Huomasin, etten ole kirjoittanut noin neljään kuukauteen yhtään blogia. Siihen päällimmäinen syy on se, etten ole kokenut suurtakaan kutsumusta julkiseen kirjoittamiseen. Välillä olen miettinyt, mikä ylipäätään on blogikirjoittamisen tarkoitus. Pääasia lienee se, että kirjoituksistani ja onnistuneesta lääkevieroituksestani sekä nopeasta toipumisestani ovat raskaasti lääkityt ihmiset saaneet uskoa ja toivoa omiin elämiinsä. Lisäksi tärkeänä on koettu julkinen tunnustus sille mahdollisuudelle, että Käypä hoito -suositusten mukaisen psykiatrisen lääkehoidon haitat voivat ylittää saavutettavat hyödyt selvästi. Blogini ovat olleet viime aikoina enemmän henkilökohtaisia ja vähemmän faktapitoisia, mikä kertonee omasta orientoitumisestani enemmän ihmisiin ja myös itseeni, kuin ihmisistä riippumattomiin faktoihin viime aikoina. Faktoja olen yhdistellyt omiin kokemuksiin. Itselleni blogit saattavat tuoda jonkinlaista itseymmärrystä, kun normaalisti hajanaiset ajatukset joutuu muotoilemaan julkaisukelpoiseen muotoon. Tässä hieman viimeaikaisia mietteitä niin mielenterveystyöstä kuin elämästäkin.
Olen miettinyt viime aikoina varsinkin psykiatrian keskustelukulttuuria, jossa liitytään erilaisiin klikkeihin ja koulukuntaidentiteetteihin. Psykiatrisen hoidon järjestämistapa näyttää riippuvan enemmän koulukuntien ja verkostojen välisestä suhmuroinnista ja vähemmän tieteellisestä näytöstä. Olen ihmetellyt, miksi lääkehoidosta on psykiatrian Käypä hoito -suositusten perusteella automaattisesti aina näyttöä, ja miksi sellaiset hoidot jotka eivät perustu näyttöön, ovat tutkitusti kaikkein vaikuttavimpia.
Syy edellä mainitulle ilmiölle löytynee siis eri koulukuntien välisestä kitkasta. Psykiatrian biologinen koulukunta on tehnyt Suomessa kovasti töitä pitääkseen psykososiaalisen akuuttihoidon poissa julkisesta keskustelusta, ja onnistunut siinä hyvin. Siinä missä avoimen dialogin hoitomallia pidetään maailmalla esimerkkinä poikkeuksellisen hyviä psykoosinhoitotuloksia tuottavasta kriisityöstä, jota on tultu katsomaan kauempaakin, ei tyypillinen suomalainen mielenterveysalan työntekijä ole mallista koskaan kuullutkaan.
Olen miettinyt myös sitä, kuinka biolääketieteellinen koulukunta pyrkii sumentamaan psykososiaalisen hoidon määritelmää. Sosiaalipalvelut, kuten klubitalomalli tai työllistämistoimenpiteet, ovat tärkeitä palveluita myös biolääketieteellisen koulukunnan mielestä, kuin myös psykoterapia. Ne eivät ole varsinkaan tämän hetkisen asemansa puolesta kuitenkaan psykososiaalista psykiatrista hoitoa, toisin kuin avoimen dialogin hoitomalli, jota biolääketieteellinen koulukunta kammoksuu. Sosiaalipalvelut eivät haasta biolääketieteellisen psykiatrian koulukunnan varjelemaa tonttia, eli diagnooseihin ja lääkkeisiin perustuvaa akuuttihoitoa. Sosiaalipalvelut eivät myöskään kuulu lääketieteen koulutuksen mukanaan tuoman asiantuntemuksen alueelle.
Ilolla tervehdin hiljattain WHO:n tuoretta linjausta suositella avoimen dialogin hoitomallia ihmiskeskeisenä, toipumista tukevana ja ihmisoikeuksiin perustuvana mielenterveystyön käytäntönä. Jos akuuttihoito perustuisi WHO:n linjauksen mukaisesti verkostoihin ja vuorovaikutukseen eikä diagnooseihin ja lääkkeisiin, on järjestöilläkin aivan erilaiset mahdollisuudet tehdä yhteistyötä julkisen sektorin kanssa kuin nykyään.
Olen ollut viime aikoina korkeakouluharjoittelijana THL:n laaturekisteriprojektissa, jonka tarkoituksena on parantaa potilaiden saaman hoidon laatua, vaikuttavuutta ja potilasturvallisuutta. Psykoosien hoidon laaturekisteri on yksi projektin kumppanuusrekistereistä, ja psykoosirekisterin ydintyöryhmässä olen ollut Nousevan mielen edustajana jokusen vuoden.
