Kirjepostia kommentoijalle 11.5.2019

2
109

Hei!

Huomaan, että nimimerkki Kirsi Castrén oli kommentoinut viimeisintä kirjettäni ja ajattelin vastata hänelle ihan omana kirjeenään.

Castrén lainaa tekstiäni: “Kriitikoista huolimatta moni on ollut hyvin tyytyväinen selkeisiin luokitteluihin, diagnooseihin, ja nimenomaan biologista psykiatriaa painottavaan hoitoon.” ja kirjoittaa:

”Tähän voisi sanoa, että koska ei ole ollut muuta vaihtoehtoa. Jotta valtavirtapsykiatrian lähtökohdat olisi mahdollista avoimesti ja perustellusti kyseenalaistaa, tarvitaan vaihtoehtoinen tulkintatapa psykiatriassa käsiteltäville ilmiöille. Teoria ja käsitejärjestelmä, joka on riittävän kattava ja tieteellisesti vankalla pohjalla. Yksi esimerkki tällaisesta tulkintaviitekehyksestä on Isossa-Britanniassa kehitteillä oleva Power Threat Meaning Framework. Kysyisin myös, viittaatko tyytyväisyydellä mielenterveysjärjestelmän asiakkaisiin (“potilaisiin”) vai työntekijöihin, ja mihin arviosi perustuu? Itselläni on kuva että aika harva kumpaankaan ryhmään kuuluvista on kovin tyytyväinen nykyiseen järjestelmään.”

Viittaan tyytyväisyydellä oikeastaan useampiin ryhmiin ja perustan väittämäni enimmäkseen viime vuosina laajasti lukemiini kirjoituksiin niin tieteessä kuin mediassa enkä siis omaan tutkimukseeni. Oma tutkimukseni käsittää 1980- ja 1990-luvut eikä minulla ole käytössäni suoraa potilasmateriaalia, joten näkemyksilläni on sokeat kohtansa. Miksi sitten halusin tuoda esiin myös tyytyväisyysaspektin? Ensinnäkin omassa 1900-luvun lopun aineistoissani näkyy nykyään vallalla olevan biologisen paradigman saapuminen niin tieteeseen, mutta erityisesti arkeen. Oma tutkimusaineistoni koostuu Turun yliopiston lääketieteen opetuksesta, Turun yliopiston psykologian opetuksesta sekä suomalaisessa arjessa kirjoitetuista ja luetuista teksteistä (lehtiä, muistitietokeruita). Siellä näkyy, kuinka suomalaiset olivat innokkaita omaksumaan uusia tautiluokkia ja hoitomuotoja – jossain määrin jopa innokkaampia kuin turkulainen lääketiede ja psykologia. Tähän on syynä useampi samanaikainen muutos yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Toisin sanoen, uudenlaiset käsitykset ja painotukset eivät vakiintuneet ainoastaan tieteen tai vaikkapa lääkeyritysten toiveista, vaan myös yhteiskunnalliset ja kulttuuriset muutokset tietyllä tavoin tarvitsivat niitä.

Miksi sitten en puhunut tyytyväisyydestä ainoastaan menneessä muodossa? Olen tohtorikoulutukseni aikana käynyt monia keskusteluja mm. masennusdiagnoosin ja antidepressiivien historiasta ja niihin liittyvistä hyvistä ja huonoista puolista. Olen myös seurannut sekä kansalaisliikkeitä että yksittäisten ihmisten kirjoituksia ja puheenvuoroja. En ole aiheesta siis tehnyt tutkimusta tämän vuosituhannen puolelta, mutta valistunut käsitykseni on, että hyvin moni on sisäistänyt nykyisen diagnostiikan ja pitää esimerkiksi masennusluokkia luonnollisina luokkina. Diagnooseilla selitetään ja tulkitaan itseä ja muita. Hoitomuodoista ihmisillä on myös hyvin vahvoja mielipiteitä niin vastaan mutta myös puolesta. Emme voi siis puhua yhtenäisistä mielipiteistä, mutta historiallisesti tarkasteltuna voimme nähdä kuitenkin selkeitä painotusten muutoksia – muuallakin kuin esimerkiksi virallisissa hoitosuosituksissa.

