Martin Buberin sanat välähtävät mielessä, kun kiipeän polulla: “Kaikki todellinen elämä on kohtaamista.” On jännittävää palata näiden sanojen äärelle nyt, vuosikymmeniä myöhemmin. Joskus kirjoitin ne muistikirjaani kuulakärkikynällä, mistä oli loppumassa muste, ja kirjan sivulle jäi tämän vuoksi käsialani painojäljet. Jaakko Seikkulan 12. maaliskuuta pitämä luento psykoosien paremmasta hoidosta toi nuo sanat jälleen mieleeni.
Seikkulan mukaan kaikki voidaan johtaa ihmiskäsitykseen. Kun vallalla on diagnoosi- ja oirekeskeinen ajattelu, ei ihmistä löydykään enää oireiden takaa. Kokemus siitä, että ei tule kuulluksi eikä nähdyksi palveluissa, on tosi. Mistä tämä voisi johtua, mietin. Ajatukset karkaavat kielifilosofisiin pohdintoihin. Tuuli kulkee mäntyjen neulasten väleissä ja kutittaa niitä. Niin; kuinka voisikaan puhua ilman ääntä? “Potilas” on annettu paikka vuorovaikutuksessa ja tilallisesti siinä miljöössä, missä “asiantuntija” kohdataan. Jos ihmiseltä viedään oman elämän asiantuntijuus, mitä hänelle jää? Jos ihmiseltä viedään tai kavennetaan toimijuus, ”kuka” on vastuussa? Jos ihmisestä tehdään toimenpitein objekti, “kuka” voi toipua?
Ei-tietämisen sietämätön keveys
Ratkaisukeskeisessä viitekehyksessä vuorovaikutustilanteessa ollaan asiakkaan äärellä ei-tietämisen tilassa ja annetaan ihmisen kertoa, mistä hän haluaa, niillä sanoilla, jotka hän valitsee. Ammattihenkilön on muistettava, että jokainen hänen valitsemansa sana, ilme tai ele, voidaan tulkita painavasti ja se voi vaikuttaa siihen, miten ihminen uskaltaa jatkaa puhumista. Oire- ja ongelmakeskeisessä ajattelussa viivytään menetysten äärellä kun taas ratkaisukeskeisyydessä kiinnitetään huomiota siihen, mitä on tässä ja nyt siitä huolimatta, että on tapahtunut asioita, mitkä tuovat ihmisen siihen hetkeen keskustelemaan.
Seikkulan vankka kokemus, inhimillinen lämpö ja asiantuntijuus ilmenevät hänen ajatuksistaan läpitunkevana nöyryytenä ja nöyrtymisenä aina yhä uudestaan asiakkaan asioiden äärelle uteliaana, tunnustellen ja valmiina ottamaan kiinni niistä vihjeistä, joita ihminen antaa vuorovaikutustilanteessa. Hän kuvaa, että psykoottisen kokemusmaailman ikkuna on auki keskimäärin kahdesta kolmeen päivää. Olisi tarpeellista siis astua sisään silloin, kun vielä pääsee. Mikäli oireet pitkittyvät ja ihminen jää niiden kanssa yksin, hänen on yhä vaikeampaa sallia muiden lähestyvän kokemustaan ja lopulta myös itseään. Seikkula sanoo rohkeasti että ei ole olemassa sairautta nimeltä “psykoosi” vaan kyse on ihmisen selviytymismenetelmistä liian kuormittavissa tilanteissa.
Aamuinen metsänvihreä ympärillä naurahdan, kun Seikkula tuumii että hänelle ei ole vielä koskaan kukaan valehdellut. Kyllä, kokemus on kokijalleen tosi vaikka se vaikuttaisikin toisen mielestä aivan kummalliselta tai epätodelta. Kertominen kokemuksesta on kutsu tulla mukaan katsomaan. Miten monta kertaa tämä kutsu esitetään eikä siihen vastata? Ei-tietäminen näissä tilanteissa on arka askel toisen ihmisen kokemuksen maaperälle. Kun kokemus on tosi vaikka vaikuttaisi tämän arkitodellisuuden kautta vilkaistuna välillä erikoiseltakin, on uskottava tarinaan ja annettava sen johdattaa kohti sitä, mitä sen takana on. Sanat ovat aina kutsuja, kurotus kohti toista ihmistä.
