Psykiatrian jälkeisestä hyvinvoinnista huolehtiminen

27
4374

Oma hoitohistoriani on sen verran raju, että se on vetänyt ymmärrettävistä syistä erittäin vihaiseksi. Ajattelin kuitenkin vaihteeksi kirjoittaa siitä, miten olen pyrkinyt huolehtimaan hyvinvoinnistani uudessa elämäntilanteessa. Painopiste on siinä, mitä juuri nyt teen, vaikka nykypäivä on pitkän prosessin tulos.

1. Ruokavalio

Noudatan 16/8 -ruokavaliota eli pätkäpaastoa. Minulla on päivittäinen kahdeksan tunnin ikkuna, jolloin syön sen mitä syön ja muuna vuorokauden aikana lähinnä juon vettä. Paastoamisella on monia terveyshyötyjä, ja se muun muassa käynnistää autofagiaksi kutsutun puhdistavan prosessin. Tällöin elimistöstä poistuu tarpeettomia soluja ja myös aivot puhdistuvat. Pätkäpaastoa ei ole yhdistetty vastaavaan lihasmassan menettämiseen kuin pitempikestoisia paastoja, mikä osaltaan on tehnyt siitä omalta kannaltani houkuttelevan ruokavalion.

Ravintosuositukset eivät suosittele pätkäpaastoa. On kuitenkin huomioitava, että ravintosuosituksiin pätee sama yhteiskuntalogiikka kuin kansantautien Käypä hoito -suosituksiinkin. Tieteellisellä näytöllä on selkeä tendenssi valikoitua siten, että ravintosuositukset palvelevat jopa enemmän ruokateollisuuden tarpeita kuin kansalaisten terveyttä ja hyvinvointia. Ruokateollisuuden hienovaraisesti lobbaaman valtavirtaisen ravintotieteen ja ihmisten kokemusten sekä hieman marginaalisemman tieteellisen tutkimuksen välisestä ristiriidasta kumpuavat Antti Heikkilän kaltaiset ilmiöt. Eri näkökulmien luotettavuutta arvioidessa on myös huomioitava, että ihminen on aikojen saatossa sopeutunut olemaan pitkiäkin aikoja ilman ravintoa. Esi-isämme eivät ole tarvinneet tasaiseen tahtiin ruokateollisuuden hiilihydraattipitoisia välipalapatukoita pitääkseen verensokerinsa tasaisen korkeana.

Ehkä merkittävin pätkäpaaston tuoma hyöty itselleni on ollut syömisen rytmittämisestä seurannut ruokailutottumusten hallinta. Tämä puolestaan on johtanut kasvaneeseen tunteeseen myös kokonaisvaltaisesta elämänhallinnasta.

Ruokailutottumukseni eivät ole ehdottomia vaan joustan niistä tarpeen mukaan. Syön paljon esimerkiksi kananmunia, joista saa hyvin proteiinia ja rasvaa sekä runsaasti salaattia, marjoja ja pähkinöitä, joista saa hyvin suolistolle tärkeää kuitua. Vältän pikavoittoja tuottavaa teollista sokeria sekä jonkin verran myös kahvia.

2. Kehon ja mielen yhteys

Huomioin arjessani kehon ja mielen erottamattoman yhteyden. Mieli on kehollinen ja olisi jopa maalaisjärjen vastaista ajatella mielen olevan jotain kehosta täysin erillistä. Tästä syystä kuuntelen kehoani tarpeideni tyydyttämisen suhteen. Jos esimerkiksi minun tekee vastustamattomasti mieli suklaata tai karkkia, niin huomaan yleensä ajatukseni vaeltelevan jossain muualla kuin itsessäni. Palauttamalla ajatukseni kehoon tai hengitykseen ja rauhoittumalla, tulee usein esille todellinen tarve, joka on tavallisesti eri asia kuin halu joka kehottaa esimerkiksi syömään suklaata. Halu peittää usein alleen todelliset tyydyttämättömät tarpeet.

Kehon ja mielen yhteyttä olen vaalinut harrastamalla TRE:tä eli kehon tärinään perustuvaa trauman ja stressin purkua. Viime aikoina olen myös harrastanut Yin-joogaa, joka on osoittautunut erityisen tehokkaaksi kehollisen stressin tai trauman purkukeinoksi. Jooga on tuonut ajatteluuni merkittävästi positiivisuutta ja elämää haittaava vihaisuus psykiatriaa kohtaan on ollut katoamaan päin.

Olen myös käyttänyt eteerisiä öljyjä, kuten ylang ylangia, joka tekee ajatuksista pehmeämpiä sekä positiivisempia. Näin olen hyödyntänyt myös hajuaistin mahdollisuuksia hyvinvoinnin ja aivoterveyden edistämisessä.

3. Kirjallisuus ja filosofia

Olen lukenut paljon filosofiasta neurotieteeseen ja havainnut, että kovat ja pehmeät tieteet puhuvat samaa kieltä. Buddhalainen filosofia on itseäni kiinnostanut melko paljon ja siinä meditaatio nähdään yleensä enemmän kuin ”terapeuttisena menetelmänä”. Buddhalaisuus on varsin heterogeeninen joukko erilaisia ideoita ja liberaali filosofia muutenkin, mikä on myös sen vahvuus. Itselleni olen poiminut sen, että olen taipuvainen näkemään todellisuuden olevan jotain suurempaa kuin kielellinen konstruktio. Buddhalaisuudesta lukeminen on saanut ajattelemaan ajoittaisen symboleista luopumisen tärkeyttä sikäli kuin se on mahdollista, ja antaa maailman ja mielen ilmetä ilman, että havaintoja pyrkii asettamaan sanallisiin muotteihin. Sanat aina suodattavat ja typistävät todellisuutta ja laajempi kokemus maailmasta ei ole koskaan kielellisesti kuvattavissa. Myös tiede on kielellistä toimintaa ja siksi teoriat ovat joka tapauksessa aina alimääräytyneitä todellisuutta suoraan aistiviin kokemuksiin verrattuna.

Kovempaan tieteeseen, kuten ravintotieteeseen ja neurotieteeseen, perustuvista kirjoista olen saanut motivaatiota välttää mahdollisuuksien mukaan turhia riippuvuuksia, joita kapitalistinen yhteiskunta tuottaa. Vältän mainittujen sokerin ja kahvin lisäksi sosiaalista mediaa ja muita välittömiä palkintoja tuottavia tuotteita, joiden tärkein tehtävä on koukuttaa käyttäjänsä ja tuottaa osakkeenomistajille voittoa. Suosin myös paperikirjoja sekä käsin tehtyjä muistiinpanoja, jotka ovat aivoterveydelle ja ihmisen viisaudelle digitaalisia ratkaisuja parempia vaihtoehtoja.

Evoluutiopsykologiasta olen saanut kipinää viettää enemmän aikaa luonnossa. Ylipäätään yritän välttää kaikenkattavaa digitalisaatiota, koska digitaalinen maailma on loppujen lopuksi vain kouriintuntuvan todellisuuden symboli.

Lopuksi

Edellä mainitut tavat ja tottumukset todennäköisesti tuottavat minusta kuvan uusliberalistin ruumiillistumana. Ja uusliberalisti ehkä hyvin lavealla määritelmällä olenkin, koska ilman individualistisia ja omalaatuisia ratkaisujani olisin krooninen klotsapiinin käyttäjä, enkä kirjoittaisi tätä blogia. Olen laittanut oman ajatteluni ja individualismin kollektiivisten totuuksien edelle jo pitkään erinomaisin tuloksin.