Castrén kirjoittaa, että harva on tyytyväinen nykyiseen järjestelmään ja viittaa vaihtoehtoisena mallina Isossa-Britanniassa kehiteltyyn malliin. Tässä onkin aihe, josta voisin kirjoittaa hyvinkin pitkään, mutta koitan esittää ajatukseni tiiviisti.

Silmäilin Power Threat Meaning Framework -mallia ja se vaikuttaa hyvältä ja on hienoa, että ihmisen ympäristö ja menneisyys otetaan siinä vahvasti huomioon. Mallin takana olevat ajatukset eivät ole kuitenkaan millään muotoa uusia, kuten sanotaan myös mallia esittelevässä lyhyessä videossa. Nykyisin käytössä olevat diagnostiset järjestelmät joko ovat yhdysvaltalainen DSM-järjestelmä tai vahvasti pohjaavat siihen. Nykyisessä tautiluokituksessa ei olla kiinnostuneita ihmisen elämänhistoriasta ja samalla siinä keskitytään potilaassa huomattuihin tai potilaan kertomiin oireisiin. Tautiluokatkin ovat historiallisesti muodostuneet sellaisiksi kuin ovat ja moni luokka onkin esimerkiksi sateenkaariluokka monenlaisille tiloille.

Vaikuttaisi siltä, että nykyiselle tautijärjestelmälle kehitellään kiihtyvällä vauhdilla uusia vaihtoehtoisia malleja ja järjestelmiä. Ongelma on omasta mielestäni kuitenkin usein siinä, että unohdetaan miksi kyseinen järjestelmä alun perin luotiin ja mihin sitä ihan käytännössä tarvitaan. Käyn näitä tarkemmin läpi aikanaan väitöskirjassani, mutta lyhyesti oma mielipiteeni on se, että vielä 1900-luvun lopulla asiantuntijat saivat vapaammin käyttää tautiluokkia juuri siihen, mihin niitä tarvitaankin: kommunikaation välineinä. Sisältö, sairausmallit, hoitoideologiat, ja kaikki muu tuli muualta – ei suoraan diagnoosista. Mutta tuolloin myös yhteiskunta ja vallitseva kulttuuri oli toisenlainen. Nykyään me tarvitsemme hyvin tarkkoja diagnooseja todella moniin aivan käytännön asioihin. KELAlle, työnantajalle, vakuutusyhtiölle, koululle, ynnä muille instansseille ei riitä, että lääkäri tai psykologi on sanonut sinun tarvitsevan nyt kolme viikkoa omaa rauhaa tai jotain muuta apua. Yhteiskunta toimii tällä hetkellä diagnoosien ehdoilla. Yhteiskunta myös vaatii esimerkiksi näyttöön perustuvaa lääketiedettä. Kyse ei siis ole ainoastaan tai edes välttämättä ensi sijaisesti siitä, mitä lääkärit, psykiatrit ja psykologit tällä hetkellä ajattelevat, vaan kyse on paljon monimutkaisemmasta rakennelmasta. Diagnoosien käyttöön ja niiden omaavaan valtaan liittyy omasta mielestäni hyvin monia ongelmia, joskin toki tiedostan myös positiiviset puolet. Silti itsekin näen, että nykyinen systeemi kaipaisi muutosta, mutta ainakaan itse en ole vieläkään nähnyt yhtään toimivalta tuntuvaa vaihtoehtoista mallia. Sillä diagnooseihin pohjaava systeemi kaikista ongelmistaan huolimatta pyrkii tarjoamaan myös tasavertaisuutta ja tasa-arvoisuutta. Aikoinaan sen yksi tavoite oli luoda järjestelmä, jonka perusteella esimerkiksi vakuutuspäätökset eivät perustuisi lääkäreiden subjektiivisiin ja näin ollen mahdollisesti hyvin vaihteleviin arvioihin. Sen sijaan haluttiin järjestelmä, joka kenen tahansa käsissä tuottaisi samasta potilaasta aina saman tautiluokan. Tämä siis suojaa myös potilasta. Jonkinlainen yhteismitallinen luokittelusysteemi on siis oltava – ei ainoastaan instanssien, vaan myös potilaiden tasa-arvoisen kohtelun tähden. Olen silmäillyt vaihtoehtoisia malleja, joita on tosiaan esitetty jo useampia, mutta joko ne eivät tarjoa tällaista yhteismitallista luokittelua –, kuten Castrénin mainitsema malli – tai sitten ne ovat aika pitkälti samanlainen diagnostinen systeemi ainoastaan eri sisällöillä ja ehkä hieman eri näkökulmasta.

