Hei Heidi!
Olen samaa mieltä, on mukava kirjoittaa kohdistetusti jollekin. Nykyaikana ja tutkijan työssä saa riittämiin kirjoittaa tekstejä ”oletetulle lukijakunnille”. Ja huoli pois, minäkin tunnen itseni tietämättömäksi näiden aiheiden parissa heti, kun liikutaan pois ydinosaamisestani. Mieleen liittyvät asiat ovat pohdituttaneet ihmisiä aina, joten olisi oikeastaan huolestuttavaa, jos me kaksi tietäisimme yht’äkkiä asiasta kaiken.
En ole itse seurannut kovinkaan tarkasti Vastalääke-yhdistyksen toimintaa, mutta olen kyllä tietoinen sen olemassaolosta. On valitettavaa, jos toiminnassa käytetään vastakkainasettelua voimistavaa kieltä ja puhutaan siitä, että ihmisille eivät riitä faktat, vaan tarvitaan myös sanojesi mukaan ”karismaa ja retorisia keinoja”. Ymmärrän tämän joissain harvoissa tilanteissa, kuten kaikkien alueella asuvien kannalta tärkeissä rokotteissa, mutta se muodostaa vain pisaran kaikesta terveydenhuollosta. Kaikki tutkimus mitä itse olen lukenut korostaa kohtaamisen ja aidon kommunikaation tärkeyttä niin psykiatrisella kuin somaattisellakin puolella. Käsittääkseni Vastalääke-yhdistys on opiskelijoiden perustama yhdistys, joten ehkä mielipiteet ovat vielä kärjistyneitä siinä vaiheessa. Vaikka toisaalta moni tutkimus kertoo mielipiteiden kärjistyvän vasta iän myötä. Ja toisaalta omassa 1900-luvun lopun aineistossani myös lääketieteessä ainakin psykiatrian puolella oltiin hyvin tietoisia tieteen rajoista ja epävarmuuksista. Yksi selkeä ongelma taitaa olla se, että näyttöön perustuvasta lääketieteestä on tullut ”ainoaa oikeaa lääketiedettä” ja näin opetetaan myös uusille lääkäripolville. Ja tässä on huomattava, että lääketieteen sisällä on ollut muitakin malleja eivätkä nämä edusta mitään vapaata viidakkoa. Esimerkiksi jokin lääkeaine on saattanut osoittautua laajasti lääkäreiden hyväksi toteamaksi johonkin tiettyyn vaivaan. Jos juuri tästä lääkeaineesta juuri tähän vaivaan ei ole tehty tarpeeksi suurta ja muutoinkin oikeanlaista tutkimusta, ei lääkettä saa tuohon käyttää. Sama toisinpäin; Jos laajoja tutkimuksia on tehty ja niiden perusteella on kirjoitettu Käypä hoito -suositus, niin sitä on pääsääntöisesti noudatettava.
Kirjoitat, että nyt olisi aika lopettaa pyrkimykset ymmärtämiseen ja aloittaa puuttuminen. Tästä olen eri mieltä, sillä näen ymmärtämisen nimenomaan yhtenä tapana puuttua. Toisin sanoen puuttua saa ja pitää, mutta tarvitsemme myös ymmärtämistä. Kirjoitat myös, että olisi syytä tutkia myös psykiatrian ajatusmalleja – omassa väitöskirjassani tutkin juuri näitä, muutaman muun tieteen ohella. Mieleen liittyvät käsitykset ja ajatusmallit ovat muuttuneet vuosisadan sisällä jo muutamaankin kertaan radikaalisti. Syyt suuriin muutoksiin ovat toki kietoutuneet tieteeseen, mutta yhtä lailla yhteiskunnan ja kulttuurin muutoksiin. Nimenomaan ymmärtämällä tiedämme mistä ajatusmallit, valtasuhteet ynnä muut johtuvat ja tiedämme silloin mitä muuttamalla voisimme näitä muuttaa. En missään määrin usko, että esimerkiksi yhden tieteenalan poistaminen poistaisi kaikki kyseiseen tieteenalaan liitetyt ongelmat, sillä loppupeleissä nuo ongelmat nousevat paljolti ympäröivästä kulttuurista, yhteiskunnan rakenteista, tasa-arvokysymyksistä, jaksamisen eetoksesta, luonnontieteelliseen tietoon liittyvästä yltiöoptimismista ja niin edelleen. Toisin sanoen, jotta tietäisimme miten ja mihin puuttua, tarvitsemme ymmärrystä.
