Kiitos vastauksesta! Minä törmään nyt heti tähän yhteisen kielen ongelmaan, tuntuu, etten osaa käyttää oikeita sanoja ja mietin kyllä myös paljon, miten saada sanottua asioita ymmärrettävästi. Mutta katsotaan, nämä ovat nyt melkoisia ajatuksen raakileita, en tiedä saako niistä kiinni… Koitan vaan avata sitä, miten ja miksi ajattelen, ehkä vähän eri tavalla kuin sinä tästä yksilön kokemuksesta. Kaiken lisäksi on aina vähän hankala puhua tieteestä yleisenä terminä, kun tieteenalat ovat niin erilaisia, ja oma kokemus on kuitenkin enemmän teknis-luonnontieteellinen.
Toki tiede on tälläkin hetkellä kiinnostunut kokemuksesta, väistämättä kokemuksen pitää olla jonkinlainen lähtökohta. Onko sen rooli jotenkin muuttunut vuosikymmenten, satojen kuluessa? Kokemus jossain muodossa. Itse elävästi koettuna. Tai tuottaahan havainnointikin kokemuksen. Ja kokemus se on lukukokemuskin. Eikö näiden kokemusten välillä ole jonkinlainen olennainen ero?
Minusta näyttää, että moni tieteenhaara on aivan vastaavanlaisen kulttuurin, historian ja yksilöllisten ominaisuuksien muodostaman kehävaikutuksen alla, kuin kuvailemasi yksilön kokemuskin. Tietoa on niin valtavasti, että tutkijakin seisoo tietyssä pisteessä oman kulttuurinsa keskellä ja analysoi asioita siitä pisteestä. Ja aiheeseen liittyy sekin, että monilla on melko vahva raja-aita todellisuutena ja huuhaana pidettyjen asioiden välillä.
Kun siis puhut yksilön kokemuksesta ja sen muodostumisesta, heti ajattelin, että miten oikeastaan tämä kaikki vaikuttaa myös tutkijaan ja tieteeseenkin? Tutkija on samalla tavoin yksilö, jonka kokemus muodostuu paitsi noista samoista asioista, joista kirjoitat, toki myöskin keskimääräistä paljon syvemmästä perehtyneisyydestä tiettyyn alaan, aihealueeseen. Miten sinun näkökulmiisi vaikuttaa nämä asiat? Millä tavoin sinä muutat näkökulmiasi? Mikä on se laajempi konteksti, josta puhut, johon sinä liität yksilön kokemuksia ja missä määrin se muuttuu uuden tiedon myötä tai missä määrin sovitat uuden tiedo vanhaan kontekstiin?
Mietin tuota Päivi Rissasen kokemusta myös. Hänen kokemuksensa oli se, että hänellä oli väärä diagnoosi, sekä sen mukainen väärä hoito. Oikean diagnoosin saamisen ja sen hoitamisen jälkeen hän alkoi toipua. Yksittäinen kokemus kyllä, mutta kovin arvokas sellainen. Minusta on vähän nurinkurista, jos sen ajatellaan olevan vain yksittäinen kokemus, ja jäädään passiivisesti odottelemaan, että sellaisia kokemuksia tulee lisää ennen kuin annetaan sen vaikuttaa mihinkään (ihan näin ei toki varmaan olekaan, mutta silti voimakas painotus yksittäisessä kokemuksessa…). Ei Päivi siitä tilanteesta kuitenkaan yksin noussut, hänellä kävi monin tavoin hyvä tuuri. Ei ole kovin imartelevaa hoitohenkilökuntaakaan kohtaan, että puhutaan arpapelistä: satutko olemaan niin harvinaisen onnekas, että kohtaat erityisen hyvän hoitajan tai lääkärin. Kun on kyse yksittäisestä kokemuksesta, mutta jonka lopputulos on paljon parempi kuin keskimäärin, eikö sitä pitäisi tutkia ja hyödyntää enemmän? Tokikin toivoisin, ettei pysähdyttäisi edes tähän Päivin kokemukseen, kun hyvän mielenterveyden hoidon ei tarvitsisi perustua diagnoosiin.
