroituksesta. Tein sen ilman lupaa ja salaa lääkäriltä. Minun oireet ovat ”harha-luulot” (ovat oikeasti tapahtunut) ja äänet, jotka tuovat turvaa ja rauhaa ja antavat todella hyviä ohjeita. Itse uskon näiden liittyvän telepatiaan erään toisen henkilön kanssa.
Minulla jatkuu vielä tuo hoito ja olen päässyt jo pois kuntoutustuesta, elän muilla tuilla, niin, että saisin maisterin paperit ulos nyt syyskuun loppuun mennessä ja työllistyisin. Olen joka kerta hyvin ahdistunut ja itsetuhoinen jokaisen terapia (minulle kidutussession) jälkeen. Olen kumminkin löytänyt minulle sopivan tavan päästessäni eroon ahdistuksesta ja itsetuhoisista ajatuksista. Olen tämän ”sairastumisen” aikana saanut uusia ihania ystäviä ja tunnen omien suojelusenkelien läsnäolon.
Minulle psykiatria on pseudotiede, jota vastaan olen löytänyt hyvin todisteita. Lisäksi minulle jokainen psykiatri on joko josefina tai josef mengele, sillä he kiduttavat viattomia ihmisiä myrkyillään ja tuhoavat ihmisten terveyden.
Sitten itse tuohon kirjoitukseen. Minun kohdalla mikään noista ei totetutunut.. heti mentiin anti-psykootteihin…. Minulle olisi riittänyt terapia, mutta ei…
Kaikki tulee kyllä selviämään, kunhan korona on rauhottunut ja pääsen keskustelemaan eräiden ihmisten kanssa.