Kirjoitin tosiaan siitä, että moni on ollut myös tyytyväinen selkeisiin luokitteluihin ja luonnontieteelliseen malliin. Minulla ei ole siis taustalla mitään ideologisia tarkoitusperiä, vaan yritän juurikin ymmärtää. Nyt on huomattava se, että katson koko ajan tätä päivää historian jatkumona enkä ainoastaan tästä hetkestä käsin. Kun katsoo laajempaa kuvaa, niin on aivan selvää, että 1900-luvun loppupuolelta lähtien läpi kulttuurin ja yhteiskunnan tapahtui muutosta kohti yksinkertaisempia lokerointeja ja samalla yksinkertaisia ratkaisuja jo olemassa oleviin ongelmiin, mutta myös asioihin, joita ei aiemmin pidetty ongelmina. Psykiatrian tieteenalan sisällä on omat muutoksensa, mutta esimerkiksi nykyisen psykiatrian paradigman näkeminen vain psykiatriasta lähtöisin olevana, on minusta väärä tulkinta. Esimerkiksi Turun yliopistossa 1900-luvun viimeisillä vuosikymmenillä suhtauduttiin ajoittain hyvinkin kriittisesti muuttuvaan paradigmaan ja sen mukanaan tuomiin ajatusmalleihin. Muutos oli kuitenkin vääjäämätön, koska se ei ollut vain tai välttämättä edes ensisijaisesti psykiatrian muutos, vaan laajempi ajattelutapojen muutos. Jos (ja itsekin toivon kun) seuraava muutos tapahtuu, täytyy sitäkin ajaa laajemmin ja pohtia mitä haluamme yhteiskunnaltamme ja itseltämme ja miten haluamme kohdella toisiamme.
Pidät harmillisena sitä, että ihmiset jakavat itsensä erilaisiin rooleihin, kuten arkiminään ja tutkijaminään. Itsekin teen tätä jakamista ja mielestäni se on tärkeää eikä tarkoita sitä, etteikö mielipiteitä voisi ja saisi sanoa. Itse teen kuitenkin erotuksen siinä, voinko oman ammatilliseni osaamisen kautta perustella näkemykseni vai pohjautuuko näkemykseni muuhun lukeneisuuteeni. Joskin nyt kun kirjoitin sen auki, niin ehkä raja ei olekaan niin selkeä. Joka tapauksessa tiede on työtä siinä missä muukin ja oman ammattinsa positioiminen tuolla kentällä ei minusta ole verrattavissa ”sisäpiiriläisyyteen”. Kirjoitin muistaakseni jo aiemmin siitä, kuinka itse pyrin tuomaan avoimesti esiin oman positioni ja toisaalta pyrin myös pohtimaan omia ennakkoajatuksiani ja tekemään nekin läpinäkyviksi sekä muille, mutta ennen kaikkea itselleni. Me puhumme näissä kirjeissämme nyt mielestä ja mieltä voidaan tutkia hyvin monista näkökulmista, hyvin monista tieteistä lähtöisin. Itse miellän nämä näkökulmat toisiaan täydentäviksi, en kilpaileviksi – vaikka tulokset voivat ollakin jopa ristiriitaisia. Jotta voin tarkastella jotain tiettyä tutkimusta tai vaikka yksittäistä mielipidettä, minä haluan tietää kyseisen tutkijan position. En siksi, että voisin arvottaa sitä, vaan siksi, että tietäisin millaisen tieteellisen tradition pohjalta tutkija kirjoittaa ja mihin keskusteluihin hän mitä luultavimmin osallistuu. Mielen tutkimuksessa tällainen positiointi on tärkeää, jotta tieteiden välinenkin keskustelu olisi luontevaa ja hedelmällistä. Jos vain väittäisin jotain paljastamatta positiotani ja väitettäni luultaisiin osaksi jotain muuta kuin omaa tiedettäni, niin se voisi olla helppo kumota tai sivuuttaa ja näin keskustelua ei syntyisi. Kyse on ammatillisista eroista. Toisaalta itsehän tutkin juurikin toisia tieteitä, mutta tieteentutkimus ja tieteenhistoriallinen tutkimus onkin jälleen oma päänsärkynsä. En kuitenkaan missään tapauksessa väittäisi olevani tutkimieni tieteiden edustaja tai kuvittelisi osaavani tehdä heitän työtään tai tutkimustaan.