Toipumisennustekaan ei ole pelkkää tilastotiedettä, vaan riippuvainen hyvin monista ympäröivistä tekijöistä, joskin myös hiukan henkilökohtaisista ominaisuuksista. Eikä tietenkään sekään mitään auta, että arvioidaan toipumisennustetta kunkin kohdalla sen perusteella, miten hyvin tai huonosti nämä asiat ovat, vaan niihin asioihin pitää vaikuttaa, tehdä toipuminen mahdolliseksi, vaikka lähtökohdat eivät kohdallaan olisikaan.
Kun pohdit, että mitä haluamme kokemustiedolla tehdä, niin kyllä minusta sillä pitäisi olla valta muuttaa teorioita ja käsityksiämme. Jos vain tutkimme ihmisten kokemuksia keskimäärin, joita on jo kulttuurimme vahvasti ohjannut, ja täydennämme tällaisella kokemustiedolla teorioitamme, saatamme ne ihmisten tietoon, joiden kokemus edelleen mukautuu tämän tiedon perusteella, jota kokemusta taas tutkimme… Siinä kierteessähän nyt olemme. Vaikka emme pääse todelliseen yksilönkokemukseen käsiksi, teorioiden ei pitäisi ohjata todellisuutta, selkäkipua ei pidä aina hoitaa tavalla, joka keskimäärin useimmille sopii, vaan yksilöllisesti. Kierteen pysäyttämiseksi poikkeavat kokemukset ovat erityisen tärkeitä. Toki tällä hetkellä, kun niitä mielenterveyden saralla tutkitaan, ja ne liitetään olemassa olevaan ymmärrykseen, tullaan siihen tulokseen helposti, että on vain ollut kyseessä väärä diagnoosi, tai poikkeustapaus, ei parantunutkaan ylipäänsä ollenkaan … Uskomme diagnooseihin niin kovasti, ettemme huomaa, että oikeastaan nekin ovat vain rakentuneet edellä kuvatun mukaisesti kulttuurissamme, eivätkä ollenkaan minkäänlaisia perimmäisiä totuuksia.
Eipä olisi teknologiakaan kehittynyt juuri minnekään, jos sen kehittäminen olisi tällaista. Jospa kaikki olisi vain keskittynyt kehittämään entistä parempia hevoskärryjä, uskottu keskimääräistä käyttäjämielipiteitä, että kyllä nyt kulkee paljon entistä paremmin, ja kaikin tavoin pyritty estämään kehitys, joka ei perustu hevosiin. Kyllä käyttäjät taisivat pitkään olla tyytyväisiä Nokian puhelimiinkin ja siihen luotettiin Nokiallakin. Tiedämmehän, kuinka siinä kävi. Joskus pitää tehdä suurempia loikkia, vaikka kaikki välivaiheetkin ovat usein välttämättömiä.
Tällaisia ajatuksia tällä kertaa! En tiedä, saakohan niistä mitään selvää? Tuntuu, että annan sellaisen vaikutelman, että ajattelen tieteen tekijöitä yhtenä massana, enkä ota huomioon monenlaisia seikkoja, mitä olet yrittänyt tuoda esiin. Mutta toisaalta osittain tällaiselta minusta tuntuu, ja olisi kiva tulla kuulluksi näiden ajatusten kanssa. Ehkä näitä myös pitää jauhaa vähän aikaa, että päästään vähän kärryille toistemme ajatusmaailmasta. Ajatuksetkin toki muuttuvat.
Terkuin, Heidi
Minusta on erinomainen ja innovatiivinen idea tämä julkinen kirjeenvaihto. Rohkea veto keskustella oikeasti, eikä vain kommenttiketjujen kautta.