Olen viihtynyt harjoittelussa hyvin ja nyt olen heinäkuun vapaalla. Vaikka yliopistossa hieman muuta on yritetty opettaa, niin huomaan muistuttavani ainakin tällä hetkellä vähemmän asiantuntijaa kuin kokemusasiantuntijana toimiessani aikoinaan. Olen miettinyt, että olisiko työelämässä parempi olla enemmän asiantuntija kuin autenttinen ihminen. Ratkaisuun en ole mietinnässäni vielä päätynyt. Tällä hetkellä opiskelen yhteiskuntatieteiden maisteriksi, mutta en ole pitänyt valmistumisen kanssa erityistä kiirettä. Ensi vuonna olen ajatellut valmistua.
Muuten olen miettinyt, että haavoittuvuus tai herkkyys nähdään usein turhaan heikkoutena, vaikka sitä voi pitää myös ihmisen suurimpana vahvuutena. Olen pyrkinyt autenttisuuteen ja hakeutunut tilanteisiin, joissa on mahdollista tulla hylätyksi, välitetyksi, tai saada jonkinlainen emotionaalinen tai sosiaalinen sanktio tai palkinto. Vaatii rohkeutta esimerkiksi vastustaa psykiatrian Käypä hoito -työryhmien rakenteellista korruptiota, tai ylipäätään tuoda näkemys työryhmien eettisestä hairahtumisesta esiin. Varsinkin jos sellaista kannanottoa ei omassa roolissa odoteta. Vaatii suurta rohkeutta puolustaa ihmisoikeuksia arvopohjalta, kun psykiatrian ”sisältöasiantuntija” sanoo, että ihmisoikeuksien kunnioittaminen ei perustu näyttöön.
Olen kirjoittanut blogeissa henkisyydestä, ja näkökulma on ollut varsin yksilökeskeinen. Olen kirjoittanut esimerkiksi joogasta, pätkäpaastosta ja ylipäätään elämänilosta. Kuitenkin henkisyyden voi ajatella muodostuvan yksilön toiminnan lisäksi pitkälti yhteydestä muihin ihmisiin ja luontoon.
Olenkin pyrkinyt viime aikoina vaalimaan laadukkaita ihmissuhteita ja yhteyksiä. Toisaalta olen aina viihtynyt hyvin myös yksin. Kulttuurissamme turhaan patologisoidaan ”yksinäisyys”, vaikka ongelmana olisi yksinolon sijaan yhteenkuuluvuuden tunteen puute. Terve yhteisöllisyys syntyy minusta siitä, että ihminen voi olla yksin pitkiäkin aikoja ja silti tuntea olevansa osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Sen sijaan sosiaalinen media voi tuoda loputtomasti ihmiskontakteja, mutta ei välttämättä ihmisten välistä syvempää yhteyttä. Tässä mielessä olen miettinyt myös sitä, että teknologiavälitteinen vuorovaikutus ei korvaa suoria ihmiskontakteja.
Tällaisia mietteitä tällä kertaa. Hyvää kesää kaikille!
Mukava kun kirjoitit taas.
Kirjoitusten tarkoituksen suhteen olen samoilla linjoilla. Kertomuksesi onnistuneesta lääkevieroituksesta antaa toivoa ja hyvän suuntaviivan. Tällä en tarkoita lääkkeen yhtäkkistä lopetusta vaan lääkittynä elämisen totaalista kyseenalaistamista. Lisäksi on tärkeää muistuttaa yleisöä siitä, että psykiatrian alalla hoito on usein pahempaa kuin sairaus.
Elämäni olisi mennyt toisin, jos olisin osannut sanoa ei. Kyvyttömyys sanoa ei on johtanut monenlaisten ongelmien kasaantumiseen muissakin kuin lääkeasioissa. Vuonna 1995 minusta tehtiin elinkautispotilas masennusdiagnoosilla ja masennuslääkkeillä, koska en osannut sanoa ei. Hullun ja erilaisuuden leima annettiin mielisairaalahoidolla. Toki sairaala oli jollakin kierolla tavalla myös mukava paikka. Sairaalan jälkeisessä avohoidossa psykologilta kesti ikuisuus ymmärtää, että kärsin syrjäytymisestä. Loppujen lopuksi tokkuroittava lääkitys vei pois psykologi-keskustelujen hyödyt.