Kysyt: ”Ajatteletko sinä koskaan sitä tulevaisuutta, jossa olemme kyllästäneet itsemme kaikenlaisilla lääkkeillä, synteettisillä ja myrkyllisilläkin kemikaaleilla (ihan tieten tahtoen)?” Ja pohdit hyviä ja tärkeitä kysymyksiä. Olen kyllä pohtinut luonnontieteellisten välineiden käyttöä ja kaikkea siihen liittyvää. Kuten kaikki, tämäkin asia on monimutkainen. On kiistatonta, että lääketieteen kehittymisen myötä olemme huomattavasti terveempiä ja sairauden iskiessä meillä on käytössä monia ratkaisumalleja pitääksemme kehomme käyttökelpoisena. Samaan aikaan ihmiset onnistuvat tappamaan itseään jopa parasetamolilla. Aivan varmasti käytämme liikaa lääkkeitä. Mutta jälleen, mistä lankakerää pitäisi lähteä aukaisemaan? Kaikki ovat varmasti samaa mieltä esimerkiksi siitä, ettei laitoshoidossa lääkkeitä pitäisi käyttää henkilökunnan ehdoilla potilaiden rauhoittamiseen ja näin ollen työn helpottamiseen. Sitten on paljon hieman epävarmemmalla rajalla kulkemista, esimerkiksi antibioottien määräämisten suhteen. On myös huomattava, ettei kaikki lääkehoito ole lääkärivetoista, vaan ihmiset paljon myös vaativat tiettyjä lääkkeitä ja hankkivat niitä jopa itse. Tätäkään en lähtisi heti tuomitsemaan, sillä taustalla olevat syyt ovat jälleen todella moninaisia. Entä kaikki reseptittömät lääkeaineet ja kemikaalit? Entä ruokaketjuun ajautuvat kemikaalit, kuten muovi? Entä kaikki kemikaalit, joita läträämme naamaamme? Tai muualle kehoomme päältäpäin? Jos minä saisin päättää, niin lähtisin purkamaan kemikaalikuormitusta niin sanotusta viihdekäytöstä ja myös suoranaisesta luonnontuhoamisesta. Mutta tämä on juuri se paikka, mistä pitäisi käydä arvokeskustelua. Mitä haluamme yhteiskunnalta, kulttuurilta ja ihmisiltä? Onko arvojemme mukaista juuri tietynlainen ulkonäkö ja suorituskyky, joka saavutetaan läträämällä purnukoiden ja purkkien kanssa ja syömällä erilaisia komboja kemikaaleja. Tämä pätee myös reseptilääkkeisiin; On arvokeskustelun paikka, mitä haluamme lääkkeillä saavuttaa ja kenen ehdoilla. Tämä ei ole muista ideologioista irrallinen saareke, vaan osa keskustelua siitä, onko esimerkiksi kapitalismi juuri se mitä haluamme ja mihin tulevaisuudessakin pyrimme. Jos on, niin kemikaalikuormitus on vain harmillinen sivutuote, joka sekin voidaan pyrkiä tuotteistamaan.
Tällaisia sunnuntai-aamuisia ajatuksia. Aurinkoa kesään ja palataan!
Ystävällisin terveisin, Annastiina
P.S. Koitan myöhemmin pohtia myös kommenteissa esiin tulleita asioita.
Tämä oli parhaita aiheesta käytettyjä puheenvuoroja, mitä olen aikoihin lukenut. Varsinkin seuraava tiivistys:
”En missään määrin usko, että esimerkiksi yhden tieteenalan poistaminen poistaisi kaikki kyseiseen tieteenalaan liitetyt ongelmat, sillä loppupeleissä nuo ongelmat nousevat paljolti ympäröivästä kulttuurista, yhteiskunnan rakenteista, tasa-arvokysymyksistä, jaksamisen eetoksesta, luonnontieteelliseen tietoon liittyvästä yltiöoptimismista ja niin edelleen. Toisin sanoen, jotta tietäisimme miten ja mihin puuttua, tarvitsemme ymmärrystä.”
Jäin miettimään kohtaa, jossa toteat psykiatrian paradigmanmuutoksesta (joka liittyy laajempaan ajattelutapojen muutokseen) seuraavasti: ”Muutos oli kuitenkin vääjäämätön.” Ehkä takerrun liikaa yksittäiseen sanaan, mutta minusta historiassa on ongelmallista puhua ”vääjäämättömyydestä”. Historiantutkimus toki kohdistuu siihen, mitä on tapahtunut, ei siihen, mitä olisi voinut tapahtua. Vaihtoehtoiset historiat ovat taiteen ja viihteen alaa, eivät historiantutkimuksen.
Itse näen kuitenkin niin, että mitä paremmin historiaa tunnemme, sitä vähemmän olemme taipuvaisia uskomaan ”vääjäämättömiin” kehityskulkuihin. Eli päädyn samoille linjoille, mitä itse kirjoitat ensimmäisen kerran jo ennen lainaamaani kohtaa: ”Nimenomaan ymmärtämällä tiedämme mistä ajatusmallit, valtasuhteet ynnä muut johtuvat ja tiedämme silloin mitä muuttamalla voisimme näitä muuttaa.”
Kyllä, ymmärtäminen on tärkeää. Se on olennaista ja välttämätöntä. Se myös vaatii aikaa, vaivaa, tietoa, kärsivällisyyttä ja kuuntelemista. Eli se on vaikea laji. Ehkä juutuin tähän vääjäämättömyyskysymykseen siksi, että viime vuosikymmeninä julkista yhteiskunnallista keskustelua on lävistänyt vahva vääjäämättömyyden ja vaihtoehdottomuuden retoriikka. Yhtäältä se ei ole rohkaissut pyrkimyksiä ymmärtää. Toisaalta se on tehnyt ymmärtämispyrkimykset usein äärettömän turhauttaviksi niille, jotka sitkeästi ovat pitäneet kiinni ymmärtämisen tärkeydestä. Tässä arviossani on varmasti mukana oman subjektiivisen perspektiivini tuomaa painotusta. Se voi olla osittain myös jonkinlainen sukupolvikokemus. Mutta olen kaikkea muuta kuin ainoa vuosien mittaan saman suuntaisen huomion tehnyt.