Hei!
Kiitos jälleen ajatuksia herättävästä kirjoituksestasi!
Aivan alkuun täytyy tunnustaa, etten täysin ymmärtänyt keihin viittaat skeptikoilla? Mahdatko tarkoittaa tutkijoita, jotka ainakin julkisesti nojaavat vain tietynlaisiin tutkimustuloksiin ja ovat siten skeptisiä toisia tutkimustuloksia kohtaan?
Olet oikeassa siinä, että tieteessä harvoin on täysin tulkinnasta vapaita absoluuttisia ja muuttumattomia faktoja. Tuskinpa mikään tieteenala tulee koskaan olemaan niin sanotusti ”valmis”. Mielen/psyyken tutkimus on vielä erityisen kaukana valmiista, sillä kyseessä ovat äärimmäisen monimutkaiset prosessit. Usein tutkimustietokin pohjaa ennemmin syy-seuraus-suhteiden löytymiseen kuin täydelliseen prosessien ymmärtämiseen. Kuten kirjoitit, tiede pohjaa koko ajan juuri sen hetkiseen parhaaseen tietämykseen – ei täydelliseen kaiken kattavaan vastaukseen.
Kysyt mitä tarkoitan, kirjoittaessani hoitovastuun erottavan tieteenaloja toisistaan. Käytännössä tarkoitan sitä, että kulttuurihistorian tutkijana minulla ei ole mitään yhteiskunnan tai yksittäisten ihmisten minulle asettamia velvollisuuksia ja vastuita. Saan vapaasti tarkastella kulttuuriamme tietyllä tavoin jopa ulkopuolelta ilman, että väistän ammattivelvollisuuksiani tai aiheutan kenellekään suoraan psyykkistä kärsimystä. Itse näkisin, että hoitovastuussa olevilla tieteenaloilla ei ole tällaista vapautta. Ensinnäkin jo se, että hoitotyötä tekeviä ohjaavat monet yhteiskunnan rakentamat järjestelmät, kuten Käypä hoito ‑suositukset, KELAn ja vakuutusyhtiöiden vaatimat kaavakkeet ja diagnoosit, hyvin monet erilaiset aivan käytännön järjestelmät. Lisäksi työtä tehdään ihmisten kanssa pyrkimyksenä vastata ihmisten ongelmiin ja hätään. Nykyään moni kritisoi diagnoosikeskeistä ja hyvin biologiseen ihmiskäsitykseen pohjaavaa hoitojärjestelmää, mutta ei sekään ole syntynyt kulttuuristamme huolimatta, vaan itse tutkijana väittäisin, että jopa ennemmin osittain sen takia. Kriitikoista huolimatta moni on ollut hyvin tyytyväinen selkeisiin luokitteluihin, diagnooseihin, ja nimenomaan biologista psykiatriaa painottavaan hoitoon. On siis huomattava myös se, että jos ei voida puhua tieteestä monoliittina, niin vielä vähemmän voidaan puhua hoitoa vastaanottavista monoliittina.
Yksittäisiin tieteenaloihin liittyvä hoitovastuu on omassa mielessäni laaja kysymys. Jos tieteenalalta odotetaan konkreettisia ratkaisuja olemassa oleviin ongelmiin, on kärjistäen sanottuna näiden ratkaisujen myös miellytettävä vallitsevaa kulttuuria ja yhteiskuntaa. Annan esimerkin. Uskoisin, että moni psykiatri ja psykologi kannattaisi psykoterapiaa kaikille tai vähintään hyvin matalalla kynnyksellä, jos se vain olisi mahdollista. Itsensä ja juuri omien voimavarojen parempi tuntemus ei varmasti vahingoittaisi ketään, mutta parantaa sekä yksilön omaa hyvinvointia, mutta luultavasti heijastuisi myös läheisiin ja ihan työssä jaksamiseen. Elämme kuitenkin yhteiskunnassa, jossa aina edes yritys tappaa itsensä ei vielä riitä puheterapiaan. En siis sanoisi, että kyse on niinkään raja-aidasta huuhaan ja todellisuuden välillä, vaan yksinkertaisesti siitä, mihin on resursseja ja toisaalta millaisia ratkaisuja ihmiset yleisesti ottaen haluavat. Ja tällä puolestaan viittaan siihen, kuinka kulttuurin sisäiset ihmiskäsitykset ja niiden mukaiset ratkaisut ovat meillä Suomessakin vaihdelleet paljonkin ihan viimeisen sadankin vuoden aikana.