Olen myös tietoinen siitä, että moinen individualismi, kahlitsevista symboleista irtautuminen ja ”omilla aivoilla ajatteleminen” on pääosin etuoikeutettujen ja symboleihin kiinnittynyttä valtaa vastustamaan pystyvien ihmisten puuhaa. Valtasuhteita, ihmisten keskinäistä riippuvuutta ja yksilön sosiaalisen nousun vaikeutta en missään tapauksessa vähättele. Yritänkin vaikuttaa siihen, että heikompiosaiset, jollainen itsekin olin pitkään, eivät joutuisi alistumaan millekään mielisairausleimoja sekä sedatoivia lääkehoitoja ylhäältäpäin määräävälle kollektiiville. Psykiatrinen hoito kuitenkin heijastelee niitä yhteiskunnallisia asenteita, joita hulluuden hallinnointiin kulloinkin liitetään.

En tässä blogissa toki pysty kaikkea kuvaamaan, mitä elämääni kuuluu, mutta pyrin tavoittamaan joitakin olennaisia seikkoja. Nykyistä tilannettani kuvaisin ehkä tiivistetysti niin, että olen enemmän kosketuksissa omaan itseeni ja pystynyt irrottautumaan monista haitallisista valtasuhteista.

27 KOMMENTIT

  1. Minä olen puolestani viikon ajan miettinyt tiiviisti, miten selviäisin tästä psykoterapian jälkeisestä ajastani. Kävinhän yhteensä 19 vuotta psykoterapeuttisissa keskusteluissa, joista 13 vuotta oli yksilömuotoista psykoanalyyttista terapiaa. Sen jälkeen päädyin psykiatriseksi potilaaksi ts. mielenterveyskuntoutujaksi. Olen vihainen psykoanalyyttiselle liikkeelle jopa enemmän kuin psykiatrian poliklinikoille.

    Vaikka olen lukenut joitakin psykoanalyysiin liittyviä kirjoja, minun on hyvin vaikea saada otetta aiheesta. Psykiatriaa on helpompi arvostella, koska esim. lääkehaitat ovat konkreettisia. Haluaisin arvostella rajusti koko psykoterapian ideaa, mutta minulla ei ole sanoja ja käsitteitä siihen. Kaikkihan tietävät, että psykiatriset lääkkeet ovat epäterveellisiä. Harvat kuitenkaan miettivät psykoterapian epäterveellisyyttä ja siitä selviytymistä.

    Kaikesta huolimatta olen saanut aiheeseen uutta valaistusta löydettyäni nyt sattumalta kirjastosta Alice Miller: Lahjakkaan lapsen draama. Siinä kerrotaan perussyy sille, miksi psykoanalyysi ei tuota tulosta: älyllistäminen. Psykoanalyysi älyllistää vaikeat lapsuuden tunnekokemukset, vaikka nuo kokemukset olisi syytä kohdata tunteellisella tasolla – kokea voimakkaat ja sietämättömät tunteet. Psykoanalyytikon älyllistävät tulkinnat tekevät ihmisen entistä enemmän hukassa olevaksi. Miller huomauttaa, että psykoterapian läpikäyneet masentuneet ja pakko-oireiset jne. osaavat kyllä kertoa sairautensa syyn älyllisellä tasolla, mutta heillä ei edelleenkään ole kunnollista yhteyttä tunteisiinsa. Oikeutettu viha sen sijaan saa paranemisen alkuun.

    Kirjoituksessasi yllä mainitaan viha psykiatrista järjestelmää kohtaan. Se on täysin oikeutettua vihaa. Jossakin määrin psykiatrinen järjestelmä on kuin avuttomat tai tyrannimaiset vanhemmat, jotka kaltoinkohtelevat lastaan. Hoitojärjestelmä on rakennettu niin, että perheväkivallasta ja siihen liittyvistä muistoista täytyy vaieta. Se taas johtuu lääkärien ja hoitajien omasta elämänasenteesta. Jopa Freud oli kiistänyt, että jotkut vanhemmat voivat olla julmia. Freudin kädenjälki näkyy tämän päivän psykiatriassa.

  2. Kirjoituksen kakkoskohtaan voisin lisätä jotain kehon ja mielen yhteydestä. Mainitsemani Alice Miller puhuu siitä, kuinka lapsuuden kaltoin kohtelu jää kehon muistiin. Hänen mukaansa keho pyrkii ilmaisemaan aikuisiällä näitä kokemuksia kaikin mahdollisin tavoin, esim. sairauksina ja käyttäytymisenä. Lisäksi hänen mielestään kaikki psykiatriset potilaat kantavat mielessään ja kehossaan lapsuuden kaltoinkohtelua. Välitön anteeksianto tai anteeksianto ylipäätään kaltoinkohtelijoille ylläpitää ruumiin sairautta.

    • Psykoterapian kritiikki on aivan oma aihealueensa. Sillä on itse asiassa pitkät perinteet ja siitä on olemassa kirjallisuutta, mutta suomeksi hyvin vähän. Mainitsemaltasi, jo edesmenneeltä Alice Milleriltä on suomennettu useita muitakin teoksia kuin Lahjakkaan lapsen draama. Niissä näkyy vaikuttavasti se kehityskaari, joka johti hänet irtautumaan psykoanalyyttisesta ajattelusta. Tarkkaan ottaen Lahjakkaan lapsen draama on uusi laitos Millerin aikaisemmasta teoksesta Lahjakkaan lapsen tragedia, joka myös on käännetty suomeksi. Lahjakkaan lapsen tragedia -teoksessa Miller oli vielä sitoutunut psykoanalyyttiseen ajattelukehikkoon. Siitä erkaannuttuaan hän kirjoitti kirjansa uusiksi.

      Mitä Sigmund Freudiin tulee, hän oli alun perin hyvin selvillä siitä, että vanhemmat voivat olla julmia lasta kohtaan. Hän tiesi esimerkiksi seksuaalisen hyväksikäytön yleisyydestä. Syyt siihen, miksi Freud ryhtyi ”valtavirtaistamaan” näkemyksiään, ovat moninaisia. Oman ammattikunnan taholta tuleva sosiaalinen paine tuskin oli ainakaan vähäisimpiä näistä syistä, mutta ainoa se ei ollut.

      Psykoanalyyttinen ajatteluperinne on laaja, rikas ja ristiriitainen. Sen sisältä ja historiasta löytyy myös merkittävää psykoterapian kritiikkiä.

      Nykyajan hovikelpoisimmat ”näyttöön perustuvat psykoterapiat” pyrkivät yleisesti ottamaan etäisyyttä psykoanalyyttiseen ajatteluun, äärimmillään jopa kiistämään täysin yhteytensä siihen. Se on – jälleen – vallan oma aihealueensa.

      • Itse en ole mikään psykoterapia-asiantuntija, mutta hieman ihmetyttää psykoanalyyttisessa suuntauksessa havaitsemani ”lapsuusdeterminismi”. Nykyään kuitenkin tiedetään, että aivot ja jopa ihmisen persoonallisuuskin muuttuvat aikuisiälläkin jatkuvasti, vaikka lapsuus onkin tavallista herkempää aikaa. Aika moni traumatisoituu merkittävästi vasta aikuisiällä.

    • ”Välitön anteeksianto tai anteeksianto ylipäätään kaltoinkohtelijoille ylläpitää ruumiin sairautta.”

