Kirjepostia 23.4.2019

1
428

Hei!

Kiitos mielenkiintoisista ajatuksista!

Tiede ei tosiaan ole monoliitti. Moninaisten tieteenalojen ja oppialojen lisäksi on koulukuntia ja oppisuuntauksia ja ihmiskulttuureille tyypillistä ajallista ja paikallista vaihtelua. Ei pidä myöskään unohtaa, että tiedettä tekevät ovat ihmisiä, joista toiset tekevät työtään huonommin ja toiset paremmin. Siinä mielessä kaikella länsimaisella tieteellä voidaan kuitenkin sanoa olevan yhteistä, että se kaikki perustuu muutaman vuosituhannen mittaan muodostuneisiin käytäntöihin ja pelisääntöihin, joiden avulla kaikilta vaaditaan parasta mahdollista jaettujen periaatteiden mukaan tuotettua tutkimusta. Asioita monimutkaistaa myös se, että tutkimusta tehdään paljon useamman tieteenalan tutkijoiden yhteistyönä ja toisaalta moni tutkimus ammentaa myös muilta tieteenaloilta kuin omastaan.

Olet siis aivan oikeassa siinä, ettei tiede ole muusta ihmisyydestä irrallinen saareke, vaan heijastaa aina vähintään jollain tavalla oman aikansa ja kulttuurinsa ajattelumaailmoja – vähintään kysymyksenasettelunsa kautta.

Kirjoitat vahvasta raja-aidasta todellisuutena ja huuhaana pidettyjen asioiden välillä. Tässä vaikuttaa aiemmasta kirjeessäni mainitsemani tieteen vastuu siinä mielessä, että toiset tieteen alat ovat viimeistään käytännön työssään vastuussa ihmisten psyykkisestä hyvinvoinnista ja toiset saavat vapaammin ymmärtää. Tällä hetkellä lääketieteessä ja psykiatriassa toimitaan vahvasti luonnontieteellisen ja oireiden perusteella tunnistettavien ja hoidettavien tarkkojen tautiluokitusten perusteella ja ohjeet hoitoon asettaa mm. Käypähoito-suositus. Hoidon laadusta, määrästä ja ajankohdasta ei vastaa ainoastaan yksilön tapaama lääkäri tai muu vastaava hoitava taho, vaan hoidosta päättävät loppupeleissä yhteiskunta – jos ei sitten ole varaa täysin yksityiseen hoitoon. Joka tapauksessa viimeisen muutaman vuosikymmenen aikana voidaan hyvin sanoa, että keskimäärin ajattelu psyyken ongelmista on vahvasti biologisoitunut ja keskittynyt oireisiin. Jälleen, tämä ei tarkoita, että kaikki hoitavia tieteitä edustavat ihmiset välttämättä itse ajattelisivat ihmisen psyykestä näin, mutta yhteiskunta on tällä hetkellä rakentunut nimenomaan tällaisen mallin varaan.

Toisaalta sitten taas ns. huuhaata on tutkittu ja tutkitaan tälläkin hetkellä paljon Suomessakin ymmärtävään pyrkivissä tieteissä. Esimerkiksi Turun yliopiston sosiologian oppiaineessa tutkitaan rokotekriittisyyttä ja yliluonnollisista kokemuksista valmistui muutama vuosi sitten kokonainen tutkimushanke, josta julkaistiin myös artikkelikokoelma otsikolla Mielen rajoilla.

Kysyt miten mm. kokemus vaikuttaa omiin näkökulmiini tutkijana. Historian ja erityisesti lähihistorian tutkijana omalle tutkimusprosessilleni on ollut todella oleellista se, että olen tehnyt itselleni (ja toivottavasti aikanaan myös väitöskirjan lukijoille) mahdollisimman läpinäkyväksi itseeni, omiin kokemuksiini ja ajattelutapoihini vaikuttaneet tämänhetkiset tiedostetut ja tiedostamattomatkin ajattelumallit. Koska tutkin vain muutama vuosikymmen sitten vallinnutta aikaa, 1900-luvun loppua, on ollut todella oleellista osata erottaa omasta ajastani tuomani tulkinnat ja 1980- ja 1990-lukujen ihmisten mahdolliset tulkinnat teksteistä, joita luen. Moni teksti saattaakin päällepäin näyttää samalta kuin mitä tänäkin päivänä saatettaisiin kirjoittaa, mutta ne ammentavat erilaisista keskusteluista ja viittaavat eri asioihin. Toisin sanoen historian tutkijan työ on pitkälti myös omien ennakkoasenteiden tunnistamista, jotta voi antaa tutkimansa ajan tekstien puhua puhtaasti omista lähtökohdistaan.

Rissasen väitöskirjasta olen lukenut lähinnä ainoastaan johdannon ja loppuluvun ja selaillut loput, joten en voi mitenkään sanoa tuntevani tutkimusta perin juurin. Hänen kokemustaan ja sen perusteella kirjoitettua väitöskirjaa arvostetaan toki – eihän sitä muutoin olisi edes hyväksytty väitöskirjaksi. Ja varmasti tuo teos ja Rissasen muu työ innoittaa parhaillaankin uusia tutkimuksia. Mitä itse tarkoitin hänet mainitessani, oli että yksittäinen kokemus voi herättää monia tärkeitä kysymyksiä, mutta se ei vielä itsessään anna laajempia vastauksia. Jos minä koen jonkin tietyllä tavoin ja minua auttavat tietyt asiat, niin sen perusteella ei voida vielä sanoa, että sinä tai kukaan muukaan kokee tai pitää hyvänä samoja asioita. Koska ihmisten kokemukset ovat loppupeleissä hyvin omakohtaisia, niin on tutkittava useita erilaisia ja erilaisista lähtökohdista tulevia ihmisiä ja löydettävä mahdollisimman monille sopivia auttamisen malleja. Hoitoon tähtäävät tieteet tasapainoilevatkin aina yleisen ja yksityisen välillä, mutta johonkin yleiseen ja yleisesti sovittuun hoidon on perustuttava, jo ihan hoidon tasa-arvoisuudenkin tähden.

