Kirjepostia 28.4.2019

2
1664

Hei taas!

Tiede ei ole monoliitti.

Kyllä minä koitan muistaa, että tiedettä tekevät ovat ihmisiä, (joista toiset tekevät työtään huonommin ja toiset paremmin) mutta muistavatko he itse sen? Tarkoitan, että oikeastaan tuntuu, että he, jotka eniten ovat äänessä, skeptikot (tai nykyskeptikoiksi heitä kutsun, minusta he ovat unohtaneet skeptisyyden tarkoittavan pohjimmiltaan jotain aivan muuta kuin tieteen tulosten tiukkaa puolustamista), ovat ehkä juuri heitä, joilta tietyt perusasiat ovat unohtuneet. Se, että argumentoi vakuuttavasti ja tarjoaa faktoja, on kyllä se, mikä suureen yleisöön vetoaa, mutta kaukana tieteen hengestä. Eikö tieteellinen faktatieto ole jotain, jonka on mahdollista tieteen kriteerienkin mukaisesti jatkuvasti muuttua? Kaiken järjen mukaan tällaista tietoa ei voi esittää absoluuttisena faktana. Toki monesti sanotaan, että näin on parhaan nykypäivän tietämyksen mukaan… Mutta kyllä pitäisi osata suhtautua kriittisesti näihinkin tuloksiin, ja osata ottaa kritiikkiä myös vastaan.

Yleisesti ottaen, tarvitsisimme rohkeita tutkijoita, jotka uskaltaisivat olla jotain mieltä, tuoda selvästi omia mielipiteitään esiin, eikä tarvitsisi aina piiloutua tutkimustulosten ja erinäisten viitteiden taakse. Kiitos toki sinulle tästä rohkeudesta lähteä kirjeenvaihtoon! Mutta minua kuitenkin hämmentää vähän tuo kappale, jossa kirjoitat hoitovastuusta. Kuinka selvästi siitä on luettavissa koko systeemin ongelmat. Mutta et kuitenkaan sano sitä. (Tosin saatan toimia vastaavasti itsekin). Tuntuu, että aivan yhtä hyvin sen voisi ymmärtää niin, että on hienoa, että yhteiskunta päättää, on hienoa, että psyyken ongelmat ajatellaan biologisina ja keskitytään oireisiin… Yhteiskunta on rakentunut tuollaisen mallin mukaan, eivätkä kaikki hoitavia tieteitä edustavat ihmiset tosiaan niin ajattele, mutta miksei sitä uskalleta sanoa? (Ymmärrän silti tämänkin, toivoisin vaan, että olisi toisin). Haluaisitko vielä selventää, miten tuo vastuu liittyy raja-aitaan todellisuuden ja huuhaana pidettyjen asioiden välillä?

Tuo hoitovastuu muutoin, on hankala juttu. Voimmehan me sulkea kaikki mieleltään oireilevat jonnekin pehmustettujen muurien keskelle (mieluiten vielä kullekin oma soppensa), kasvattaa lapsetkin turvallisesti neljän seinän sisällä, ettei mitään vaan satu, eikä kenellekään tule mitään ikävää syyllisyyttä ja vastuuta. Tai vastuuhan nyt on joka tapauksessa siirretty käypähoitosuosituksille. Kyllä minullekin olisi käynyt vähän toisin, siis huonommin, jos olisin antanut vastuun omasta voinnistani jollekin muulle ja antanut ”yhteiskunnan” päättää. Meidän pitäisi keskittyä miettimään miten tukea ihmisten omaa vastuuta ja toisaalta myös hoitotahojen kykyä luottaa omaan kokemukseen ja näkemykseen käypähoitosuositusten sijaan. Hankaluus tulee tietenkin siitä, että voi joutua syytetyksi hoitovirheestä, jos ei noudata käypähoitosuositusta. Entä kenelle menee syyte, jos diagnoosi, jonka mukaan käypähoito on valittu, on väärä? Monisyinen ja monin tavoin hankala juttu tietysti tämä on. Mutta kyllä ylisuojelu ja suojelun lisääminen entisestään on huono ratkaisu, joka lopulta vie, kuvainnollisesti tai miltei ihan sananmukaisestikin tuonne pehmustettujen muurien keskelle.

Niin, varmasti Rissasen kokemus on innoittanut monta uutta tutkimuslinjaa. Jotenkin tuntuu vaan, että nämä tutkimuslinjat ikään kuin kulkevat jäljessä, koska, niin kuin tässä on jo todettu, kokemuksemme muokkaantuu oppimamme perusteella ja ihmiset, potilaat itsekin lukevat ja innostuvat näistä kokemuksista jo ennen uusia tutkimustuloksia. Sen perusteella, että vaikkapa minua auttavat jotkin asiat, ei toki voi vetää vielä johtopäätöksiä sen suhteen, että samat asiat auttavat muitakin. Mutta täsmällisten keinojen sijaan tarkoitankin periaatteita. Eli ei juuri tiettyä lääkemerkkiä, juuri tiettyä hoitoa, juuri tiettyä liikuntamuotoa tai elämäntapamuutosta. Vaan lääkkeet ylipäänsä, tarjottavan hoidon hoitofilosofia, useat erilaiset, hyvät liikuntamuodot ja elämäntapamuutokset. Toista auttaa ruokavaliomuutokset, mutta jos ruokavalio on jo alkujaankin hyvä, ei sillä varmasti ole vastaavaa merkitystä, tai muutosten pitää olla erilaisia. Jossain määrin itsestään selväähän tämä on, mutta tuntuu, että se unohtuu mahdollisimman monille sopivia auttamisen malleja etsittäessä.