      Anteeksiantamisen ulottuvuuksista on kirjoittanut mielestäni hyvin psykologi Katriina Järvinen kirjassaan Kaikella kunnioituksella. Hän toteaa mm. että anteeksiantaminen ei ole läheskään aina hyväksi kaltoinkohdellulle, eikä se ole välttämättä edes moraalista, sillä ilman tekijän vilpitöntä pyrkimystä muutokseen anteeksianto mahdollistaa kaltoinkohtelun jatkumisen.

      • Vielä tuohon psykiatriakritiikkiin, niin pidän uskottavana sitä näkökulmaa, että psykoterapian vaikutusmekanismi olisi tunnettu ja se on empaattinen vuorovaikutus asiakkaan kanssa. Siihen on varmasti professionaaliset syynsä, ettei psykoterapiaa haluta enää lumekontrolloida esimerkiksi korkeakouluopiskelijoilla. Silloin kun psykoterapiatutkimusta on lumekontrolloitu, eivät psykoterapeutit ole erottuneet maallikoista edukseen.

        Olen havainnut myös paljon vihaa ja katkeruutta psykiatrisessa hoidossa olleilla, mikä lienee kaikkein haitallisinta. Hoitoon ja diagnoosiin jäädään usein jumiin. Itse en jäänyt diagnoosiin jumiin vaan luovuin siitä sekä sosiaalisesti (toki nyt ”potilasjärjestön” puheenjohtajuus on merkinnyt tietynlaista vapaaehtoista sosiaalista paluuta diagnoosien maailmaan) että kognitiivisesti, mutta hoitotaholle en ole antanut anteeksi eikä hoitotaho näe mitään anteeksi pyytämistä, eli sikäli homma on tasapeli. Suurimmasta vihasta olen päässyt eroon psykiatriaa kohtaan onneksi.

        Ongelmien juurisyy löytyy tosin Käypä hoito -työryhmästä, eli hoitavien lääkärien tekemiseen puuttuminen on kuin sairauden oiretta hoitaisi sairauden aiheuttajan sijaan.

  3. Tämän kommenttiketjun aiheisiin saattaisivat sopia kaksi Daniel Macklerin, New Yorkissa asuvan entisen psykoterapeutin, nykyisen kirjailijan ja journalistin YouTube-videota, jotka allekirjoittanut on tekstittänyt suomeksi. Mackler on aiemmin käynyt Suomessa kuvaamassa Länsi-Lapissa Avoin dialogi –dokumentin, johon on linkki Mad in Finland –sivuston etusivulla.

    Kysymyksiä anteeksiantamisesta – entisen terapeutin mietteitä
    https://www.youtube.com/watch?v=_KnOeWvSpp8

    Daniel Mackler: Kuusi syytä miksi lakkasin työskentelemästä terapeuttina
    https://www.youtube.com/watch?v=f0Fi32LbXHA

  4. Kuten Kirsi Rekola totesi, psykoanalyyttinen ajatteluperinne on laaja, se on kehittynyt vuosisadassa paljon, ja siihen on aina kohdistunut runsaasti myös sisäistä kritiikkiä. Yhtä täysin yhtenäistä psykoanalyyttistä teoriaa tai perinnettä ei siis oikeastaan ole, ainakaan enää nykyään.

    Psykodynaamiset terapiat, jotka ovat kehittyneet psykoanalyyttisen teorian pohjalta, ovat nekin muuttuneet paljon vuosikymmenten kuluessa. Aikuisiän traumatisoituminen ja yleisemminkin elinkaariajattelu huomioidaan niissä kyllä, mainitsemasi totaalinen ”lapsuusdeterminismi” on – ainakin yleisesti ottaen – menneen talven lumia.

    Tutkimukset osoittavat, kuten mainitsit, että terapian keskeisin vaikuttava tekijä suuntauksesta riippumatta on empaattinen vuorovaikutussuhde. Tärkeää on myös kognitiivinen puoli: se, että terapeutti ja asiakas ovat yhtä mieltä terapian tavoitteesta ja kuinka siihen päästään. Näiden ohella vaikuttavaksi on todettu asiakkaan muu elämäntilanne, esim. taloudellinen toimeentulo, ja saatavilla oleva sosiaalinen tuki.

    Sitä vastoin en ole vakuuttunut siitä, että maallikot olisivat pitkän päälle yhtä kykeneviä ottamaan vastuun vaikeasti traumatisoituneiden ihmisten tukemisesta kuin alalle kouluttautuneet ja omat traumansa terapiassa käsitelleet terapeutit. Kuinkahan pitkään on mainitsemissasi lumetutkimuksissa seurattu terapian vaikutuksia? – Mielestäni oleellisinta terapeutin taidoissa ei ole niinkään koulutuksen pituus, vaikka silläkin on merkitystä, vaan itsetuntemus. Sitä on vaikea saavuttaa pelkästään kotikonstein, jonkinlaista psyykkistä työtä on oltava valmis tekemään tavoitteellisesti ja yhteistyössä toisten, jollain tavoin alan tieteelliseen tietoon perehtyneiden ja itsekin kyseistä sisäistä ponnistelua tehneiden kanssa. Psykodynaaminen terapiakoulutus on ainoa, joka tällä hetkellä sisältää vaatimuksen merkittävästä määrästä koulutusterapiaa. Muissa suuntauksissa vaadittava oma terapia on tähän verrattuna lähinnä pintaraapaisu.

    Pitkäkestoisten terapioiden tavoitteet ovat syvällisempiä kuin lyhyiden, ja niissä joutuvat terapeutin omat psyykkiset ominaisuudet kovalle koetteelle. Koulutusterapia ei tee terapeutista ongelmatonta, vaan parhaassakin tapauksessa sen verran itseään tiedostavan, ettei aiheuta ongelmillaan kohtuutonta riskiä asiakkaalle vaan pystyy niistä huolimatta tukemaan häntä. Hieman kyyninen näkemykseni saa vahvistusta sellaisista kertomuksista kuin Toisen tapion tässä ketjussa. Vastaavia asiakaskokemuksia löytyy kaikista terapiasuuntauksista. Myös ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti voi tönäistä asiakkaansa elämän raiteiltaan, terapian kestoon nähden pitkäksi aikaa.

    Mielestäni jännittävin ja keskeisin kysymys psykodynaamista ja muitakin terapiasuuntauksia koskevassa kritiikissä on tällä hetkellä se, mitä harvoin huomataan ottaa esille, koska se on niin itsestäänselvä osa terapian ja muun mielenterveystyön traditiota: nimittäin, mikä psykoanalyysissä/terapioissa yleisesti on psykoanalyysiä tai terapiaa, mikä taas psykiatriaa. Psykoanalyysi (sekä kaikki terapiat) ovat kehittyneet alusta asti limittäin psykiatrian, siis erään lääketieteen haaran, kanssa. Psykoanalyyttistä kirjallisuutta (tai terapiakirjallisuutta) ei käytännössä ole olemassa ilman psykiatrian käsitteitä. Siis ilman oletusta, että psyykkiset ongelmat olisivat sairauksia, ja että niitä voisi tutkia ja diagnosoida kuten somaattisia sairauksia.

    Monet terapioiden ongelmat, joista Toinen tapiokin mainitsi, juontavat mielestäni suurelta osin psykiatrian vahvasta asemasta psykoterapian alalla. Terapioita kehitetään ja tutkitaan lääketieteen käsittein. Elämäntilanteensa vuoksi terapiaan hakeutuvia ihmisiä hoidetaan asiakkaan sijasta ”psykiatrisina potilaina.”