Kirjoitat hyvää pohdintaa kokemustiedosta, tieteen teorioista ja diagnooseista, ja nämä kysymykset ovat todella keskeisiä puhuttaessa psyyken ongelmista nykykulttuurissa. Väitöskirjassani käsittelen näitä asioita perusteellisemmin, mutta lyhyesti voidaan sanoa, tiede kyllä tutkii yksilönkokemusta ja perustaa myös tautiluokitukset niihin. Toisaalta on myös niin, että nuo luokitukset ohjaavat kokemusta. Sitten kun tiede tutkii jälleen tätä uutta tieteen ohjaamaa kokemusta, niin tästä muodostuu erikoinen silmukka, jota Ian Hacking onkin kutsunut silmukka-efektiksi. Itse kuitenkin näkisin, ettei asia ole näin yksinkertainen, vaan myös vallitsevalla kulttuurilla ja yhteiskuntamallilla on aina myös oma osansa siinä, mitä miltäkin tieteeltä halutaan. En tarkoita tällä sitä, että yhteiskunta jollain tavoin tilaisi tietynlaista tutkimusta. Tarkoitan, että aina juuri tietynlaisia tutkimustuloksia hyödynnetään hanakammin ja tietynlaista tutkimusta rahoitetaan.

Tässä tämän aamuisia ajatuksia.

Ystävällisesti, Annastiina

1 KOMMENTTI

  1. Olen samaa mieltä siitä, että yhteiskunta määrittelee merkittävästi sitä, mitä tieteeltä halutaan. Psykiatrian erottaminen yhteiskunnasta on melko tarpeeton abstraktio ja psykiatrien ohella muunkin yhteiskunnan pitäisi kantaa vastuu siitä, että psykiatria pitkälti vain vastaa siihen, mitä “mieleltään sairaille” halutaan tehdä.

    Toisaalta tarkasteluun tulisi ottaa mukaan myös yhteiskunnallinen valta-analyysi ja ideologiateoria. Yhteiskuntatieteissä on ollut viime aikoina valtavirtaa tarkastella erilaisia vaihtoehtosia diskursseja melko leppoisaan sävyyn, mikä kadottaa näkyvistä sen, kuka tietoamme “mielen sairauksista” ja psyykenlääkkeistä kontrolloi. Ideologiateorioiden mukaan itsestään selvinä pidettyä tietoa luodaan yhteiskuntaan ylhäältä päin.

    “Näyttöön perustuva lääketiede” sopii hyvin yhteen tällaisen tieteen ideologisen näkemyksen kanssa. Esimerkiksi kun psykiatrian tutkimusta tehdään, niin menetelmät ja hoidon tuloksellisuuden mittarit ovat hyvin rajatut ja etenkin mediassa esiintyvät johtavat psykiatrit ovat hyvin tarkkoja siitä, että “hoidon tulee perustua näyttöön”. Eli näyttöön sellaisilla teorioilla ja menetelmillä kuin he määrittelevät ja toisenlaisen tieteellisen näytön voikin määritellä uskomuksiksi.

    Marxilainen näkökulma on myös sikäli tarpeellinen, että lääketeollisuus on valmis keinoja kaihtamatta maksimoimaan voittonsa. Se mitä ei yleensä haluta myöntää on, että tieteellisen tutkimuksen rahoittaminen ja psykiatrisen hoidon kontrollointi sitä kautta on lääketeollisuudelle mahdollisesti jopa tärkein taloudellinen investointi. Se on empiirisestikin osoitettu, että on paljon merkitystä tutkimustulosten kannalta, että mistä sitä rahaa takataskuun laitetaan.

    Näkökulmaa tulee täydentää sillä, että lääketeollisuus omistajineen tarvitsee valtion lakeineen ja virallisine hoitosuosituksineen, jotta vaikuttaminen on tehokasta. Tämän vuoksi on lääketeollisuudelle tärkeää, että esimerkiksi Käypä hoito työryhmässä on tietynlaisia asiantuntijoita. Media on myös tärkeä vaikutuskanava.

    Kaiken kaikkiaan olisi tärkeää luopua siitä ajatuksesta, että lääketiede olisi jotenkin erillään taloudesta ja politiikasta. Lääketiede on jopa poikkeuksellisen paljon sidoksissa näihin molempiin. Tällä vastauksella pyrin täydentämään näkökulmaasi siitä, että mitä minusta tarkoitetaan sillä kulttuurilla ja yhteiskuntamallilla, joka vaikuttaa siihen, mitä tieteeltä halutaan lääketieteen osalta ja erityisesti psykiatrian osalta. Se joukko toimijoita, joka tietoamme psykiatriasta tieteenä tuottaa ja kontrolloi, on loppujen lopuksi hyvin pieni.

    Kansalaisten vastuu on siinä, että psykiatria pitää myös legitmoida. Loputtomasti neuvottelemalla ja konsensuksilla se ei luultavasti tapahdu, vaan on oltava kanta siitä, että psykiatrian nykytilaa ei voi hyväksyä.

JÄTÄ VASTAUS