Kirjoitat, että ”[m]eidän pitäisi keskittyä miettimään miten tukea ihmisten omaa vastuuta”. Tästä olen hyvin samaa mieltä. Lääketiede ja psykologia ihmisen mielen ja jopa elämän ongelmien selittäjänä on verrattain tuore näkökulma, mutta samalla hyvin juurtunut osaksi ajatteluamme. Ihmisen mieltä on historian saatossa ymmärretty myös uskonnollisten selitysten tai esimerkiksi kansanuskomusten kautta. Toisaalta normaali on jatkuvasti kaventunut, mikä tarkoittaa sitä, että yhä useammat elämään liittyvät asiat ylipäätään tarvitsevat niin sanotusti arkiymmärryksen ulkopuolista selitystä. 2000-luvulla on usein viitattu surun medikalisointiin, mikä on tästä hyvä esimerkki. Meillä on suuri tarve tulkita itseämme tieteen kautta, mikä ei aina ole paras ratkaisu. Itse olen monesti viime vuosina pohtinut ja seurannut esimerkiksi sitä, miksi yksilö ei saa olla väsynyt ilman asiantuntijan lupaa? Olen lukenut todella monia kirjoituksia, joissa yksilön väsymys ilman asiantuntijan antamaa diagnoosia koetaan häpeällisenä ja jotenkin kuviteltuna. Vasta tieteen siunaama väsymys on todellista ja sallittavaa sekä yksilön itsensä että muiden silmissä – aivan sama siis mikä diagnoosi tilalle annetaan.
Kirjoitat hoitomuodoista ja tästä pääsemme jälleen takaisin resursseihin ja myös toiveisiin. Olen lukenut tutkimuksia, joissa jo muutama vuosikymmen sitten lääkärit kokivat suurta avuttomuutta sen edessä, että heille tulee vastaanotolle moniongelmaisia ihmisiä, mutta resurssit riittävät vain 10 minuutin vastaanottoon ja reseptin kirjoittamiseen. Yksilön ongelma saattaa olla se, että hän asuu lastensa kanssa väkivaltaisessa parisuhteessa kaupungissa, jossa hänellä ei ole tukiverkkoja. Hyvin konkreettinen ongelma, joka luonnollisesti aiheuttaa unettomuutta ja näköalattomuutta. Jos mitään palveluja ei ole tarjolla tällaisten ongelmien ratkaisemiseksi, niin lääkärin ainoa mahdollisuus on edes auttaa potilasta nukkumaan ja rauhoittumaan lääkkeiden avulla. Tämä ei ole ketään tyydyttävä ratkaisu eikä ongelma edes ole lääketieteellinen, vaan jotain aivan muuta. Yhteiskunnallisten ongelmien, elämän ongelmien ynnä muiden sysäämisestä lääketieteellisiksi ongelmiksi onkin tehty paljon tutkimusta ja tehdään edelleen ja useat tutkijat ovat näistä kirjoittaneet myös suurelle yleisölle.
Yhteiskuntatieteellisessä ja humanistisessa tutkimuksessa tuskin kukaan pitää ihmisten ajatuksia huuhaana. Rokotekriittisyyttä tutkitaan parhaillaankin ainakin turun yliopistossa ja psykiatriakriittisyys on itse asiassa aihe, joka itseäni kovasti kiinnostaa – ihan omassa väitöskirjassanikin ja ihan myös psykiatrien ja psykologien itsensä toimesta. Ajatusmallit syntyvät aina jostain ja siksi niitä tutkitaan. Historiantutkijana tosin äärimmäinen rokotekriittisyys saa niskakarvat nousemaan, koska olen nähnyt kuvat ja lukenut tapauskertomukset ajalta ennen laajamittaisia rokoteohjelmia. Tässä risteävät tutkijan minäni ja arjen minäni, sillä tutkijana tavoitteeni on ainoastaan ymmärtää, mutta samalla tiedän täysin todelliset ja vakavat riskit, jotka rokottamattomuus aiheuttaa myös muille alueensa ihmisille.
