Lopetin Leponexin ja Abilifyn kesällä 2016 ja vieroitusoireistani pääsin eroon keväällä 2017. Voimakkaiden vieroitusoireiden lisäksi jouduin taistelemaan psykiatrien psykologista manipulointia vastaan, mikä on tuottanut kauaskantoisia ongelmia elämääni myöhemmällä iällä. Vaikka olen selvinnyt elämässä hyvin eteenpäin ja vuonna 2017 aloitettu kandidaatin tutkintokin alkaa olla valmis, nostaa psykiatrisen hoidon aiheuttama vakava psyykkinen trauma silloin tällöin päätään. Trauma aktivoituu vuorovaikutuksessa psykiatrien kanssa ja tämän ammattikunnan kanssa olen usein valmiina taistelemaan tai pakenemaan, myös silloin kun psykiatreja ei ole fyysisesti läsnä. Psykiatrit itse eivät pääsääntöisesti vaikuta kiinteisiin diagnooseihin ja diagnoosispesifeihin lääkityksiin perustuvaan psykoosien hoitoon ollenkaan tyytymättömiltä, mahdollisesti koska tällainen luokitteleva, luonnontieteellinen lähestymistapa kuulostaa erittäin tieteelliseltä ja tuottaa lääketeollisuuden kanssa hedelmällistä yhteistyötä. Edellisessä blogissani kirjoitin onnistuneista toimenpiteistäni hyvinvointini tueksi, mutta psykoosikuntoutujien etujärjestön, Nousevan mielen, puheenjohtajuus on altistanut minut henkisesti erittäin koettelevalle vuorovaikutukselle psykiatrien kanssa.

Tiedossani on psykoosilääkkeensä onnistuneesti lopettaneita, tervettä elämää terveellä identiteetillä eläviä henkilöitä, joilla myös näyttäisi olleen psykoosilääkitys “kroonisen aivosairauden” aiheuttaja. Osa heistä on muuttanut ulkomaille psykiatriasta irtautumisen jälkeen. Ihmisten psykoosin taustalta löytyy säännönmukaisesti täysin maalaisjärjellä ymmärrettäviä syitä ja lääkityksen aiheuttama myöhempi lamaantuminen on aivan eri sairaus, josta osa sitkeytensä avulla on parantunut saamalla elämänsä kuntoon ja vieroittautumalla lääkkeistään. Lisäksi tiedossani on psykiatreille ammattikuntana vihaisia henkilöitä, jotka vakavasti ovat suunnittelleet muuttoa pois Suomesta, jotta heidän ei tarvitsisi olla psykiatrien kanssa missään tekemisissä. Aiheesta ei ole tehty minun tietääkseni tieteellistä tutkimusta ja lääkkeensä onnistuneesti lopettaneet, normaalia elämää elävät henkilöt, jäävät ryhmänä tunnistamatta ja tavallisesti tyhjän päälle muutenkin. Havainto psykoosilääkkeiden keskushermostoa lamaavasta vaikutusmekanismista saattaa olla pikemminkin shokki kuin myönteinen havainto, koska samalla voi huomata elämän kuluneen hukkaan lääketeollisuuden lypsykarjana. Näin oli myös omalla kohdallani. Monia askarruttaa myös lääkityksen aiheuttamat mahdollisesti pysyvät keskushermostovauriot ja itsellänikin tämä seikka joskus käy mielessä.

Olisi hyvä tunnistaa omaksi ryhmäkseen psykoosilääkkeet onnistuneesti lopettaneet henkilöt. Ryhmä jää tunnistamatta, koska psykiatrian nykyisen teoriapohjan, siihen kytkeytyvän identiteettipolitiikan sekä Käypä hoito -työryhmän mukaan kyse on vakavasti aivosairaista, hoitomyöntyvyyden kannalta haasteita kokevista ja psykoedukaation eli koulutuksellisen terapian tarpeessa olevista ihmisistä remissiossa. Psykiatriasta irtautuneiden ihmisten kokemukset ovat pääsääntöisesti sekä psykoosilääkkeiden “terapeuttisuuden” että ICD-10-tautiluokitukseen perustuvan identiteettipolitiikan kanssa merkittävässä ristiriidassa, ja tässä valossa ymmärrän hyvin oman sekä muiden ihmisten psykoosihoidon jälkeisen suuttumuksen ja toisinaan muuttohalun ulkomaille.

