Artikkeli on julkaistu alunperin Mad in America -sivustolla. Se on käännetty käännöstyökalua käyttäen ja tarkistusluettu. Alkuperäinen kirjoitus löytyy täältä.
Neuroplastinen narratiivi väittää, että trauman neurologisia ja psykologisia vaikutuksia ei tulisi luokitella patologiaksi tai sairaudeksi.
Mielenterveyden alalla perinteinen biolääketieteellinen malli luokittelee trauman vaikutukset aivoihin sairaudeksi, joka edellyttää diagnoosin. Kuitenkin Haley Peckham, tutkija Exeterin yliopistossa, puolustaa ”neuroplastista narratiivia”, joka väittää, että aivojen kyky muuttua trauman seurauksena on itse asiassa terve merkki sopeutumiskyvystä eikä patologinen ongelma.
”Monet teoreetikot ja kliinikot olettavat, että hyväksikäyttö ja monimutkainen trauma vaikuttavat kehittyviin aivoihin ja niihin liittyviin fysiologisiin järjestelmiin haitallisella tavalla, mikä johtaa poikkeavuuksiin ja psykopatologiaan”, Peckham huomauttaa.
Huolimatta biolääketieteellisen mallin patologiakeskeisyydestä, hän korostaa, että ”evolutiivinen teoria, biologisten järjestelmien yhdistävä teoria, viittaa siihen, että ennaltaehkäisevä haitan ja patologian oletus hämärtää sopeutumismekanismien tunnistamista ja sulkee pois monimutkaisemman tutkimuksen trauman ja väärinkäytön vaikutuksista ja psykologisen kärsimyksen syistä.”
Peckham esittelee ”neuroplastisen narratiivin”, innovatiivisen lähestymistavan, joka näkee neuroplastisuuden – aivojen kyvyn muovautua ja muokata itseään – evolutiivisena etuna. Tämän narratiivin mukaan trauma voi johtaa tiloihin, kuten ahdistukseen, ei patologisena reaktiona, vaan terveenä heijastuksena aivojen sopeutumiskyvystä.
Lyhyesti sanottuna trauma voi aiheuttaa (esimerkiksi) ahdistusta sen jälkeen, kun aivot sopeutuvat traumallisen kokemuksen vaikutuksiin; tämä ei ole huono vastaus traumaan, vaan kehittynyt reaktio, joka edustaa aivojen tervettä kykyä muuttua.
Molemmat, trauma-informoitu neuroplastinen narratiivi kuin patologiaan perehtynyt biolääketieteellinen malli pyrkivät hoitamaan ihmisiä menneiden haitallisten kokemusten perusteella. Neuroplastinen narratiivi ei ole tarkoitettu korvaamaan nykyistä biolääketieteellistä lähestymistapaa, vaan se tarjotaan vaihtoehtona niille, jotka haluavat vähentää diagnoosin painotusta ja pienentää iatrogeenisen haitan mahdollisuutta – siis lääketieteellisen hoidon aiheuttamaa kärsimystä.
Neuroplastinen narratiivi näkee henkilökohtaiset kokemukset osana suurempaa evolutiivista kontekstia, johon kuuluvat persoonallisuus, käyttäytyminen ja jopa epigenetiikka. Peckham väittää, että neuroplastisen narratiivin peruslähtökohta on, että kokemukset muokkaavat aivoja. Hän selventää myös, että positiiviset kokemukset, mukaan lukien terapia, voivat lievittää tai lieventää negatiivisten menneiden kokemusten vaikutuksia.
Trauman näkeminen osana suurempaa kuvaa eikä ensimmäisenä dominona, joka johtaa mielenterveyshäiriöihin, on sitä mitä kirjoittaja tarkoittaa sanoessaan, että neuroplastinen tarina suosii kokemusta. Eletyt kokemukset valmistavat ihmisiä tulevaisuutta varten; jos kokemus on traumaattinen – erityisesti jos se tapahtuu nuorena – yksilö voi alkaa ennakoida tulevaa traumaa. Tämä ei tapahdu vain aivojen kemian tasolla, eikä se ole vain jotain, mikä tapahtuu mielessä.