Joitain vuosia sitten, aloitellessani väitöskirjaani, sain keskustella muutamien muidenkin masennuksesta kiinnostuneiden kanssa. Tuolloin Turun yliopiston psykologian tohtorikoulutettava Oskari Lahtinen kertoi pohtineensa mallia, jossa hoidon tarvetta ei arvioitaisi diagnoosien perusteella, vaan eräänlaisen janan, jossa toisessa päässä on syvä psyykkinen kärsimys ja toisessa hyvinvointi. (Hän ei välttämättä käyttänyt juuri näitä termejä, mutta ajatus oli tämä.) Tämä jäi mieleeni ja sen jälkeen olen satunnaisesti törmännyt ajatukseen muissakin tilanteissa. Mitä enemmän tutustun näihin aiheisiin, sitä enemmän pidän tästä ajatuksesta. Omassa 1900-luvun lopun Turun yliopistoa koskevassa aineistossani erityisesti psykiatrit määrittelevät mielen sairauden (psyykkiseksi) kärsimykseksi. Ehkä Vilhelm Occamilaista kannattaisi kuunnella tässäkin; Jos ihminen kärsii, hän tarvitsee apua.

JAA
Edellinen artikkeliKirjepostia 4.5.2019
Seuraava artikkeliKirjepostia 14.5.2019
Annastiina Mäkilä on väitöskirjatutkija Turun yliopistossa. Hän tutkii masennuksen määrittelyä 1980- ja 1990-lukujen suomalaisessa arjessa sekä Turun yliopiston psykologian ja lääketieteen koulutuksessa.

2 KOMMENTIT

  1. Yhteiskuntatietellisesti mielenterveysdiagnostiikan kehittymistähän ollaan tarkasteltu usein liittyvän uusliberalistiseen käänteeseen, jolloin myös sosiaaliset ongelmat kuten syrjäytyminen, rikollisuus ja mielenterveysongelmat alettiin paikantaa yhä vahvemmin yksilöihin ja yhteiskunnallisessa ohjauksessa alettiin korostaa yksilöiden tunne-elämän ja reaktioiden muokkaamista yhteiskunnallisten vaatimusten mukaisiksi. Oirekeskeiset sosiaalisen kontekstin sivuuttavat tautiluokitukset sopivat tällaiseen kulttuuriseen muutokseen ja antavat samalla tällaisessa kulttuurissa eläville yksilöille legitiimin tavan käsitellä sosiaalista epäonnistumista ja “kyvyttömyyttä” kohdata yhteiskunnan asettamia vaatimuksia. Siinähän voi olla nähdäkseni positiivisia ulottuvuuksia, koska keskittymällä oireiden medikalisointiin voi ihminen puhua julkisesti hyvinkin intiimeistä ja häpeälliseksi koetuista ongelmista menettämättä samalla “kasvojaan”. Selkeät, yksinkertaiset vastaukset ongelmiin ovat myös psykologisesti ihmisille helppoja omaksua, minkä vuoksi ne ovat valtavirtaistuneet. Ihmisiä myös mielenterveysjärjestelmässä hallinnoidaan omaksumaan tietty puhetapa ja ymmärrys itsestään ja ongelmastaan, ja jos poikkeavia käsityksiä nousee, sitä usein pidetään jopa sairauden oireena. Vääristä tulkinnoista seuraa siis häpeärangaistus, ja siksi ne eivät yleensä nouse julkiseen keskusteluun samassa suhteessa.

