Teatteriohjaaja-kirjailija Juha Hurme kertoi YLE:llä perjantaina 30.9.2022 esitetyssä Miksi mielemme sairastuvat -ohjelmassa kokemuksistaan psykiatrisen hoidon piirissä. Hurme on kirjoittanut kokemuksistaan myös kirjaansa Hullu sekä kokoelmakirjassa Pakopiste.

On hienoa, että joku vakavasti otettava henkilö sanoo julkisuudessa ääneen sen, jonka moni tietää: paraneminen alkoi, kun jätti lääkkeet. Haluan kuitenkin kertoa, että yleisesti ottaen psyykelääkitty ei saa mahdollisuutta ottaa hoitoaan omalle vastuulleen. Tuosta asiasta lähetetty ohjelma antoi väärän kuvan.

Jotkut neuroleptilääkityt joutuvat käymään pakotetuissa injektiohoidoissa. Jos hoitoon ei mene, poliisi hakee kotoa. Jokin aika sitten lakia aiottiin muuttaa tai muutettiin jo niin, että poliisi ei enää hoitaisi tällaisia asioita, mutta tästä muutoksesta luovuttiin. Perustelu taisi olla jotain sellaista, että muutos olisi ollut vaaraksi potilaille.

Mutta entäs ne potilaat, jotka oikeasti voivat paremmin ilman lääkkeitä? Kuka pystyy erottamaan nämä potilaat niistä, jotka tarvitsevat lääkkeitä? Jos joku niitä siis tarvitsee?

Potilaalla on laissa itsemääräämisoikeus. Potilaalle voidaan toki hommata pakkohoitopäätös hyvinkin tekaistuilla syillä kumoamaan tämän itsemääräämisoikeuden. Lain mukaan on myös niin, että jos potilas ei saavu injektiohoitoon, hänet voidaan ottaa tarkkailuun osastolle. Miten tämä toteutuu käytännössä? Itse olen kuullut, että vaihtoehtoa, että tarkkailun jälkeen pääsisi kotiin ilman lääkitystä, ei anneta. Silloin vedotaan pitkäaikaissairauteen, mutta onko sellaisia?

Minulle sanottiin, että joudun käyttämään neuroleptilääkitystä koko ikäni. Koska haittavaikutukset olivat hirveitä ja olin kroonisesti masentunut ja lamaantunut, tämän kuuleminen oli murskaavaa. Kun kuitenkin tein toisin kuin valtaosa psykiatreista suositteli, voin nyt paremmin. En ole yksittäistapaus. Tällä sivustolla on useampia toivottomiksi tapauksiksi diagnosoituja…

Julkisen puolen avohoidossa potilas voi saada omahoitajan ja mahdollisuuden vierailla avohoidon poliklinikalla matalalla kynnyksellä. Voisiko mielenterveyshoito olla joskus vaikka sellaista, että tällainen hoitomuoto olisi oikeasti niin kannattelevaa, että voitaisiin tarjota kuntoutujalle mahdollisuus halutessaan kokeilla lääkkeistä vieroittumista julkisen avohoitotahon hyväksynnän alla? Kukaan ei halua elää elämätöntä elämää.

Perustelin joskus lääkärille, miksi en halua neuroleptihoitoa. Sanoin, etten ole koskaan sen aikana ollut onnellinen. Lääkäri hymähti ja sanoi, että lääkehoito pitää minut pois sairaalasta.

Pitääkö täällä oikeasti joidenkuiden tyytyä siihen, että elämän ainoa onni ja autuus on se, että ei tule kalliita hoitopäivämaksuja maksettavaksi?

JAA
Edellinen artikkeliPsykoosissa vai psykopaatti?
Seuraava artikkeliUusi selitysmalli skitsofrenian syntymekanismiksi
Kirjoittaja on lopettanut lähes parikymmentä vuotta käyttämänsä neuroleptihoidon, josta ei tuntenut hyötyvänsä päivääkään. Kirjoittaja toivoo, että mielenterveyshoito uudistuisi niin, että jokaisella mielenterveyspotilaalla olisi mahdollisuus valita turvallinen lääkkeetön hoito. Palstallaan kirjoittaja pohtii, millä ammattilaiset ja potilaat saataisiin puhumaan samaa kieltä. Mitkä tekijät ovat esteenä kehitykselle kohti mielekkäämpää mielenterveyshoitoa?

2 KOMMENTIT

  1. ”Kukaan ei halua elää elämätöntä elämää”
    Hyvin sanottu. Olen melko varma että yksikään psykiatri ei itse haluaisi nukkua 18h päivässä, kärsiä kroonisesta masennuksesta, lihoa kymmeniä kiloja, menettää työkykyään, sairastua parkinsonismiin tai elää tardiivin dyskinesian kanssa.
    Jostain syystä heille ei kuitenkaan ole niin iso ongelma jos potilas joutuu kärsimään tuollaisista lääkehaitoista. Potilaan elämä vaikuttaisi olevan heille niin merkityksetön, että samapa tuo vaikka se jäisi elämättä.

  2. Minua kiinnostaisi tietää miten Neurolpetistä pääsee yleensäkään eroon, jos sitä on vaikka yhdeksän vuotta käyttänyt , lääke oli Risperidoni kolmen miiligramman annostuksella. Olen yrittänyt kaksi vuotta eroon ja se on oliut hirveää. Olin ensin vuoden ja neljä kuukautta käyttämättä Risperidonia kunnes tuon ajan jälkeen koko pää tuntui rähjähtävän. Tuli ajatuksia, että hermosto tuhoutuu ja tuoha etenee autonomiseen hermostoon ja aiheuttaa sisäelinten toimintavajausta ja loppumista. Päätä nipisti ja poltti ahdistavien ajatusten keskellä. Tuolloin menin hakemaan kolmen viikon sairausloman ja söin tuon kolme viikkoa puolikasta 25 mg Ketipinoria kolmen viikon ajan. Olo kyllä hellitti puoleksi vuodeksi ja ajattelin, että kyllä tästä selvitään. Nyt syksyllä Lokakuussa aloitin toisen Ketiapiinikuurin olo oli taas sietämätön. näinkö täytyy jatkaa loppuelämä vai onko joku keino päästä lääkkeestä eroon lopullisesti. Kuinka vaarallista on yleensä, jos Neuroleptin tuossa vaiheessa joutuu ottamaan päivittäsikäyttöön. Olen lukenut sellaisen lyhentävän elämää. Kuinka pitkään voi elää, jos ei käytä Neuroleptiä ollenkaan. Löytyykö täältä vastauksia?

JÄTÄ VASTAUS