    Psykiatriasta, siis alun perin lääketieteestä, seuraa terapia-asiakkaan heikko valta-asema terveydenhuollon organisaatiossa.

    Kun terapia menee asiakkaan mielestä tavalla tai toisella mönkään, on hänen asemansa ”potilaana” vaikea. Lääketieteen viitekehys (oletus psyykkisestä sairaudesta) ja terveydenhuollon hierarkkiset käytännöt tekevät vaikeaksi ammattilaisen toiminnan kyseenalaistamisen terapiasuhteessa tai virallisin valituksin. Kun terapia-asiakas on omaksunut potilaan roolin hän on tavallisesti hyväksynyt myös diagnoosinsa osaksi identiteettiään, ja siitä lähtökohdasta on vaikea hahmottaa terapiaprosessia ja siinä tapahtuvia vuorovaikutusilmiöitä itsenäisesti.

    Ilman psykiatrian vaikutusta terapeutin ja asiakkaan suhteeseen olisi ehkä Toisen tapionkin pitkä, vihaa ja katkeruutta herättänyt terapeuttinen ihmissuhde voinut saada toisenlaisen päätöksen. Hän olisi ehkä kyennyt jo paljon aiemmin ”hyppäämään Titanicista pois Manchesterissa” – etsimään tietoa ja vertaistukea, kilpailuttamaan terapeutteja, pohtimaan muita vaihtoehtoja saada apua tilanteeseensa. Mitä ajattelet tästä, Toinen tapio?

    Terapia ei voi koskaan olla täysin tasavertainen ja riskitön ihmissuhde, kuten eivät voi olla muutkaan sellaiset ihmissuhteet, joissa toinen on kipeästi apua tarvitseva ja toisella on resursseja auttaa, mm. ammattiosaamista. Terapia-asiakkaille tulisi mahdollistaa voimaantuminen tavalla, joka ei nykyisessä terveydenhuollon kontekstissa ole mahdollista. Vertaistuki ja julkinen keskustelu – esimerkiksi sellainen jota tälläkin palstalla käydään – on yksi tärkeä askel tähän suuntaan. Terapioiden siirto hallinnollisesti etäämmälle terveydenhuollosta, esimerkiksi sosiaalitoimeen, saattaisi parantaa tilannetta, mutta se edellyttää koko ajattelutavan ja käytettävän käsitteistön muutosta.

    • Yksi harmi on se, että kalliin psykoterapiakoulutuksen hyötyjä joudutaan nyt arvioimaan retoriikkaan ja järkeilyyn, eikä empiiriseen tutkimukseen perustuen (ei sillä, etteikö kaikki tieteelinenkin argumentaatio olisi myös ”retorista”). Kyseessä on ensisijaisesti empiirinen kysymys.

      Tässä empiirinen tutkimus psykoterapiakoulutuksen vaikutuksesta terapiatuloksiin vuodelta 1966. Seuranta-aika viisi kuukautta. Psykoterapeuttien antamaa ryhmäterapiaa verrattiin korkeakouluopiskelijoiden antamaan lumepsykoterapiaan. Maallikot saivat aikaan vähän parempia tuloksia kuin ammattilaiset.
      https://psycnet.apa.org/record/1966-10561-001

      Jos tällainen tulos ei ole enää ajankohtainen, niin se varmaan sitten pystytään helposti empiirisesti osoittamaan, niin loppuu spekulointi.

      Toisaalta haluaisin kyllä samalla huomioida sen, että psykoterapeuteista on ainakin potilaille enemmän hyötyä kuin haittaa, vaikka psykiatreista en olisi niinkään varma. Joka tapauksessa mielenterveysala on ehkä ensisijaisesti professionaalisen ulossulkemisen ja valtataistelun kenttä, oli kyse sitten psykiatreista, psykologeista, psykoterapeuteista tai kokemusasiantuntijoista (jotka tekevät asiantuntemuksensa perusteella selkeän pesäeron vertaisohjaajiin, kuntoutujiin ja potilaisiin). Olisi varmaan aika ruveta miettimään myös niitä potilaita ja kuntoutujia, jotka tässä eri tahojen oman pätevyyden ja asiantuntemuksen korostamisessa ovat jääneet erittäin vähälle huomiolle.

      Tämä psykoterapia-asia kiinnostaa minua ensisijaisesti siitä näkökulmasta, että Suomessa on kova terapeuttipula ja helpoin ratkaisu tähän perustuisi minusta terapiaoikeuksien merkittävään laajentamiseen eli terapian tarjonnan lisääminen. Aivan kuten lääkäripulaankin ratkaisu olisi lisätä lääkäreiden tarjontaa.

      • Hyvin uskottava tutkimustulos mielestäni. En yhtään ihmettele, että empaattiset maallikot pystyivät auttamaan akuutissa elämäntilanteen kriisissä olevia kanssaihmisiään terveydenhuollon ammattilaisia paremmin. Työskenteleminen jatkuvasti sellaisessa järjestelmässä kuin nykyinen valtavirtapsykiatria on omiaan vähentämään autenttisuutta ja empaattisuutta keneltä tahansa.

        Kuitenkin kun kyse ei ole pelkästään akuutista kriisistä, vaan pitempikestoisista psyykkisistä pulmista, täytyy terapiaa seurata pitempään kuin viisi kuukautta jotta voisi päätellä jotain sen tuloksellisuudesta.

        En haluaisi olla tässä mikään psykoanalyysin esitaistelija (kiusaannuttava ajatus!) mutta on näyttöä siitä, että ainakin silloin, kun henkilö on itse siihen motivoitunut, psykoanalyysi tai muu pitkäkestoinen terapia saattaa toimia pitkällä aikavälillä paremmin kuin lyhyet, ratkaisukeskeiset menetelmät tai määräaikainen terapia ylipäätään.

        Näyttö on laajasta Helsingin psykoterapiatutkimuksesta, jossa tutkittiin eri terapiamuotojen vaikuttavuutta masennuksesta ja ahdistuneisuudesta kärsivillä potilailla. Tulkitsen tuloksen toisin kuin tutkimuksen tekijät. He kirjoittavat, etteivät havainneet merkittäviä eroja menetelmien välillä viiden vuoden seurannassa. Kuitenkin heidän datansa, joka on esitetty selkeästi tutkimusraportin taulukoissa, osoittaa, että psykoanalyysi tuotti muita menetelmiä paremmat ja kestävämmät tulokset masennuksen ja ahdistuneisuuden hoidossa, jotka olivat potilaiden päädiagnoosit.

        Tutkimuksessa satunnaistettiin terapia-asiakkaat, lukuunottamatta psykoanalyysiin menijöitä, menetelmän mukaisiin ryhmiin ja terapeuteille. He eivät siis saaneet valita menetelmää eivätkä terapeuttia.

        Toisin kuin muut, psykoanalyysiin otetut saivat itse valita terapiamenetelmän, ja heidät haastateltiin sitä varten perusteellisesti paitsi soveltuvuuden myös motivaation osalta.
        Terapian keskeytysprosentit olivat suuria kaikissa muissa ryhmissä paitsi psykoanalyysissä.

        Mielestäni voi hyvin olettaa, että se, että psykoanalyysiryhmän toiveet terapiamenetelmästä otettiin huomioon vaikutti terapian onnistumiseen.