Henkisyydestä. Eräässä henkisyyttä käsittelevässä tekstissä neuvottiin, että mikäli on mielenterveysongelmia tai traumoja, meditaatiot ja muut henkiset harjoitteet olisi syytä jätttää pois ja keskittyä konkreettisiin asioihin. Vaikka olenkin jossain määrin kiinnostunut henkisistä kirjoista, en jaksa innostua meditaatiosta ainakaan yksin, kun ei ketään meditaation opettajaakaan lähimailla. Niin ollen noudatan kyseistä neuvoa ja yritän pitäytyä arkisemmissa asioissa.
Viimeiset 70 vuotta ellei pidempäänkin on ollut vallalla ajatus, että jos ei nuori ihminen psyykkisten syiden takia pärjäää koulussa, on hän ansainnut rangaistuksen. Tuo rangaistus on psykiatrisen potilaan elinikäinen rooli. Koulussa pärjäämättömyys voi kuitenkin johtua esim. perheväkivallasta. Toisaalta moni työssäkäyvä aikuinen joutuu syömään nykyaikaisia masennuslääkkeitä, joilla häivytetään vitutus, joka johtuu turhasta ja merkityksettömän tuntuisesta palkkatyöstä. Toki on mielekkäitäkin työpaikkoja olemassa.
Kesällä pulpahti ajatus, että erilaisia mielenterveyspotilaita tai lääkkeitä syöviä ihmisiä on kaikkialla yhteiskunnassamme. Ei voi vetää rajaa, kuka on potilas, kuka terve. Kaikki ns. potilaat tulee vain sulauttaa muiden joukkoon ja niillä mennään.
Pari päivää sitten oli lehdissä, että lääkärit haluaisivat lain vaihtoehtohoidoista. He haluaisivat lakiin, että mielenterveyspotilaille ei saa tarjota vaihtoehtohoitoja. Nyt tulee kysymys: Kuinka mielenterveyspotilas määritetään? Ovatko reaktiivisen psykoosin sairastaneet potilaita? Ovatko kaikki masennuslääkkeitä syövät mielenterveyspotilaita?
Kiitokset kirjoituksesta. Voimaudun aina tekstejäsi lukiessani. Ne herättävät niin paljon toivoa.
Oma selviytymiseni psykiatriasta on meneillään ja siinä on työstämistä vielä pitkäksi aikaa. Olen myös ex-terveydenhuoltoalan ammattilainen. Päivä päivältä onneksi saan enemmän ja enemmän etäisyyttä koko länsimaiseen lääketieteeseen, siitä suurta kiitollisuutta.
Oma traumaselviytymiseni sai alkunsa siitä, kun pääsin turvallisen psykofyysisen fysioterapeutin vastaanotolle. Vasta hänen luonaan alkoi selvitä mistä kaikesta oli kyse. Siitä alkoi yli vuoden kestävä keho-mieli-yhteyden luominen keskustellen, mielikuvilla ja käytännön kehollisia harjoitteita tehden. Hänen luonaan kokemani turvallisuuden tunne oli jotain sellaista, mitä en ole koskaan aiemmin ole kokenut. Nyt kun keho-mieli-yhteys on vahvistunut, niin olen ottanut mukaan kylmäaltistusta ja kokeillut ns. Wim Hof menetelmää – tosi positiivisena olen kokenut sen. Psykiatrialla joudun roikkumaan psykoterapian takia, mutta tämä yhteys ontuu pahasti. Olen omatoimisesti (salaa, kun en siihen saanut tukea) lopettanut lääkityksen ja psykoterapeutti ei tunnu kestävän tunneilmaisujani (nyt kun niitä vihdoin tulee ja tunnen olevani edes vähän elossa). Tulossa verkkopalaveri, alkavatkohan uudelleen tyrkyttää lääkkeitä?
Keho-mieli-yhteyden löydettyäni aloin kiinnostua myös henkisyydestä – minulle se tarkoittaa omaan autenttiseen itseeni tutustumista, henkilökohtaisen Luoja-yhteyden luomista. Kaikkeuden pohtimista. Alitajunnan avautumista. Näissä jutuissa pääsin alkuun, kun rohkaistuin menemään paikalliseen AAL-ryhmään (Alkoholistisissa ja toimintahäiriöisissä perheissä kasvaneet aikuiset lapset). Kannattaa googlata AAL, suosittelen lämpimästi.
Haavoittuvuudesta ja herkkyydestä olen Tapion kanssa samaa mieltä. Jotenkin se mielestäni linkittyy vahvasti myös luovuuteen.
Tämän sivuston ylläpitäjille ja lukijoille mahdottoman suuri kiitos, tunnen olevani osa humaania yhteisöä.