Tulevaisuuden trauman odotus voi ilmetä psykologisina diagnooseina, kuten masennuksena tai ahdistuksena. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että psykiatria on vastaus jokaiseen haitalliseen kokemukseen, joka aiheuttaa neurologisen muutoksen. Peckham sanoo: ”Neuroplastisen narratiivin peruslähtökohta on, että kokemukset muokkaavat aivoja.” Hän selittää, että hyvät kokemukset, mukaan lukien terapia, voivat parantaa tai lievittää menneiden kokemusten haitallisia vaikutuksia.
Neuroplastisessa narratiivissa paranemisen menetelminä korostetaan terveitä ihmissuhteita, jotka perustuvat luottamukseen ja keskusteluun, keskinäiseen tarinankerrontaan, joista ihminen voi saada kosketuspintaa omiin kokemuksiin ja merkityksellisyyteen. Aivan kuten lääkkeiden odotetaan muuttavan aivojen kemian välittäjäaineiden ja hormonien kautta, sosiaalisten ja käyttäytymishoitojen odotetaan muuttavan mieliä, ja kukin parantaa toisia vuorollaan.
Peckham korostaa myös sitä, miten harvoin mielenterveyshäiriöt täysin ja täydellisen tyydyttävästi sopivat biolääketieteelliseen malliin. Murtunut käsivarsi esimerkiksi sisältää alkuvaiheen vamman ja voidaan hoitaa kipulääkkeillä, kipsillä ja luun asettelulla. Mielenterveyshäiriöillä ei yleensä ole samanlaista selkeää syy-seuraus-suhdetta, jossa on yksiselitteinen diagnoosi ja johdonmukaisesti onnistunut hoitomenetelmä. Silti odotetaan, että diagnosoitavat mielenterveyden häiriöt täyttävät kriteerit biolääketieteellisen mallin viitekehyksessä.
”Ihmiset, jotka käyttävät palveluja, kliinikot ja ihmiset, joilla on traumaa ja vaikeita kokemuksia menneisyydessä, voivat arvostaa neuroplastisen narratiivin intuitiivista vetovoimaa ja sen virallista tunnustamista siitä, minkä tiedämme olevan totta – että kokemuksemme muokkaavat sitä, mitä olemme ja mitä tulemme olemaan maailmassa”, Peckham kirjoittaa.
”Neuroplastisen narratiivin lähtökohta siitä, että kokemukset muokkaavat aivoja, tarjoaa myötätuntoa menneille kokemuksille, jotka ovat tapahtuneet eivätkä voi muuttua; ja toivoa tulevaisuutta ajatellen uusia kokemuksia, jotka voivat lievittää aiempien haitallisten kokemusten vaikutuksia, sallien niiden muuttumisen, muistamisen ja siten erilaisen odottamisen. Biologian ottaminen takaisin, mutta patologian ja siten diagnoosin tarpeen poistaminen, neuroplastinen narratiivi saavuttaa ei-patologisoivan, evolutiivisesti johdonmukaisen, biologisen perustan traumaan perustuville lähestymistavoille mielenterveydessä.”
Neuroplastinen narratiivi ei pyri korvaamaan biolääketieteellistä mallia mielenterveydenhoidossa, vaan se tunnustaa aivojen voimakkaan kyvyn sopeutua traumallisiin kokemuksiin. Vaikka se vaatii edelleen lisää tutkimusta, se edustaa lupaavaa, ei-patologisoivaa suuntaa niille, jotka haluavat ymmärtää tunteitaan evolutiivisessa ja biologisessa kontekstissa.
Peckham, H. (2023). Introducing the Neuroplastic Narrative: A non-pathologizing biological foundation for trauma-informed and adverse childhood experience aware approaches. Frontiers in Psychiatry, 14. https://www.frontiersin.org/articles/10.3389/fpsyt.2023.1103718 (Link)
