Teatteriohjaaja-kirjailija Juha Hurme kertoi YLE:llä perjantaina 30.9.2022 esitetyssä Miksi mielemme sairastuvat -ohjelmassa kokemuksistaan psykiatrisen hoidon piirissä. Hurme on kirjoittanut kokemuksistaan myös kirjaansa Hullu sekä kokoelmakirjassa Pakopiste.
On hienoa, että joku vakavasti otettava henkilö sanoo julkisuudessa ääneen sen, jonka moni tietää: paraneminen alkoi, kun jätti lääkkeet. Haluan kuitenkin kertoa, että yleisesti ottaen psyykelääkitty ei saa mahdollisuutta ottaa hoitoaan omalle vastuulleen. Tuosta asiasta lähetetty ohjelma antoi väärän kuvan.
Jotkut neuroleptilääkityt joutuvat käymään pakotetuissa injektiohoidoissa. Jos hoitoon ei mene, poliisi hakee kotoa. Jokin aika sitten lakia aiottiin muuttaa tai muutettiin jo niin, että poliisi ei enää hoitaisi tällaisia asioita, mutta tästä muutoksesta luovuttiin. Perustelu taisi olla jotain sellaista, että muutos olisi ollut vaaraksi potilaille.
Mutta entäs ne potilaat, jotka oikeasti voivat paremmin ilman lääkkeitä? Kuka pystyy erottamaan nämä potilaat niistä, jotka tarvitsevat lääkkeitä? Jos joku niitä siis tarvitsee?
Potilaalla on laissa itsemääräämisoikeus. Potilaalle voidaan toki hommata pakkohoitopäätös hyvinkin tekaistuilla syillä kumoamaan tämän itsemääräämisoikeuden. Lain mukaan on myös niin, että jos potilas ei saavu injektiohoitoon, hänet voidaan ottaa tarkkailuun osastolle. Miten tämä toteutuu käytännössä? Itse olen kuullut, että vaihtoehtoa, että tarkkailun jälkeen pääsisi kotiin ilman lääkitystä, ei anneta. Silloin vedotaan pitkäaikaissairauteen, mutta onko sellaisia?
Minulle sanottiin, että joudun käyttämään neuroleptilääkitystä koko ikäni. Koska haittavaikutukset olivat hirveitä ja olin kroonisesti masentunut ja lamaantunut, tämän kuuleminen oli murskaavaa. Kun kuitenkin tein toisin kuin valtaosa psykiatreista suositteli, voin nyt paremmin. En ole yksittäistapaus. Tällä sivustolla on useampia toivottomiksi tapauksiksi diagnosoituja…
Julkisen puolen avohoidossa potilas voi saada omahoitajan ja mahdollisuuden vierailla avohoidon poliklinikalla matalalla kynnyksellä. Voisiko mielenterveyshoito olla joskus vaikka sellaista, että tällainen hoitomuoto olisi oikeasti niin kannattelevaa, että voitaisiin tarjota kuntoutujalle mahdollisuus halutessaan kokeilla lääkkeistä vieroittumista julkisen avohoitotahon hyväksynnän alla? Kukaan ei halua elää elämätöntä elämää.
Perustelin joskus lääkärille, miksi en halua neuroleptihoitoa. Sanoin, etten ole koskaan sen aikana ollut onnellinen. Lääkäri hymähti ja sanoi, että lääkehoito pitää minut pois sairaalasta.
Pitääkö täällä oikeasti joidenkuiden tyytyä siihen, että elämän ainoa onni ja autuus on se, että ei tule kalliita hoitopäivämaksuja maksettavaksi?
”Kukaan ei halua elää elämätöntä elämää”
Hyvin sanottu. Olen melko varma että yksikään psykiatri ei itse haluaisi nukkua 18h päivässä, kärsiä kroonisesta masennuksesta, lihoa kymmeniä kiloja, menettää työkykyään, sairastua parkinsonismiin tai elää tardiivin dyskinesian kanssa.
Jostain syystä heille ei kuitenkaan ole niin iso ongelma jos potilas joutuu kärsimään tuollaisista lääkehaitoista. Potilaan elämä vaikuttaisi olevan heille niin merkityksetön, että samapa tuo vaikka se jäisi elämättä.
Minua kiinnostaisi tietää miten Neurolpetistä pääsee yleensäkään eroon, jos sitä on vaikka yhdeksän vuotta käyttänyt , lääke oli Risperidoni kolmen miiligramman annostuksella. Olen yrittänyt kaksi vuotta eroon ja se on oliut hirveää. Olin ensin vuoden ja neljä kuukautta käyttämättä Risperidonia kunnes tuon ajan jälkeen koko pää tuntui rähjähtävän. Tuli ajatuksia, että hermosto tuhoutuu ja tuoha etenee autonomiseen hermostoon ja aiheuttaa sisäelinten toimintavajausta ja loppumista. Päätä nipisti ja poltti ahdistavien ajatusten keskellä. Tuolloin menin hakemaan kolmen viikon sairausloman ja söin tuon kolme viikkoa puolikasta 25 mg Ketipinoria kolmen viikon ajan. Olo kyllä hellitti puoleksi vuodeksi ja ajattelin, että kyllä tästä selvitään. Nyt syksyllä Lokakuussa aloitin toisen Ketiapiinikuurin olo oli taas sietämätön. näinkö täytyy jatkaa loppuelämä vai onko joku keino päästä lääkkeestä eroon lopullisesti. Kuinka vaarallista on yleensä, jos Neuroleptin tuossa vaiheessa joutuu ottamaan päivittäsikäyttöön. Olen lukenut sellaisen lyhentävän elämää. Kuinka pitkään voi elää, jos ei käytä Neuroleptiä ollenkaan. Löytyykö täältä vastauksia?