Hauskaa, että viittaat Uuden etsijät -tutkimusprojektiin, sillä sitä johdetaan juuri omasta oppiaineestani, Turun yliopiston kulttuurihistoriasta. Itse en ole projektissa mukana, joten en vielä tunne sitä kovin hyvin. Yleisesti ottaen tieteenalamme nimenomaan ei lähesty asioita kuriositeetteina, vaan juurikin ihmisyyden moninaisuutena. Tieteenalamme on pitkään halunnut antaa äänen aiemmin hiljaisille ja juurikin tarjota ymmärrystä myös muiden kuin valtaapitävien miesten näkökulmasta. Meillä on tutkittu ja tutkitaan muun muassa rasismia, vihan käyttöä vallan välineenä, saamelaisia, holokaustia, tyttökulttuuria, äitiyttä ja isyyttä ja itsemurhia. Tieteen sisällä en usko, että tutkimuksiamme pidetään mitenkään huuhaana, vaan päinvastoin teemme paljon yhteistyötä myös muiden tieteenalojen kanssa – myös esimerkiksi lääketieteellisen. Sen sijaan en voi väittää, etteikö tieteeseen nykyään suhtauduttaisi myös jopa vihamielisesti – erityisesti, jos se ei sovi omaan agendaan. Oman väitöskirjatutkijan urani aikana olen nähnyt kattavat leikkaukset suomalaisesta tutkimustyöstä ja kuunnellut hallituksessa olevien ihmisten kommentit kaikenmaailman dosenteista sun muuta alentavaa.
Kirjoitat siitä, kuinka menneisyyden ihmisiä tulkitaan nykydiagnoosien kautta. Olen itsekin nähnyt tätä, mutta tutkijana näen tässä harvoin mitään hedelmällistä. Nykydiagnostiikka on kehitetty vastaamaan nykyistä kulttuuriamme ja yhteiskuntaamme ja harvoin on hyötyä lähteä tulkitsemaan aiemmin eläneitä anakronistisesti näillä välineillä. Kutakin ihmistä tulee ymmärtää hänen lähtökohdistaan – hänen ajastaan, kulttuuristaan ja niille tyypillisistä ajattelutavoista ja käytänteistä.
Tässä nyt muutamia aika hiomattomia ajatuksiani. Jatketaan keskustelua!
Ystävällisesti, Annastiina
“Kriitikoista huolimatta moni on ollut hyvin tyytyväinen selkeisiin luokitteluihin, diagnooseihin, ja nimenomaan biologista psykiatriaa painottavaan hoitoon.”
Tähän voisi sanoa, että koska ei ole ollut muuta vaihtoehtoa. Jotta valtavirtapsykiatrian lähtökohdat olisi mahdollista avoimesti ja perustellusti kyseenalaistaa, tarvitaan vaihtoehtoinen tulkintatapa psykiatriassa käsiteltäville ilmiöille. Teoria ja käsitejärjestelmä, joka on riittävän kattava ja tieteellisesti vankalla pohjalla. Yksi esimerkki tällaisesta tulkintaviitekehyksestä on Isossa-Britanniassa kehitteillä oleva Power Threat Meaning Framework.
Kysyisin myös, viittaatko tyytyväisyydellä mielenterveysjärjestelmän asiakkaisiin (“potilaisiin”) vai työntekijöihin, ja mihin arviosi perustuu? Itselläni on kuva että aika harva kumpaankaan ryhmään kuuluvista on kovin tyytyväinen nykyiseen järjestelmään.