        Ihmetyttää, että tutkimuksen tekijät eivät juuri käsitelleet johtopäätöksissään sitä, että asiakkaiden (tutkimuksessa ”potilaiden”) toiveet terapiamenetelmästä ja terapeutin henkilöstä oli ohitettu jo alkuvaiheessa. Satunnaistamisasetelmahan ymmärrettävästi vaati tätä, mutta olisi kuitenkin odottanut, että ratkaisun vaikutuksia terapian kulkuun olisi jotenkin käsitelty.

        Monet potilaista joutuivat siis mahdollisesti käymään terapiansa menetelmällä, jota he eivät kokeneet itselleen sopivaksi, ja terapeutilla, jonka kanssa he eivät ehkä tulleet kovin hyvin toimeen. Kysyn vaan, mitä voi tällaisista terapioista odottaa? – Tutkimuksen asetelma vastaa kuitenkin jossain määrin mielenterveysjärjestelmän arkitodellisuutta, jossa potilaat eivät yleensä pääse itse valitsemaan terapiamenetelmäänsä eivätkä aina terapeuttiaankaan.

        Psykoanalyysipotilaat saivat siis tutkimuksessa parhaat hoitotulokset kaikilla mittareilla. Ei ihme, olivathan he ainoat, jotka pääsivät sellaiseen terapiaan jota itse halusivat, ja saivat myös käydä siinä niin kauan kuin halusivat.

        Pidän myös mahdollisena, että heille merkitsi alun perinkin jotain paitsi terapian menetelmä myös sen kesto, joka psykoanalyysissä kuten psykodynaamisissa terapioissakin on yleensä avoin. Se on voinut olla joillekin heistä yksi syy, miksi he valitsivat kyseisen menetelmän. Koska tutkimusraportissa ei kerrota, kysyttiinkö potilailta näistä asioista, eikä ylipäätään heidän toiveistaan terapian suhteen, on mahdotonta tietää, mikä kaikki vaikutti tutkimustulokseen.

        Mikäli Helsingin psykoterapiatutkimuksen tuloksia siis on uskominen sellaisina kuin ne raportoidun datan (mutta ei tutkijoiden johtopäätösten) perusteella olivat, pitäisi psykoanalyysille antaa enemmän julkista rahoitusta masennuksen ja ahdistuneisuuden hoitomenetelmänä!

        Mielestäni on täysin mahdollista, että sama tulos olisi voitu saavuttaa jollakin toisellakin terapiamenetelmällä mikäli niitä olisi verrattu psykoanalyysiin siten, että potilaan motivaatio ja odotukset olisi huomioitu.

        Kuten edellä totesin, on yleinen ja moneen kertaan toistettu tutkimustulos, että terapiassa eniten vaikuttavia tekijöitä ovat vuorovaikutussuhteen laatu ja yhteisymmärrys tavoitteista ja keinoista.

        Helsingin psykoterapiatutkimuksen tulos ei siis yksiselitteisesti kerro, että psykoanalyysi olisi menetelmistä paras (on varmaa, ettei se kaikille sovi), vaan pikemminkin, että asiakkaiden toiveita tulisi kuunnella nykyistä tarkemmin. Mielestäni se kertoo jotakin myös pitkäkestoisten terapioiden tarpeesta. Myös Kelan 2-3-vuotisten kuntoutuspsykoterapioiden suuri suosio ja yleisesti hyväksi todettu vaikuttavuus viittaa siihen, että ihmiset tarvitsevat psyykkisistä pulmistaan toipuakseen toisinaan enemmän aikaa ja pysyvämpää tukea kuin mitä lyhytterapiat voivat tarjota.

        Minustakin olisi tärkeää lisätä terapian saatavuutta. Jotta terapia olisi turvallista, olisi kuitenkin välttämätöntä lisätä sekä koulutusmahdollisuuksia (painottaen terapeuttien omaa koulutusterapiaa) että asiakkaiden valistuneisuutta ja vaikutusmahdollisuuksia. Enkä tarkoita valistuksella terveydenhuollon taholta tulevaa ”psykoedukaatiota”, jota nykyään pursuaa monelta taholta mielestäni jo aivan kohtuullisessa määrin, vaan vapaata, moniarvoista tiedonvälitystä ja keskustelumahdollisuuksia. Psykiatrian lähtökohdat ja käytännöt eivät suosi tällaista tavoitetta, ja senkin vuoksi pitäisi psykoterapialle ja muillekin psykososiaalisen tuen muodoille kehittää vaihtoehtoisia hallinnollisia väyliä terveydenhuoltojärjestelmän lisäksi.

      • ”Olisi varmaan aika ruveta miettimään myös niitä potilaita ja kuntoutujia, jotka tässä eri tahojen oman pätevyyden ja asiantuntemuksen korostamisessa ovat jääneet erittäin vähälle huomiolle.”

        Tähän vielä kommentti. Se, että mt-kenttä on pätemään pyrkivien ihmisten taistelukenttä, kertoo juuri psykoterapeuttien ja muidenkin alan ihmisten oman psyykkisen työn tarpeellisuudesta. Siksi mielestäni terapeuttien koulutuksessa olisi oman terapian oltava nykyistä keskeisemmässä osassa. Vastaavaa pitäisi edellyttää muiltakin alalla toimivilta ainakin jossain mitassa.

        Esimerkiksi projektiivinen identifikaatio on eräs perustavanlaatuisista puolustusmekanismeista, joilla kaikki ihmiset toisinaan käsittelevät omia psyykkisiä pulmiaan, ja josta voi olla vuorovaikutussuhteissa paljon haittaa. Mt-alalla se ilmenee siten, että hoitavat henkilöt projisoivat omat torjutut ongelmansa ja ristiriitansa potilaisiinsa ja ratkovat niitä sitten kohdistamalla heihin erilaisia, omasta mielestään välttämättömiä ja hyödyllisiä mutta usein saatavilla olevan tiedon valossa tosiasiassa melko huonosti perusteltuja hoitotoimenpiteitä.

        Terapia-asiakkaat kuten muidenkin mielenterveystyöntekijöiden kaikki asiakkaat joutuvat ajoittain enemmän tai vähemmän kärsimään tällaisesta ja muustakin ihmisluonnolle ominaisesta vinksahtaneisuudesta, jota on ilman erityisponnisteluja hyvin vaikea kenenkään välttää. Eräs psykiatriasta kovasti kärsinyt ystäväni totesikin, että ”innokkaimmat auttajat ovat usein itse sairaimpia.”

  5. Kommentoin vielä ”lapsuusdeterminismiä” ja psykoterapian tuloksellisuutta. Huomioissani on väkisinkin päällekkäisyyttä Kirsi C.:n kommenttien kanssa. (Hän käsittelee niissä monia olennaisia asioita.)

    Lapsuusdeterminismiä varmasti esiintyy. Riippuu toisaalta siitä, miten lapsuusdeterminismi, lainausmerkeissä tai ilman, määritellään. Psykoanalyyttiselle ja laajemmin psykodynaamiselle ajattelulle ominainen käsitys, että vaikeistakin lapsuuden kokemuksista on mahdollista toipua ja eheytyä, perustuu kuitenkin lopulta juuri siihen, että myös aikuisiällä ihmisen persoonallisuus ja aivot muuttuvat jatkuvasti.

    Oikeastaan tietynlainen lapsuusdeterminismi on leimannut pitkään ennemminkin akateemista valtavirtapsykologiaa kuin esimerkiksi psykoanalyyttisia teorioita.