    Foucaultilaista valtakäsitystä mukaillen potilaat näin ollen osallistuvat itseään tuottavan tiedon tuottamiseen, ja omaksuvat usein saamansa mielenterveysdiagnoosin tuottaman identiteetin. Nykyaikainen mielenterveysongelmien hoito perustuukin suurelta osin tällaiseen epäsuoraan hallinnointiin, jonka toimivuuden ja legitimiteetin edellytyksenä on potilaiden minuuden ja minäkäsityksen muokkaaminen valtavirtakäsityksiä mukaisiksi. On sitten eri asia, miten tällainen sosiaalisen kontekstin sivuuttava oirekeskeinen ja tunteita medikalisoiva hoitomenetelmä onnistuu ratkaisemaan usein pohjimmiltaan psykososiaalisia häiriöitä. Se voi järjestelmätasolla vaikuttaa tehokkaalta ja jopa oikeudenmukaiselta, mutta sivuuttaessaan yksilön sosiaalisen kontekstin ja elämäntilanteen se johtaa siihen, että sivuutetaan ne todelliset ongelmat, joiden hoitaminen voi estää ihmisen ongelmien kroonistumisen. Se myös tahattomasti tuottaa potilaille identiteettejä, jotka lamaannuttavat ja tuhoavat toimintakykyä, vaikka potilaat eivät itse täysin edes tiedostaisi tätä omaan minuuteensa kohdistuvaa hallintaa. Eihän moni masentunut tai psykoosiin ajautunut itsekään aina osaa selittää täysin ongelmiensa laatua tai taustaa -tällaisessa tilanteessa olevat ihmiset ovatkin oivallisia hallinnoinnin kohteita, koska he kaipaavat selityksiä ongelmilleen ja ovat muutenkin heikossa asemassa. Esimerkiksi avoimessa dialogissa potilaita tietääkseni kannustetaan aktiivisesti osallistumaan selityksen tuottamiseen, eikä sitä heti paikanneta yksilöön ja hänen vääriksi normitettuun reaktioonsa. Biomedikaalisessa mallissa taas selitys annetaan ylhäältä käsin niiden taholta, jotka kokevat omaavansa enemmän tietoa potilaan oireista kun potilas itse. Potilaan vaihtoehto on tällöin joko kieltäytyä tulkinnan omaksumisesta tai omaksua se, siis osallistua hallitsevaan diskurssiin tai tulla hylätyksi. Tällaista näkymätöntä valtaa on vaikea tutkia etenkään, jos keskittyy julkisuudessa esiintyviin mielenterveysongelmien diskursseihin.

  2. Hei, alla vastaukseni. Lähetin sinulle tänään myös sähköpostia omasta meiliosoitteestani. Tätä anonyymiä en paljon käytä, ja nyt huomasin kaiken lisäksi että olen unohtanut sen salasanan enkä siis pääse lukemaan sinne tulevia viestejä. — Toivottavasti juttu ei mennyt liian pitkäksi…:) terv. Kirsi

    Hei, kiitos vastauksesta, kiva että vastasit perusteellisesti lyhyeen kommenttiini!:)

    Käsittelit kirjoituksessasi mielestäni kiinnostavasti ja asiantuntevasti monia tärkeitä teemoja, ja tartuin niistä kysymykseen siitä, miten tyytyväisiä voidaan ajatella ihmisten yleisesti olevan mielenterveysjärjestelmän nykytilaan.

    Missä määrin eri ryhmät ovat tyytyväisiä psykiatrian nykyiseen biologistiseen ja psyykkisten ongelmien sairausluonnetta painottavaan lähestymistapaan on mielenkiintoinen kysymys, jota ei mielestäni ole tutkittu riittävästi. Aihe onkin vaikea tutkittava, sillä se koskettaa monia omakohtaisesti tavalla, jonka voi joissain tilanteissa olettaa vaikuttavan tutkimustuloksia vääristävästi.

    Järjestelmässä työskentelevillä on oma etunsa ajettavanaan. Sanonta ”sen lauluja laulat, kenen leipää syöt” pitää paikkansa ja voi myös sisäistyä ainakin osittain tiedostamattomiksi käsityksiksi omasta organisaatiosta ja sen piirissä vallitsevasta ajattelutavasta, vaikka jokainen varmasti pyrkiikin ajattelemaan itsenäisesti.

    Vastaavasti asiakkailla/palvelunkäyttäjillä/potilailla on rasitteenaan riippuvainen asemansa. Mielenterveysjärjestelmään hakeutumisen kynnys on korkea siihen liittyvän stigman takia, ja sen vuoksi niillä, jotka niin tekevät, on useimmiten siihen pakottava tarve. Eli käytännössä todella suuri kärsimyksen kokemus ja/tai toimintakyvyn vaikeutta. Nykytilanteessa, jossa vaihtoehtoja ei juuri ole tarjolla, on suuri vaatimus pitää aistit avoinna ja luottaa omaan intuitioon ja järkeen arvioitaessa ainoaa saatavilla olevaa apua.