Margaret Atwood kirjoittaa: “Don’t ask for the true story; why do you need it?” Pohtiessani Seikkulan luennon teemoja, mietin tätä: Miksi tarvitaan “tosi tarinaa” ja kenellä on valta päättää, missä vaiheessa jokin on tai ei ole uskottavaa? Seikkula kertoo, että yleensä psykoottisen kokemuksen taustalla on jokin kokemus, mikä ei muita reittejä pääse ulos. Joskus tällaista kokemusta voi olla mahdotonta sanallistaa, joskus se on vain jäänyt kehoon. Ihminen kantaa kehossaan kokemuksiaan koko elämänsä ajalta, myös sikiöajaltaan.
Oire- ja ongelmakeskeisyydelle rakentunut palvelujärjestelmämme ei ole pystynyt vastaamaan siihen, mitä ihmiset toivovat mielenterveyshoidolta. Voisiko olla, että olemme nyt vihdoin uuden ajan kynnyksellä? Toivon niin. Ei-tietämisen tila on hyppy tuntemattomaan, ja se voi olla pelottavaa. Vuorovaikutuksessa ovat läsnä kehollisesti ne henkilöt, jotka hetken jakavat. Läsnäoleva kohtaaminen on mahdollista vain silloin, kun roolit putoavat ja hetki on jaettu, dialoginen – ja moniääninen. Mikäli asiakkaan, “potilaan”, asema vuorovaikutustilanteessa on kavennettu valtahierarkian käsikirjoituksen mukaisten roolien vuoksi, kohtaamista ei voi tapahtua niin, että se veisi eteenpäin hänen elämänsä asioissa ja tilanteissa kestävällä tavalla. “Potilaan” osa on olla kohde, ei aktiivinen toimija, subjekti. Tämä hiertää monin tavoin, tuumin, kun kierrän ajatuksiani aiheen ympärille, hiuksia nutturalle.
Dialogi vaatii vähintään kaksi puhujaa
Seikkulan mukaan puhuminen ja kuunnelluksi tuleminen parantaa. Ammattihenkilön asettuminen keskusteluun niin, että hän pudottaa aiemman tietämyksensä ja sallii antaa toisen ihmisen kokemuksen loistaa, on merkittävää toisen toipumisen kannalta. Puhuja voi olla vain joku, joka “on”. Puhun nyt kieli- ja kirjallisuusfilosofisesta asetelmasta, mikä tuntuu kuitenkin solahtavan kivuttomasti avoimen dialogin mallin sisälle vahvistamaan tunnetta siitä, että dialogisuudessa parantava vaikutus syntyy siitä, että vuoropuhelussa kukaan ei ole toistaan määräävämpi tekijä vaan että yhteistä ymmärrystä ja merkityksiä etsitään ja avataan tilanteisesti. Seikkula kertoo avoimen dialogin mallin kehittämisen olleen elämänsä vallankumous – se on tätä myös kirjaimellisesti. Luopuminen asiantuntijavallasta vuorovaikutuksessa luo tilaa asiakkaalle.
Mirkka Rekolan runon avulla on mahdollista hahmottaa sitä, miten kieli ja sanoilla tekeminen muodostavat yhdessä eletyissä hetkissä jaettua, inhimillistä kokemusta:
Näkyi valkoinen kivi, minä sanoin joutsen,
ja heti joutsen ui siinä,
minä sanoin lennä, ja se ojensi kaulan
ja levitti siipensä, siipien pesä,
maailma on teonsana,
lentää, valkoinen, vetten yllä.
