Ihmisten tapa määritellä kuntoutuminen ja hoidon hyöty on mielestäni melkoisen hämärän peitossa. Psykiatrisen hoidon tuloksettomuudesta keskustelu nostaa usein melko kärkkäästi esitettyjä näkemyksiä siitä, että hoito on auttanut paljon. Kuitenkin samaan aikaan monen hyvää hoitoa saaneen toimintakyky ei riitä vuosienkaan jälkeen minkäänlaiseen työntekoon tai opiskeluun. Tavallisten arkisten asioiden hoitaminen eivät nekään ole välttämättä mitään itsestäänselvyyksiä. 

En määritä ihmisarvoa työn kautta, mutta esimerkiksi tuollaiset asiat ovat mielestäni ihan toimivia kriteereitä kuntoutumisen mittaamiseen. Kuulen myös toisinaan, miten hoitosuhde psykiatrisella poliklinikalla pelasti koko elämän ja hoitava lääkäri saa kuvitteellisen kruunun päänsä päälle. Ihmettelen kyseistä näkemystä silloin, kun näin suureellinen auttaminen ei näy missään konkreettisessa. Potilaan keskeisin toimintaympäristö on saattanut silti olla pitkään oman kodin neljä seinän sisällä ja elämä on yhä vailla suuntaa, tavoitteita tai merkitystä. 

Miten pitkälle pelkän juuri ja juuri pinnalla pysymisen ajatellaan riittävän? Onko potilaaksi päätyneen loppuelämä mielekästä, jos ainoaksi saavutettavissa olevaksi asiaksi lasketaan hengissä pysyttely? Kuinka paljon sellainen motivoi yrittämään, kun hoitavat työntekijät antavat liian usein ymmärtää, että potilaan pitää sopeutua loppuelämän kuntoutujan rooliin, koska sairaus on heidän näkemyksensä mukaan niin vaikea? 

Kaikkein käsittämättömintä on kuulla jonkin noin 20 vuotta hoidossa olleen näkemys siitä, että hoitosuhteessa on tehty kaikki oikein ja hoito on ollut toimivaa, vaikka se ei koskaan vienytkään eteenpäin. En usko, että on olemassa nykyistä määrää toivottomia potilaita, joille ei olisi aidosti muita vaihtoehtoja. Hoito ja hoidon tarve eivät silti kohtaa, vaikka potilas saattaisikin kokea saaneensa hyvää hoitoa useissa vuosissa laskettavia aikoja. 

JÄTÄ VASTAUS