Olen kamppaillut tässä työnhaun kanssa. Minulla on ylempi korkeakoulututkinto, mutta en ole juuri akateemista työtä tehnyt. On ollut vaikeaa löytää töitä. Hakemuksia olen laittanut jonkin verran, mutta työnsaannin kanssa ei ole onnistanut. Jotkut paikat eivät ole edes ilmoittaneet mitään siitä, että valinta ei nyt osunut minuun.
Suoritin ylemmän korkeakoulututkintoni neuroleptilääkittynä sinnikkäästi tutkintoon tähdäten. Psykiatriselta hoitotaholta en koskaan saanut kannustusta etsiä akateemista työtä. Pitkäaikainen psykiatrini kirjoitti minulle vuosittain kuntoutustuen ja ihmetteli vuodesta toiseen sitä, että Kela ei muuttanut kuntoutustukea eläkkeeksi. Itse en ole koskaan halunnut eläkeläiseksi, koska aika ei päivisin mitään tekemättä kulu ja lopullinen päätös heikosta toimeentulosta ja työelämän ulkopuolelle joutumisesta ei innosta.
Olen ollut työelämässä samassa työssä 10 vuotta, mutta kun tulin irtisanotuksi työstäni tuotannollis-taloudellisista syistä pari vuotta sitten, alkoi näkyä se, miten hölmö olin aiemmin ollut, kun olin tuudittautunut psykiatrisen potilaan rooliin. Töitä on ollut vaikeaa löytää, enkä ole saanut vakituista työsuhdetta mistään. Keski-ikäistä, jolla on vain aika vaatimatonta työkokemusta, ei katsota hyvällä. Harmittaa kaikki neuroleptilääkityt vuodet ja harmittaa, että en ymmärtänyt, että hoitotaho ei kannusta vaan tulisi itse irrottautua mielenterveyskuntoutujan roolista. Hoitava psykiatri oli kuitenkin täysin tietoinen, että hoidon aikana opiskelin yliopistosssa ja valmistuin! Miksi sillä ei ollut mitään merkitystä siihen, miten hän koki minun kehitysmahdollisuuteni?
Psykiatrinen hoito on aiheuttanut minulle valtavasti traumoja. Niitä on aiheuttanut esimerkiksi rankasti lääkittynä olevien näkeminen sekä tietenkin oma pakkohoidolla pystyynlääkitty olemus, jonka sisällä olen ollut täysin avuton itsepuolustushaluni kanssa. Traumoja on aiheuttanut myös se, että minua ei ole nähty minuna vaan minulta ei ole odotettu yhtään mitään, vaikka olen lahjakas ihminen. Tässä vaiheessa voin jo sanoa, että on tosi vaikeaa saada uraa enää luotua. Menneet vuodet tuntuvat määrittävän sen, voinko jatkossa työllistyä. Toivottavasti olen tämän tunteen kanssa vain turhan pessimistinen.
Jopa suositukset sanovat, että ensipsykoosin jälkeen pitäisi lääkitystä jatkaa kaksi vuotta. Minun lääkitystäni jatkettiin ensipsykoosin jälkeen yli 10 vuotta. Siinä vaiheessa olin jo kroonistunut ja tippunut yhteiskunnan kelkasta. Usein minua on kohdeltu kuin minulla olisi jokin aivovamma. Mikään psykoosi ei ole toimintakykyäni laskenut, mutta historiani psyykehoidossa on vaikeuttanut tätä hetkeä erittäin paljon. Toivoisin löytäväni jollain tavalla akateemisen taustani huomioivaa työtä edes osa-aikaisena. Toivoisin vielä saavani mahdollisuuden jättää historiani taakseni. Miksi edes pitkässä hoitokontaktissa samalla psykiatrilla ei nähdä potilasta omana itsenään ja kannusteta toimimaan normaalisti diagnooseista huolimatta?
Hyvin samallaisia kokemuksia itsellänikin psykiatriasta. Eli kun kerran on potilaalle psykoosilääkitys määrätty , niin käytäntö Suomessa on että potilaan tulee näköjään käyttää näitä psykoosilääkkeitä aina loppu elämänsä ajan ellei potilas itse tajua tulleensa kaltoin kohdelluksi ja itse sitten , yleensä ilman psykiatrin tukea , potilas sitten lopettaa kyseisten psykoosilääkkeiden käytön.
Joskus jotkut harvat kai nykyään saavat henkistäkin tukeakin psykiatreilta lääkkeiden lopettamiseen , mutta vielä tänäkin päivänä liian harvat tätä tukea saavat.
Itselläni on myös samoja kokemuksia siitä , että kun psykoosilääkitys on potilaalle määrätty , sen jälkeen psykiatrit ja hoitajat kohtelevat sitä potilasta kuin henkisesti vaikea-vammaista idioottia. Potilaalle voidaan lässyttää kuin pikku lapselle ja toisaalta kukaan psykiatrian työntekijä ei usko eikä odota potilaan pystyvän enää milloinkaan opiskelemaan tai tekemään työtä. Toisaalta mitään kannustamista työn tekoon tai opiskelemiseen psykiatrian työntekijöiltä ei myöskään irtoa. He yksinkertaisesti ajattelevat , että psykoosilääkkeen käyttäjä ei koskaan pysty enää opiskelemaan tai tekemään työtä. Ja potilaan näköjään pitäisi viettää loppuelämänsä ajan psykoosilääkittynä työttömänä , joka ei käytännössä tee muuta kuin makaa päivät ja on tyytyväinen siihen elämän kohtaloonsa , minkä he psykiatrit ovat hänelle määränneet.
Tässä Suomen psykiatrian järjestelmässä on paljon mätää ja vaatisi kyllä tulla uudistetuksi koko systeemi , jotta potilaita oikeasti autettaisiin , eikä päinvastoin aiheutettaisi potilaille vain lisää vaikeuksia heidän elämiinsä. Kyllä Suomen psykiatrialle oikea nimi on puoskari-hoito. Niin onnettoman kehnoa se vielä tänäkin päivänä suurimmilta osiltaan on.