    Akateemisessa psykologiassa lapsi on käsitetty vuosikymmenien ajan paljolti jonkinlaiseksi tabula rasaksi, tyhjäksi tauluksi. Lapsen on uskottu olevan lähes rajattomasti aikuisten muovattavissa. Se lasten vanhempien arjessaan hyvin tietämä asia, että jokainen lapsi on omanlaisensa olento syntymästään saakka (ja jo sitä ennenkin), on pitkään sivuutettu käytännössä kokonaan.

    Persoonallisuus kehittyy koko ihmisen eliniän. Sen sijaan persoonallisuuden biologinen perusta, temperamentti, on synnynnäinen, yksilöllinen ja hyvin muuttumaton. Joustamaton se ei ole, mihin perustuu myös persoonallisuuden kehitys ja yksilön sopeutuminen hyvin monenlaisiin olosuhteisiin – hyvässä ja pahassa.

    Tieteenalat ovat jäykkiä. Muutokset keskeisissä, usein julkilausumattomissa opinkappaleissa ovat hitaita ja kestävät yleensä vuosikymmeniä. Ajatus, että jokainen ihmisyksilö on synnynnäisesti ainutkertainen olento, jonka persoonallisuus on jatkuvassa muutoksen tilassa, ei ole läpäissyt psykologian kenttää järin hyvin. Riittävän kiistaton ja kova näyttö tästä asiasta kun saatiin vasta 1990-luvun lopulla. Persoonallisuus- ja temperamenttitutkimusta tehdään maailmanlaajuisesti nykyään innokkaasti ja paljon, joissakin tapauksissa myös laadusta tinkien. Matka trendikkyydestä tieteenalan ytimeen on pitkä. Psykologialla on lisäksi vanhastaan monenlaisia tieteenalakohtaisia rasitteita, joihin en tässä pysty menemään.

    Se tieto, että psykoterapia on keskimäärin erittäin tehokasta hoitoa (valtavan paljon tehokkaampaa kuin psyykenlääkkeet), on mittavimmilta osiltaan peräisin vasta 2000-luvulta. Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin erilaisten psykoterapioiden vaikuttavuudesta tehtiin useita laajoja tutkimuksia sekä meta-analyyseja. Meta-analyysit ovat katsauksia, joissa kootaan yhteen kymmenien tai jopa satojen tutkimusten tuloksia. Kirsi C.:n mainitsema Helsingin psykoterapiatutkimus on yksi merkittävimpiä laajoja psykoterapiatutkimuksia.

    Psykoterapian tuloksellisuuden tutkimiseen ei ole millään taholla ollut vastaavanlaista rahallista intressiä kuin mitä lääketeollisuudella on lääketutkimukseen. Psykoterapian tehon ja vaikutusten tutkiminen on valtavan kallista, paljon työvoimaa nielevää, suurta ammattitaitoa vaativaa ja vuositolkulla kestävää pitkäjänteistä työtä, joka ei tuota mitään välitöntä taloudellista voittoa. Seuranta-aikojen on oltava pitkiä, useita vuosia kestäviä. Tässä selitys siihen, miksi kunnon tieteellistä näyttöä psykoterapian tehokkuudesta on saatu odottaa niin kauan.

    Parhaillakin tuloksellisuustutkimuksilla on heikkoutensa. Merkittävin niistä on todennäköisesti se lääketieteellinen formaatti, johon psykoterapia tutkimuksissa pakotetaan: ihmisille annetaan psykoterapiaa kuin lääkkeitä potilaille ja sitten katsotaan, millainen on kunkin ”annoksen” vaikutus – jos kärjistän vain hiukan. Sivumennen sanottuna tällainen tutkimusote on ongelmallinen myös somaattisten sairauksien, kuten sydäninfarktin tai syövän hoitojen tutkimuksessa, siis ihan oikeassa lääketieteessä.

    Yksilötason mekanismeista tuloksellisuustutkimukset eivät pysty kertomaan paljoakaan; oikeastaan ne kertovat vain sen, että vaikka suurin osa tutkittavista hyötyy psykoterapiasta, pieni osa ei siitä hyödy ja joillekin siitä on jopa haittaa.

    Psykoterapiasta tehdään myös ns. prosessitutkimusta, eli tutkitaan sitä, mitä terapiassa oikeastaan tapahtuu. Suurten tuloksellisuustutkimusten jälkeen kiinnostus prosessitutkimusta kohtaan on jälleen lisääntynyt. Myös siitä, millaisesta terapiasta tai hoidosta yksittäinen, yksilöllinen ihminen ainutkertaisessa elämäntilanteessaan hyötyisi, kaivattaisiin tietoa.

    • Psykoterapiasta kuitenkin ylläpidetään ajatusta siitä, että kyse on jokin ”näyttöön perustuva” eli tieteeseen perustuva menetelmä. Psykoterapiasta on asiakkaalle hyötyä epäilemättä, mutta oma kritiikkini koskee sitä mihin ei vastausta ole tullut, että psykoterapia ei ole tuloksiltaan erottunut edukseen ihmisten välisestä sosiaalisesta vuorovaikutuksesta, jossa ”terapeuttina” toimii maallikko.

      Minusta näyttää siltä kuin psykoterapia olisi jatkumoa luonnosta vieraantumiselle, jossa unohdetaan, että on olemassa paljon empaattisia maallikoita, jotka hallitsevat tämän sosiaalisen vuorovaikutuksen vaikutusmekanismin ilman koulutusta (syynä tähän on ihmisyys), ja hyvin lyhyellä koulutuksella voisivat riittävästi sietää vaativaa työtä kuntoutujien parissa.

      Hoidollisilta interventioilta vaaditaan normaalitapauksessa lumekontrollointia, mikä tässä tapauksessa siis ei tarkoita eri psykoterapiasuuntausten vertaamista toisiinsa, vaan se tarkoittaisi psykoterapian vertaamista empaattiseen ja ymmärtävään sosiaaliseen vuorovaikutukseen maallikon kanssa.

      Psykoterapian hyötyjä en kiistä, mutta on hyvä muistaa myös se psykoterapian tausta, joka näkyy edelleen, eli professionaalinen ulossulkeminen ja myytti siitä, että vain tietyt henkilöt (ensin psykiatrit) ovat päteviä psykoanalyytikoita ja psykologit ynnä muut ”puoskarit” vain luulevat osaavansa oikeaa psykoanalyysia.

      Voi jopa ajatella niin, että psykologien oikeusteitse Yhdysvalloissa saama oikeus harjoittaa psykoanalyysia oli merkittävä tekijä biologiseen psykiatrian siirtymisen taustalla.

      Omia näkemyksiäni tukee alkuperäinen Soteria-talo Yhdysvalloissa, jossa etupäässä maallikkotyöllä saatiin psykoosien hoidossa samanlaiset hoitotulokset kuin sittemmin Länsi-Pohjassa parhaimpina vuosinaan. Sittemmin talon rahoitus lopetettiin ”epäeettisyyden” vuoksi.

      Huolimatta siitä, että pidän psykoterapiaa pienenä ”tiedekoijauksena”, jota ilmeisesti mielenterveystyö kuitenkin aina vaatii jos siinä toimiville ihmisille halutaan arvostusta, niin arvostan psykoterapeuttien tekemää työtä varsin korkealle.