    Potilastyytyväisyyskyselyissä, oli sitten somaattinen tai psykiatrinen hoito kyseessä, saadaan yleensä keskimäärin melko korkeita tyytyväisyyslukuja. Lähtiessään hoitopaikasta se osa potilaista, jotka täyttävät kyselyn, ruksaavat useimmiten kohdan ”melko tyytyväinen” tai ”erittäin tyytyväinen”. Terveydenhuollon tutkijat ovat vuosia pähkäilleet, kuinka saada tutkimuksen keinoin näkyviin näiden tasaisten tyytyväisyyslukujen takana oletettavasti piilevää vaihtelua, ja miten tavoittaa ne, jotka eivät kyselyihin vastaa.

    Psykiatrisesta hoidosta kannellaan terveydenhuollon valvontaviranomaisille huomattavasti vähemmän kuin somaattisesta. Psykiatriset kantelut myös harvemmin johtavat mihinkään seuraamukseen. Mediuutisten referoimassa Satakunnan Kansa -lehden jutussa haastatellut asiantuntijat ihmettelevät asiantilaa ja toteavat, ettei vähäisestä kantelujen määrästä voi tehdä johtopäätöksiä psykiatrisen hoidon tasosta:

    https://www.mediuutiset.fi/uutiset/psykiatrian-hoitovirheet-karsitaan-hiljaa/673f001b-afcd-36a4-b11e-f700ba656802

    Psykiatrisesta hoidosta kanteleminen on hankalaa monesta syystä, ei vähiten siksi, että valituksen aihe on tuotava esiin järjestelmän ehdoilla, siis biomedikaalisessa viitekehyksessä. Toisenlaisessa tieteellisessä viitekehyksessä hoitotoimenpiteet, joita nyt pidetään tavanomaisina ja oikeina, saattaisivat olla vakavia hoitovirheitä.

    Traumapsykoterapeutti Jonna Södervall teki viime vuonna kyselytutkimuksen traumanjälkeisessä hoidossa saaduista kokemuksista Suomen trauma- ja dissosiaatioyhdistys Disso ry:n jäsenille. Vastaajista valtaosan kokemukset olivat kielteisiä, vaikka hyviäkin mahtui joukkoon. Traumaattisia hoitokokemuksia kuvattiin mm. ilmauksilla ”nöyryyttävä” ja ”ala-arvoinen”. Yleinen huono hoitokokemus oli että ”minua ei kuunneltu.”

    Södervall on todennut artikkelissaan Havaintoja palvelujärjestelmästä vuonna 2018, että ”yhä useammin psykoterapiankin sisältöä on huonon kohtelun aiheuttama pelko ja turvattomuus, joka on aiheutunut palvelujärjestelmän toiminnasta.”

    https://www.disso.fi/tietoa_traumasta_ja_dissosiaatiosta/kirjoituksia-ammattilaisilta/havaintoja-palvelujarjestelmasta-vuonna-2018/

    Mielenterveyden häiriöiden luokituskäsikirjojen DSM:n ja ICD:n tieteellisen perustan heikkoudet on myönnetty osittain jopa niiden laatijoiden tahollakin. Sen sijaan että haluttaisiin tarkastella kriittisesti vallitsevaa biomedikaalista paradigmaa, Yhdysvalloissa pedataan uutta ja entistä laajempaa, parempaan diagnosointiin tähtäävää aivotutkimukseen keskittyvää tutkimusnäkymää RDoC-hankkeessa. Vaihtoehtona olisi ottaa viimeinkin vakavasti se laaja ja luotettava tutkimusnäyttö, joka vuosikymmenten kuluessa on kertynyt traumakokemusten ja vaikeiden elämänolojen vaikutuksesta mielenterveyteen.

    Britanniassa kehitettävä Power Threat Meaning -viitekehys on enemmän kuin vain lähestymistapa, joka huomioi ihmisen ympäristön ja menneisyyden, kuten kirjoitat. Olen perehtynyt PTM:ään hiukan laajemmin, koska se on minusta niin mielenkiintoinen ja tärkeä. Lähtökohtana siinä on, ettei psyykkisiä ongelmia ole perusteltua tarkastella sairauksina, vaan luonnollisina ja mielekkäinä reaktioina ylivoimaisiin elämäntilanteisiin. Esimerkiksi masennus, ahdistus tai epätavalliset kokemukset ja aistimukset eivät siten ole sairauden oireita vaan vaativissa olosuhteissa kehitettyjä selviytymiskeinoja.