Näkemykseni nojaavat kenttäkokemuksiin, omaan kokemukseen, psykiatrian rakenteellisen korruption tutkimuksiin sekä omaan tulkintaani psykooseja ja psykoosilääkkeitä koskevasta kirjallisuudesta. Oli psykoosista ja lääkkeistä mitä mieltä tahansa, psykoosilääkkeensä ja psykiatrisen identiteettinsä onnistuneesti lakkauttaneet ansaitsivat tulla tunnistetuksi omaksi ryhmäkseen, jotta ryhmän tarpeita ja kokemuksia voitaisiin selvittää ja niihin voitaisiin vastata. Parhaiten tämä saattaisi onnistua järjestön hankkeena, johon liitettäisiin myös tutkimusta.

5 KOMMENTIT

  1. Itse olen samaa mieltä. Itselläni oli lääkityksenä viimeisenä Abilify, jota söin lähes 10 v. Onneksi itselläni on työterveyshuolto, jonka kautta sain itselleni lähetteen, jonka avulla sain lopetettua lääkkeet.

  2. Olisi tosiaan hyvä, jos myös sellaisten ihmisten kokemuksia tehtäisin näkyväksi, jotka eivät ole omaksuneet psykiatrian tarjoamaa sairaan identiteettiä. Heitä kutsutaan tutkimuksissa usein “hoitokielteisiksi”, “harhaisiksi”, ja “sairaudentunnottomiksi”, joita pitäisi pakkohoitaa “remissioon” vastoin heidän omaa tahtoaan. Kun tutkimusnäyttö hoidoista ja niiden vaikuttavuudesta pohjautuu suurelta osin lääkeyhtiöiden rahoitukseen, niin mikään taho ei tuota riittävästi objektiivista eikä aidosti psykoosipotilaiden toimintakyvystä ja elämänlaadusta kiinnostunutta tietoa.

    Kolmannen sektorin järjestöjen yksi tehtävä onkin tuoda näkyväksi erityisesti heikossa asemassa olevien ihmisten näkemyksiä etenkin silloin, jos ne ovat ristiriidassa hallitsevien tulkintojen kanssa. Kyse on kuitenkin aika perustavanlaatuisesta ihmisoikeudesta fyysiseen koskemattomuuteen, jonka loukkaaminen edellyttää kyllä minusta paljon vahvempaa ja objektiivisempaa tutkimusnäyttöä kuin mitä on tarjolla. Ei ole oikein vammauttaa eikä traumatisoida ihmisiä, vaikka he eivät aina kykenisi ilmaisemaan itseään ja kokemaan maailmaa psykiatrian tuottamien ehkä hieman harhaisten todellisuudesta vieraantuneiden ihanteiden mukaisesti.