      • Niin ja tähän liittyen, psykoterapiaa voisi arvostaa myös ei-niin-tieteellisenä menetelmänä, ja tällöin ei olisi relevanttia, että ovatko psykoterapeutit muita pätevämpiä velhoja vuorovaikutuksessa. Psykologiliitto on tätä ”näyttöön perustuvuutta” ja erottumista kaikista uskomuskeskusteluista itse vaalinut ja silloin ollaan tekemisissä erilaisen (uskomuskeskusteluihin vertaavan) metodologian kanssa. Minulle kyllä kävisi arvostaa psykoterapeutteja ihmisinä, jotka keskustelevat työkseen potilaiden kanssa terapeuttisesti.

        Eli, korostaisin sitä, että ainakin Psykologiliiton suunnasta tulevat väitteet psykoterapian ja sosiaalisen vuorovaikutuksen perustavanlaatuisesta erosta ylläpitävät itsessään korkeampia vaatimuksia psykoterapiaa koskevalle tieteelliselle näytölle, kuin mitä on olemassa.

        • Tapio, lyhyesti: en ole miltään osin eri linjoilla kanssasi.

          Professionaalisen ulossulkemisen mekanismit ovat keskeinen osa niitä psykologian tieteenalakohtaisia rasitteita, jotka kommentissani mainitsen.

          Siteeraan itseäni ei-sanatarkasti parinkymmenen vuoden takaa: ”Psykoterapian tehokkuudesta vaaditaan sellaista kohtuutonta näyttöä, joka ei tulisi kuuloonkaan somaattisten vaivojen hoidossa.” Kirjoitin ja sanoin saman asian silloin useampaankin kertaan.

          • Minusta taas tuntuu, että Psykologilliitto ja muut psykoterapialobbarit asettavat sen kohtuuttoman näytön vaatimuksen itse. Psykoterapia toki kärsii siitä ideologiasta, että kaikki oikeasti vaikuttava pitäisi pystyä osoittamaan jotenkin ihmisestä erillisesti. Terapian tehokkuus kuitenkin kulminoituu pitkälti terapeuttiin henkilönä sekä vuorovaikutussuhteen toimivuuteen. Mutta kuten sanottu, myöskään psykoterapialobbarit eivät edistä sitä näkökulmaa, että kyse ei ole samassa merkityksestä ”näyttöön perustuvasta ja ihmisestä riippumattomasta interventiosta” kuin vaikkapa insuliini ykköstyypin diabetekseen. Samasta tieteenihanteesta kärsii toki myös psykiatria kokonaisuudessaan ja ennen kaikkea siitä kärsivät potilaat.

            Sikäli ehkä olen samaa mieltä siitä, että näyttövaatimus on kohtuuton, mutta ehkä vähän toisesta näkökulmasta. Näen siis osittain itse aiheutetun ongelman.

            Niin kutsuttu lumekontrollointi suosii muutenkin teknologiaa eli lääkkeitä, kun terapeuttiset psykologiset uskomukset ja tunteet nähdään häiriötekijöinä, jotka on kontrolloitava pois.

      • ”Minusta näyttää siltä kuin psykoterapia olisi jatkumoa luonnosta vieraantumiselle, jossa unohdetaan, että on olemassa paljon empaattisia maallikoita, jotka hallitsevat tämän sosiaalisen vuorovaikutuksen vaikutusmekanismin ilman koulutusta (syynä tähän on ihmisyys), ja hyvin lyhyellä koulutuksella voisivat riittävästi sietää vaativaa työtä kuntoutujien parissa.”

        On tosiaan tutkimuksia, jotka osoittavat, että maallikot pystyvät akuuteissa kriiseissä tukemaan yhtä hyvin kuin koulutetutkin, tai jopa paremmin. Soteriassa ja vastaavissa paikoissa tämä näkyy kauniisti. Kiinnittäisin kuitenkin huomiota siihen, että ko. tehtäviin on valittu ”empaattiset maallikot” varmasti jollakin perusteella, ei sattumanvaraisesti. Joku on heidät valinnut, perusteilla, joita ei ole kerrottu ainakaan julkisesti. Se, että ”empaattisten maallikoiden” tukemat ihmiset todistetusti ovat toipuneet hyvin, kertoo, ettei akuutissa kriisissä tukemiseen välttämättä tarvita mielenterveysalan ammattikoulutusta. Se ei kuitenkaan vielä kerro, MITÄ siihen tarvitaan. ”Empaattisuus” on melko yleinen ja subjektiivinen määre. Millaisia ominaisuuksia tai taitoja pitää ”empaattisella maallikolla” olla, ja kuka määrittelee, kuka on ”empaattinen maallikko”? Voidaanko olettaa, että kuka tahansa kadunmies tai -nainen voi toimia maallikkoauttajana esimerkiksi Soteriassa, jos vain vakuuttaa olevansa ”empaattinen”? Riittääkö oma ilmoitus? Ehkä tarvitaan tämän lisäksi ainakin ”empaattisuuden” vaikutelma – ja kuka sen ratkaisee? Tässä tulevat vastaan samat ongelmat kuin nyt jo on mielenterveysjärjestelmässä, kun sinne palkataan ja kouluttaudutaan. Keskustelua soveltuvuustesteistä käydään jatkuvasti.

        Mielenterveyskoulutuksen puuttumisesta on varmasti ainakin se hyöty, että ei ole ehtinyt urautua ajattelussaan, eikä identifioitua yhteiskunnalliseen vallankäyttöjärjestelmään, jollainen psykiatria on. Autenttisuus säilyy. Minullekin on eräs psykoterapeutti kommentoinut, että pitkä terapiakoulutus tuntui saavan hänessä aikaan jonkin verran falsifioivan vaikutuksen.

  6. No, olen kyllä hyvin samoilla linjoilla kanssasi myös kaikesta viimeksi mainitsemastasi. ”Näyttövaatimuksen” kohtuuttomuus palautuu juurikin siihen, mitä kirjoitat (myös) psykoterapiaa rasittavasta väärin asetetusta tieteenihanteesta/ideologiasta. Emme edusta tässä asiassa erilaisia näkökulmia. Mutta aivan varmasti sellaisiakin asioita löytyy, joissa edustamme;-)

  7. Maallikoilla on omat näkemyksensä mielenterveysongelmien synnystä ja niistä selviytymisestä. Näitä käsityksiä tutkitaan psykologiassa ns. maallikkoteorioina (lay theories). Yleisesti niistä tiedetään ainakin, että länsimaissa maallikot näkevät psyykkiset ongelmat mielenterveysammattilaisia useammin psykososiaalisista kuin biologisista tekijöistä johtuviksi. Nykyään tosin maallikoidenkin käsityksissä näkyy yhä enemmän aineksia psykiatriasta, johtuen varmasti siitä ”psykoedukaatiosta”, jota terveydenhuoltojärjestelmä levittää mediassa.

    Maallikkoauttajan työ ei siis ole ”teoriavapaata.” Jokaisella ihmisellä on oma yksilöllinen, omaan elämänkokemukseen ja kulttuurivaikutteisiin perustuva näkemyksensä inhimillisen kärsimyksen syistä ja siitä, mikä siihen auttaa. Tässä tulee vastaan psykoterapiatutkimusten yleinen tulos, että terapian tuloksellisuuteen vaikuttaa suuntauksia enemmän vuorovaikutus sekä se, että terapeutilla ja asiakkaalla on yhteneväiset näkemykset hoidon tavoitteista ja keinoista.