    Kuten toteat, luokitteluakin tarvitaan. PTM ei suinkaan ole idiosynkraattinen. Ihmisen yksilölliset reaktiot ja selviytymisstrategiat erityyppisissä pitkä- ja lyhytkestoisissa elämänolosuhteissa noudattavat yleisiä säännönmukaisuuksia, joita on voitu tutkimuksen ja kliinisen havainnoinnin keinoin joiltakin osin määritellä. Näitä säännönmukaisuuksia ei kuitenkaan ole mielekästä patologisoida kuten diagnosoitaessa tehdään.

    PTM-mallissa myös kyseenalaistetaan psykiatrinen valta-asetelma ja asiantuntijan ”kliininen katse.” Sen sijaan, että potilaan tehtävä olisi antaa tietoa diagnoosia varten, PTM:ssä asiakas ja ammattilainen työstävät yhdessä kertomuksellisen määritelmän ongelmasta ja siihen johtaneista tekijöistä, formulaation. He myös pohtivat – ja olennaista pohdinnassa on asiakkaan oma arviointi – ilmeneekö asiakkaan kokemuksissa piirteitä joistakin tutkimuksissa havaituista yleisistä säännönmukaisuuksista. Formulaatiosta johdettavaa tiivistelmää voidaan käyttää asiakkaan ongelman jatkotyöstämisessä ja myös viestimisessä esimerkiksi etuuksista päättäville viranomaisille.

    PTM:n taustalla on Britannian psykologisen seuran kliinisen psykologian jaoston vuonna 2013 julkaisema kannanotto, jossa vaaditaan paradigman muutosta mielenterveysjärjestelmässä ja biomedikaalisen sairausnäkökulman hylkäämistä. Psykologien aloite on saanut tukea myös monilta kriittisiltä psykiatreilta. Tämänkaltaisen arvovaltaisen tahon vaatimus paradigman muutoksesta on uskoakseni melko ainutlaatuista psykiatrian historiassa, vai mitä historiantutkijana arvelet?

    https://dxrevisionwatch.files.wordpress.com/2013/05/position-statement-on-diagnosis-master-doc.pdf

    Kun kirjoitit, että mallin takana olevat ajatukset eivät ole uusia, niin eivät toki siinä mielessä olekaan ettei kukaan olisi mitään vastaavaa koskaan esittänyt. Aiemmat vaihtoehtoiset kehityssuunnat eivät kuitenkaan ole olleet riittävän kokonaisvaltaisia vaan ovat jääneet tyngiksi, kamppailemaan biomedikaalisen paradigman kanssa, josta ne eivät ole osanneet irrottautua esimerkiksi diagnostisen kielen tai joidenkin muiden perusoletusten osalta.

    Kun kirjoitat että ”tarkkoja diagnooseja” tarvitaan moniin käytännön asioihin, niin tottakai on voitava kertoa esimerkiksi eläkkeestä päättävälle viranomaiselle mistä yksilön työkyvyttömyys johtuu ja miten se ilmenee. Tähän ei kuitenkaan välttämättä tarvita oletusta, että psyykkiset ongelmat ja toimintakyvyn vaikeudet olisivat somaattisiin verrattavia ”sairauksia”.

    Psykiatristen diagnoosien reliabiliteetti on tutkimusten mukaan harvoin parempi kuin kohtalainen, ja monien diagnoosien validiteetista kiistellään. Diagnoosien tarkkuus on kyseenalainen senkin vuoksi, että lääketeollisuudella on sormensa pelissä niiden määrittelyssä. Esimerkiksi DSM-5-työryhmän jäsenistä 69%:lla on taloudellisia kytköksiä lääketeollisuuteen.