Minä luulen, että poliisilla ei ole ainakaan potilas- ja mielenterveyslain voimaantulon jälkeen ollut oikeutta kuljettaa avohoitopotilaita injektiolle, vaan että he eivät ehkä vain ole löytäneet oikeaa lakia. Luulisin, että sitä ongelmaa ei enää ole, mutta jos on, niin kannattaa ottaa yhteyttä eduskunnan oikeusasiamieheen. Jos määrätään syömään lääkkeitä avohoidossa tai pannaan niiden syöminen ehdoksi kotiin pääsemiselle, ottaisin yhteyttä AVIin. Minulllekin psykiatri sanoi, että lääkkeet pitävät minut pois osastolta. Ja sitten pani seuraavaan pakkohoitopäätökseen perusteeksi, että ei syö lääkkeitään, ja tietenkin myös sen sairaudentunnottomuuden. Sairaudentunnoton olin siitä yksinkertaisesta syystä, että en ollut sairas vaan rikoksen uhri. Hallinto-oikeus siunasi psykiatrin päätökset ssellaisenaan. Mihin me tarvitsemme psykiatreja kun meillä on tällainen hallinto-oikeuskin? – Nämä virkamiehet vain tulevat valtiolle todella kalliiksi, samoin kuin heitä mahdollisesti orjailevat ja/tai rikoksia tehtailevat soteyhdistykset.
Lääkityksen lopettamiseen olen havainnut arhaaksi apuvälneeksi apteekista satavan tabletin halkaisuvälineen, jolla siitä saa helposti myös puolikasta pienempiäkin siruja. 10 mg tabletti Seroquelia oli liian suuri annos lopetukseen, vaikka sillä ei lääkärin mukaan ollut terapeuttista merkitystä.
Virheen korjaus omaan tekstiini. Minulla meni kaksi asiaa sekaisin. Olen myös sairastanut psykoosisairauden, joka hoidettiin eri lääkkeellä, joka sen jälkeen poistui markkinoilta sen aheuttamien haittojen vuoksi. Annostus oli kohtuullinen ja itse säädettävissäni. Silloin en tuntenut enkä uskaltanut kokeilla tabletin leikkaamista. Lääkkeen vähentäminen tuohon pienimpään annoskokoon onnistui helposti, mutta lopettaminen siitä kesti todella kauan. Siinä onnistuminen ja oireilun loppuminen tapahtuivat suurin piirtein yhtä aikaa. Siihen mennessä olin käynyt melko pitkän, tarpeen mukaisen terapian, joka lopetti myös jo nuoruudesta asti vaivanneet toistuvat masennusjaksot. Muutama vuosi sen jälkeen jouduin tämän rikoksen kohteeksi ja sen seurauksena ensimmäiset kerrat elämässäni pakkohoitoon ja erittäin väkivaltaiselle pakkolääkitykselle siitä huolimatta, että lainmukaisia perusteita sille ei ollut. Vasta eduskunnan oikeusasiamiehen puuttuminen psykiatrisissa sairaaloissa silloin ilmeisesti yleiseen lääkityskäytäntöön lopetti sen, toivottavasti kokonaan. Sitä ennen se oli aiheuttanut myös minulle sairauden, jonka riskin näitä lääkkeitä käytettäessä piti olla yleisessä tiedossa, koska siitä oli jo vuosia aikaisemmin uutisoitu myös mediassa. Täysin aiheeton lääke, joka sen minulle aiheutti, oli pitkävaikutteinen Seroguel. Leikkelemällä sitä sen lopettaminen onnistui helposti, mutta sen jälkeen minuun vielä injektoitiin seuraavalla kerralla toista lääkettä. Tämäkin tapahtui ennen sairaaloiden tarkastamista. Avohoitoihin lääkkeitä ei määrätty, joten sen lain ne tunsivat.
Väkisinkin tulee mielee, että mikä tällaiseen käyttäytymiseen voi olla syynä muu kuin korruptoituminen. Eräs virkamies selitti sen minulle kuitenkin syyksi sen, että eiväthän ne muuta osaa. Vaikuttaa siltä kuin psykiatreille olisi todella opetettu vain se, mutta ei alansa lainsäädäntöä. Myöskään sairaalan johto ei mediaan kolme vuotta sitten antamastaan haastattelusta päätellen sitä hallinnut.
Ensimmäinen suomalainen psykiatrinen diagnoosiluokitus otettiin käyttöön samoihin aikoihn EU:hun liittymisen kanssa, tietääkseni ilman, että se olisi perustunut varsinaisesti mihinkään lakiin. Hallituksen esityksessä mielenterveyslaiksi se mainitaan esimerkinomaisesti määriteltäessä tahdosta riippumattoman hoidon ehdoksi säädettyä psykoosia, joka on kuitenkin uudelleen määritelty eri tavalla jo hallituksen esityksessä vuonna 2014 voimaan tulleeseen lakimuutokseen. En ole huomannut, että epätasa-arvoinen käytäntö tahdosta riippumattomaan hoitoon määräämisissä olisi kuitenkaan muuttunut. Vaikuttaa siltä, kuin mielikuvaa tiettyjen sairauksien parantumattomuudesta ylläpidettäisiin tahallisesti, mikä viittaisi poliittiseen toimintaan.