Sitten vielä huuhaa-asiaan. Eikö se jo kerro jotain siitä pisteestä, missä tutkija seisoo oman kulttuurinsa keskellä, että ajatellaan rokotekriittisyyden olevan huuhaan tutkimista? Voiko sieltä edes odottaa mitään sellaisia tuloksia, että kappas, he ovatkin jossain asiassa oikeassa? Voidaanko sellaisia asioita edes nähdä, kun suhtautuminen on tällainen? Pitää varmaan ensin sanoa, että en ole aiheeseen perehtynyt, en ole rokotekriittinen varsinaisesti, perusrokotukset on otettu, mutta uusia, ylimääräisiä rokotuksia emme juokse hakemaan. Mutta tavallaan sympatioita löytyy vähän rokotekriittisiä kohtaan, sillä mietin, että yhtä hyvin joku voisi alkaa tutkimaan psykiatriakriittisyyttä ja heidän, siis meidän näkemyksiä ja ajatuksia ja sitä voitaisiin pitää huuhaan tutkimisena. Kyllä se aika paljon ohjaa tutkimusta. Varmasti on jotain huuhaata, mutta niin on psykiatriassakin, ja paljon enemmänkin.

Kiinnostava on tuo Mielen rajoilla-kirja, mutten ole lukenut. Turussa on myös Uuden etsijät -tutkimusprojekti, josta kirjoitettiin joku aika sitten Helsingin Sanomissa. Mitä jos tällaisetkin asiat olisivat olennainen ja hyväksytty osa kulttuurihistoriaamme? Tai olennaisiahan ne ovatkin, monia merkittäviä taiteilijoita ja kirjailijoita innoittaneet varmasti myös oman kokemuksen kautta, mutta valtavirta ja valtavirtatutkimus ei ole niistä kiinnostunut. Ja oikeastaan tuntuu, että nämä uuden etsijä -tutkijatkin pitävät niitä enemmän vain historiallisina, ei tämän päivän asioina. Näyttää siltä, että olennaista on tutkia mitä viitteitä kunkin taiteessa ja teoksissa on esoteriikkaan, tutkitaan heidän ajatteluaan, mutta ajatuksiin pidetään tietty ero, ei ajatella heidän kanssaan. ”Tiedetäänhän nykyisin paremmin.” No, en tiedä, en ole perehtynyt tuohon projektiin syvemmin. Joka tapauksessa tällainen tutkimus on monien muiden tieteen alojen mielestä huuhaan huuhaatutkimusta.

Ja sitäkin voi pohtia, että kuinka pätevä kukin on analysoimaan toisen ajattelua ja kokemusta. Mietin vaan, kun nykyaikana on syntynyt näitä mielestäni vähän kummallisia tulkintoja, joissa oikeastaan kaikki neroina pidetyt menneisyyden suurhenkilöiden on katsottu olevan asperger- tai autismipiirteisiä. Miksei tehdä päinvastaista johtopäätöstä? Mietin, että kertooko se, että tehdään vain tulkintoja siitä, mihin luokkaan kukin ajatteluineen ja kokemuksineen kuuluu, oli se sitten diagnoosiluokka, suuntaus tai teoria, jota katsotaan toisen edustavan, enemmän siitä, että tulkitsijan mielikuvitus, kyky ajatella toisen kanssa ja tulkita oikeasti toisen kokemusta on loppunut? Mielikuvitus on muutoinkin aliarvostettua.

Noinhan se toki on, että tietynlaisia tutkimustuloksia hyödynnetään hanakammin ja tietynlaista tutkimusta rahoitetaan. Ja ne tosiaan ohjaavat hyvin voimakkaasti käsityksiämme ja kokemustamme. Mutta voiko sen, ja kulttuurimme vaikutuksen muutenkin, katsoa olevan osa tuota silmukka-efektiä? Luokitukset ohjaavat kokemusta hyvin vahvasti myös ulkopuolelta, kun nähdään ihminen tiettyyn luokkaan kuuluvana ja hoidetaan tai kohdellaan häntä sen mukaan. Itsehän jollain tapaa huomasin tällaisen silmukkavaikutuksen, ja olenkin sanonut, että jos olisin joutunut hoitoon ja luokiteltavaksi silloin kun olin kaikkein heikoimmillani, en olisi sitä pystynyt vastustamaan. Kun tämä hoito ja luokittelu tapahtui vasta vähän myöhemmin, olin saanut vähän itseäni kasaan, pystyin paremmin havainnoimaan itseäni, vielä osin hallitsemattomia reaktioita, ja hiljalleen pysäyttämään sen kroonistumiseen johtavan kierteen, jota ohjasi tietoni sairaudesta ja se, kuinka tulin muiden puolesta kohdelluksi.

Riittäisiköhän tämä tällä kertaa? Loppuun vielä Einsteinin ajatuksia, vähän aiheeseen liittyven:

Imagination is more important than knowledge. For knowledge is limited, whereas imagination embraces the entire world, stimulating progress, giving birth to evolution.”

Logic will get you from A to B. Imagination will take you everywhere.

When I examine myself and my methods of thought, I come to the conclusion that the gift of fantasy has meant more to me than any talent for abstract, positive thinking.

The intuitive mind is a sacred gift and the rational mind is a faithful servant. We have created a society that honors the servant and has forgotten the gift.

Terkuin, Heidi

2 KOMMENTIT

    • No kiva! Varmaan joku voi olla toista mieltäkin. Itseäni toki mietityttää, että mitähän sitä nyt taas tuli kirjoitettua, jonkin verran tekisi mieli korjata tai täydentää juttujani, mutta jätetään seuraavaan kertaan.

JÄTÄ VASTAUS