    Yhteiskunta vaatii ”näyttöön perustuvaa lääketiedettä”, kuten totesit. ”Näyttöön perustuva” tutkimus käsitetään kuitenkin psykiatriassa nykyisin hyvin kapeasti, laboratorio-oloissa tehdyksi kontrolloiduksi kokeeksi, jossa muuttujia voidaan manipuloida erikseen. Psyykkisten ongelmien kaltaisten monimutkaisten ja kontekstisidonnaisten ilmiöiden tutkiminen näin on hyvin vaikeaa, eikä siten saada välttämättä valideja tuloksia – sellaisia, jotka kertoisivat todellisista ilmiöistä ja joilla olisi käyttöä laboratorion ulkopuolella siinä ympäristössä, jossa ne tapahtuvat. Huolellisesti tehdyt ja laajat naturalistiset seurantatutkimukset, joita ei pidetä lääketieteessä em. mielessä ”näyttöön perustuvina”, ovat osoittaneet esimerkiksi Länsi-Pohjassa kehitetyn avoimen dialogin toimivuuden. Hoitomallihan on jo kolmenkymmenen vuoden ajan tuottanut kestäviä ja maailmallakin arvostettuja tuloksia esimerkiksi skitsofrenian hoidossa.

    Kun toteat, että jonkinlainen ”yhteismitallinen luokittelusysteemi on oltava”, niin olisihan se mainiota, jos tällainen olisi. Nykyiset psykiatriset luokitukset vaan eivät sitä ole – eivät riittävän valideja eivätkä reliaabeleita. Eivät tarkkoja eivätkä yhteismitallisia. Kun etuuksista ja muusta tehdään päätöksiä niiden perusteella eivät ihmiset välttämättä saa tasa-arvoista ja oikeudenmukaista kohtelua.

    Onko mielen ongelmien käsitteellistämiselle biomedikaalisina ilmiöinä yhteiskunnallista tarvetta ja tilausta, kuten esitit? Varmaan on. Ihmisyhteisöissä on aina tarvetta psyykkisen kärsimyksen ja ristiriitojen selittämiselle ja avun saamiselle niihin. Mikä selitysmalli milloinkin vie voiton, riippuu paljolti yhteiskunnan ja maailman kokonaistilasta – isoista virtauksista, joissa psykologialla, lääketieteellä ja muilla ihmismielen toimintaa jollain tavalla tutkivilla tieteillä on lopulta vain pieni osa.

    Kuten totesit, voi mediasta ja yksityisissä keskusteluissa havaita, että ihmiset ovat pitkälti sisäistäneet psykiatrian nykyiset käsitteet ja pitävät itsestäänselvänä sen asemaa yhteiskunnassa. Se että useimmat turvautuvat (valtavirta-)psykiatriaan ainakin jossain määrin pyrkiessään selittämään omia ja muiden ongelmia voi mielestäni kuitenkin kertoa yhtä hyvin vaihtoehtojen puutteesta kuin tietoisesta valinnasta.

    Helpot selitykset vetoavat, ainakin paremman puutteessa. Diagnoosien reliabiliteetti tulee varmaan tulevaisuudessa paranemaan, kun ihmiset oppivat googlaamaan ”oireisiinsa” sopivat ”kriteerit” netistä ja esittelemään itsensä ja vaikeutensa niiden avulla eri tilanteissa johdonmukaisesti ja oikeilla termeillä. Kasvavat reliabiliteettikertoimet eivät silti tuo luokitteluihin yhtään lisää validiteettia eli sisältöä ja selitysvoimaa.

    Minusta on hyvin huolestuttavaa, kun esimerkiksi 14-vuotias nuori kirjoittaa keskustelupalstalle: ”Mulla on tosi vaikeaa kotona ja koulussa. Viiltelen. Olen googlannut ja tehnyt viisi nettitestiä ja päätynyt siihen että mulla on vakava masennus. Onko täällä ketään muita joilla on vakava masennus? Olis kiva kuulla kokemuksia.” Positiivista tässä keksimässäni, mutta sosiaalisessa mediassa varsin tyypillisessä viestissä on vertaistuen hakeminen. Hälyttävää on se, miten vähän kirjoittaja katsoo tarpeelliseksi kertoa siitä, mitä hänelle on tapahtunut elämässä, miltä hänestä tuntuu ja mitä hän toivoo.

    Yst. terv. Kirsi Castrén, PsM
    Tässä vielä linkki PTM-viitekehyksen tämänhetkiseen pdf-versioon:
    Power Threat Meaning Framework
    https://www.bps.org.uk/sites/bps.org.uk/files/Policy/Policy%20-%20Files/PTM%20Main.pdf

JÄTÄ VASTAUS