    Itsekin kärsin jonkinlaisesta traumasta liittyen psykiatriseen hoitoon ja siksi yritän piilottaa diagnoosini erityisesti lääkäreiltä ja hoitajilta. Jos joutuu vuosia hoidon lopettamiseen jälkeenkin jonkun aasin kanssa käymään keskustelun, miten hoidan sairauteni “oireita” ennen kuin ajaudun psykoosin, niin tunnen itseni vähintäänkin vaivaantuneeksi. Tekisi mieleni sanoa, että sinä vähäjärkinen aasi et ymmärrä ongelmistani yhtään mitään, joten voisitko pitää turpasi kiinni. Mutta kohteliaana ihmisenä nöyränä nyökkäilen näille lääketieteellisesti koulutetuille ihmisille, joita pidän oikeasti vaarallisen heikkolahjaisina. He ovat sillä tavalla aivopestyjä, että se uhkaa tiettyjen ihmisten perusoikeuksia vakavalla tavalla. Tämä traumaattinen kokemus varmasti seuraa minua hautaan asti, vaikka muuten olen ihan normaali työssäkäyvä ihminen ollut lähes koko elämäni. Ei minun kaltaisten hoitokielteisten ja “sairaudentunnottomien” kokemuksia koskaan tuoda esille missään, koska emme edistä näiden lääkeyhtiöiden hedelmistä palkkansa nauttivien aasien agendaa. Monet kolmannen sektorin järjestöt voisivat olla avainasemassa ja tuoda esille sellaisten ihmisten elämäntarinoita, joita ei mielellään kerrota julkisuudessa. Aika monelle ihmiselle psykoosit ovat enemmänkin kasvutarinoita, kuin loputtomia sairauskertomuksia. Näistä kasvutarinoista saa kertoa valtamediassa korkeintaan Etelä-Amerikassa seikkailevat elitistiset ayahuascan-riitteihin osallistuneet hipit, jotka ovat huumeiden avulla kohdanneet pelkonsa ja eheytyneet.

    Psykiatria on niin pahasti stigmatisoinut poikkeavia kokemuksia ja tajunnantiloja kokeneita ihmisiä, että niistä ei oikeastaan edes uskalla puhua sellaisina kuin ne oikeasti kokee. En ole itse koskaan käyttänyt neuroleptejä kovin pitkään ja en ole kokenut niistä vierouttautumista mitenkään ongelmaksi, mutta sen verran kokemusta niistä on, että ne eivät ole ongelmien ratkaisijana mitenkään loistavia lääkkeitä lamatessaan aivojen toimintaa ja häiritsessään monipuolisesti ihmisen kehon toimintoja. Muistan hyvin kun minulle hoidossa sanottiin, että minulla on skitsofreenikoksi poikkeavan hyvä ongelmanratkaisukyky. Myöhemmin olen pohtinut, että miten ammattikunta joka näkee jokaiseen inahdukseen ratkaisuksi uuden psykoatiivisen aineen tyrkyttämisen, voi mitenkään arvioida kenenkään ihmisen ongelmanratkaisukykyä. Heiltähän tämä taito puuttuu aivan täysin ja siksi heidän potilaidensa ennustekin on pääosin surkea.

  3. Asiaa! 🙂

    Kolmannen sektorin järjestöistä sen verran, että en itse luottaisi niihin kovinkaan paljon puolueettoman tutkimustiedon tuottamisessa. Isoimmat potilasjärjestöt saavat julkista tukea ja monet myös avustuksia lääkeyhtiöiltä. On ikävää, kun huomaa näiden järjestöjen julkaisuja lukiessa, kuinka yhteneväinen niiden linja on virallisen mielenterveyspolitiikan kanssa niissäkin kysymyksissä, joissa potilaan asemassa olevien ihmisten perustavimmat oikeudet ovat vaakalaudalla.

    Tutkimusten järjestäminen kysyy rahaa. Alustavan selvityksen voisi ehkä kuitenkin järjestää pienempikin yhdistys tai verkosto, kuten esim. Taho?

    • STEA:n kautta voi hakea hankkeelle julkista rahaa. Nouseva mieli on potilasjärjestö ja pystymme järjestämään puolueettoman tutkimuksen, jos tällaiseen hankkeeseen joskus päädytään. TaHo on hyvä vaihtoehto myös. En tietenkään tässä tiedä mitä tuleman pitää, mutta yhteishankkeet usein toimivat.

      Potilasjärjestöistä olen pääsääntöisesti samaa mieltä. Lääketeollisuuden rahat vaikuttavat liikaa. Nouseva mieli ei tee lääketeollisuuden kanssa yhteistyötä, mutta keskusliitto MTKL toki tekee.

JÄTÄ VASTAUS