    Suurin osa haitasta, jota mielenterveysammattilaiset toisinaan aiheuttavat autettavilleen, on tiedostamatonta (ainakin itse näen asian niin). Heidän aiheuttamansa haitat johtuvat nähdäkseni osaksi heidän soveltamastaan, joiltakin osin virheellisestä tietoperustasta (esimerkiksi, että psyykkiset ongelmat olisivat aivobiologisia ilmiöitä, joita voidaan lääkkeillä parantaa), osaksi heidän oman mielensä toiminnasta, joka noudattaa yleisinhimillisiä lainalaisuuksia.

    Näistä ”haittalähteistä” jälkimmäinen on mahdollisesti jopa ensimmäistä haasteellisempi, mikäli niitä yritettäisiin eliminoida ja terveydenhuollon asiakkaan asemaa parantaa. Ihmisillä on taipumus kohdella toisiaan huonosti ajoittain, toisinaan jatkuvasti, melkein jokainen joskus jossakin tilanteessa. Emotionaalista hyväksikäyttöä tapahtuu toisinaan terapioissa ja muissakin auttamissuhteissa (oikeastaan kaikissa valtasuhteissa). Sitä on vaikea kokonaan estää, koska ihmismieli ei tiedosta kaikkia tekemisiään. ”Auttajan varjo” on suuri riski haavoittuvassa asemassa olevalle ihmiselle, oli hän sitten terapia-asiakas tai muun psykososiaalisen avun piiriin hakeutunut ihminen. Tästä syystä psykoterapeutit käyvät omassa terapiassa ennen kuin aloittavat muiden hoitamisen. Ja minun mielestäni pitääkin käydä, olisi hyvä käydä pitempäänkin kuin esimerkiksi mitä Valvira nykyisin vaatii joiltakin terapiakoulutuksilta. – Maallikot eivät välttämättä ole sen ”kiltimpiä” kuin ammattilaisetkaan, vaikka ehkä olisivatkin autenttisempia:)

    ”Auttajan varjosta” puhuu teologian tohtori Martti Lindqvist samannimisessä kirjassaan, aihetta tosin vain hipaisten.

    • Maallikoiden psykososiaalinen ymmärrys ei tosiaan ole tieteellisestä kulttuurista käsin uudelleen määriteltynä ”teoriavapaata”, mutta se on ”primitiivisimmile kulttuurille” ominaista tuo ongelmien psykososiaalinen ymmärtäminen. Itse väitän, että se on ihmiselle luonnollisempaa ja maalaisjärjellä paremmin tavoitettavaa, että jos ihminen on vaikkapa vaikeiden elämäntapahtumien jälkeen surullinen, niin se johtuu vaikeista elämäntapahtumista ja ihmistä pitää lohduttaa ja tukea. Uskon että ihmisillä on kyky maalaisjärjellä ymmärtää toisiaan ja tutkimukset antavat viitteitä negatiivisesta korrelaatiosta kliinikon koulutustason sekä potilaita kohtaan tunnetun empatian välillä. Se saattaa osittain johtua alan liiallisesta tieteellistämisestä.

      Toki tieteellä on vaikutus kulttuuriin ja usein tieteeseen liittyykin sellainen relativistinen ihmiskuva, että ei ole mitään muita teorioita ”luonnollisempaa” tai ”ihmisyydelle ominaisempaa” tapaa hahmottaa elämän haasteita. Minä taas uskon että on. Evoluutiopsykologia on hyvä ala minusta, koska ei jaa humanismiin toisinaan liittyvää mielivaltaista relativismia.

      • Evoluutiopsykologiaakin voi tarkastella monesta kulmasta. Yhteiskunnalliset olosuhteet, mm. taloudelliset suhdanteet ja niistä seuraava yleisilmapiiri vaikuttavat eläinten käyttäytymistä ja evoluutiota koskevien tutkimusten tulkintaan sekä tapaan, jolla tulkintoja raportoidaan mediassa. Esimerkiksi kun uusliberalismi on maailmantalouden valtavirtaus, kuten on viime vuosikymmeninä ollut, monet tunnetut evoluutiotutkijat ovat verranneet ihmisyhteisöjä viidakkoon, jossa vahvat selviytyvät ja heikot sortuvat. Tätä tutkijoiden tulkintaa (ja median versiota siitä) on sitten käytetty oikeuttamaan oikeistolaista sosiaalipolitiikkaa ja hyvinvointivaltion alasajoa. Toiset tutkijat ovat kuitenkin kyseenalaistaneet tarkastelukulman ja osoittaneet, että on monia eläinlajeja, joiden yhteisöissä heikompien auttaminen on yleistä ja hierarkiatkin ovat monipuolisempia kuin mitä esimerkiksi jonkin tietyn apinalajin piirissä, jonka ”yhteiskuntajärjestykseen” omaamme verrataan.

        Evoluutiopsykologiastakaan ei siis saada esille mitään ”yhtä totuutta.”

        • Itse opiskelen sosiaalipolitiikkaa, enkä pysty liittämään sinänsä evoluutiopsykologiaa sen enempää uusklassiseen taloustieteeseen tai rationaalisen valinnan koulukuntaan, sosiaalidemokratiaan kuin sosialismiinkaan. Omasta mielestäni ihmislajin tuntemus on erinomaisen hyvä työkalu kun suunnitellaan esimerkiksi sosiaalipolitiikkaa. Uusliberalismi taas on käsite, joka on venynyt aivan liikaa ja uusliberalismi-käsitteen käyttäjän tulisikin selvittää, mitä sillä tarkoittaa. Itse käytin käsitettä blogitekstissäni ironisesti juuri tähän näkemykseen perustuen. Ihmislajilla on universaaleja ominaisuuksia, jotka eivät juurikaan jos yhtään, riipu kulttuurista. Kiista lähinnä taitaa koskea sitä, loppuuko evoluutio kaulan seudulle vai jatkuuko se siitä ylöspäin. Eri tieteet tutkivat samaa todellisuutta ja siinä mielessä monitieteellisyys ja reduktionismin välttäminen ovat hyveitä.

          • Niin, jäinkin vähän miettimään mihin uusliberalismi-viittaus blogissasi liittyi:)

            Muuten hirveän hyvä blogi, ja neuvot esim. ravinnon suhteen ovat itsekin toimiviksi toteamiani. Kiitos vinkistä yin-joogasta.

  8. Joo, se jäi varmasti monelle epäselväksi. Liittyi siis siihen, että kun kaikki on nykyään uusliberalismia, niin luultavasti individualistiset näkemyksenikin sitä ovat nykyisellä ajattelulla. Solidaarisuus talouden suhteen erityisesti minut uusliberalismista erottaa.

  9. ”Ihmislajilla on universaaleja ominaisuuksia, jotka eivät juurikaan jos yhtään, riipu kulttuurista.”

    Niinpä. Tämän totuuden muistaminen tuntuu monissa yhteiskunnallisissa yhteyksissä, ja muutenkin, olevan tavattoman vaikeaa. Sen unohtamisella ja tarkoituksellisella syrjään sysäämisellä on ja on aina ollut traagiset seuraukset. Se, että tunnustetaan ihmisellä olevan omat lajityypilliset ominaisuutensa, ei missään määrin merkitse esimerkiksi ihmisten yksilöllisyyden väheksymistä. Päinvastoin. Ihminen on myös monimutkainen otus. Paradoksaalisesti ”kehitys” on meillä mennyt jotenkin siihen suuntaan, että kaikkien ihmisten pitäisi olla yksilöllisiä ja monimutkaisia täsmälleen samalla tavalla. Ongelmiahan siitä seuraa.

JÄTÄ VASTAUS