Runon puhuja ja lukijan mukaan suostuminen saavat aikaan kiven muuntumisen lentäväksi joutseneksi, ja niin voi kivi liikkua ja elää; vaikutelma joutsenesta syntyy sanojen avulla vaikka aluksi on tiedossa, että puhuja näkee valkoisen kiven. Sanominen on runossa voimakas teko ja maailma verbi, teonsana. Runo synnyttää liikkeen, siiveniskuja. Voi miltei nähdä kevätkirkkaan avoveden ja sen yllä lentävän joutsenen. Miten tämä sitten liittyy terapeuttiseen keskusteluun, avoimen dialogin malliin ja Seikkulan luentoon psykoosien paremmasta hoidosta? On kysymys siitä, mihin olemme valmiita vuorovaikutuksessa. Joku saattaa haluta nähdä vain kiven, koska se on ennakkoon annettua “kovaa” tietoa ja pitäytyä siinä. Joku toinen sen sijaan hyväksyy kivestä hahmottuvan joutsenen hahmon ja jopa sen, että se voi lentää. Pohjimmiltaan taidamme olla sen äärellä, mitä nöyrrymme näkemään ja oppimaan toisilta ihmisiltä , ja miten joustavasti hyväksymme keskustelutilanteissa toisen ihmisen kokemusmaailman silloin, kun se eroaa omastamme sillä hetkellä.
Seikkula kuvaa psykoottista kokemuspuhetta ja sitä, miten se limittyy arkipuheeseen. Hän esittelee litteroituja keskusteluesimerkkejä, joista käy ilmi, että terveydenhuollossa henkilökunta saattaa kiinnittää huomiota siihen, mikä sopii ”psykoottisuuteen” ja jättää huomiotta muita ihmisen kertomia asioita. Tämä voi syventää ihmisen psykoottisia oireita. Sivuuttaminen ja valikoiva kuunteleminen ei kutsu “takaisin” yhteyteen muiden kanssa. Tämä on huomionarvoista. Näissä esimerkeissä asennoituminen psykoottiseksi tulkittuun henkilöön heikentää hänen mahdollisuuttaan tulla kuulluksi ja nähdyksi muuten kuin harhaisena. Tällöin hän ei ole enää “luotettava” puhuja vaan joku, jota ei oteta todesta vaikka hän saattaa esimerkiksi reflektoida omaa toimintaansa realistisesti. Näiden sanojen käyttäminenkin tuo itselleni tässä kirjoittaessa huteran tunteen. Miten sanat ovatkin valtaa ja kantavat merkityssisältöjä, asenteita.
Mitä jää metsätuuleen?
Avoimen dialogin mallissa yhdessä tehty etsimisen matka oireiden taakse ja niiden juurisyitä kohti on turvallinen, koska mukana on matkakumppaneita, jotka eivät jätä yksin ja jotka tiedostavat oman valta-asemansa eivätkä tee hallaa toisen toimijuudelle. Kaiken tulisi perustua turvan tunteen luomiseen ja vaalimiseen. Seikkula kertoo, että Norjassa erään palveluyksikön oven päällä lukee: “Olet tullut oikeaan paikkaan”. Kun ihmisellä on hätä, hän ei halua kuulla, että “palvelunumeromme ovat ruuhkautuneet” tai saada keskusteluaikaa viikkojen päähän vain kuullakseen, että se perutaan ja siirretään vielä pidemmän ajan päähän. Hän ei myöskään halua tulla lähetetyksi kotiin pelkkä lääkeresepti taskussa. Kun ihmisellä on hätä, hän haluaa että toinen ihminen kuuntelee ja on vierellä. Gabor Matén sanat kantavat viisautta: “Kuinka ihmiset voivat olla kipunsa kanssa? Vain silloin jos he aistivat myötätunnon toisesta ihmisestä.” Toipuminen on mahdollista vain silloin, kun oirepuhetta ei vahvisteta eikä ihmistä lukita potilaan rooliin tai tulkita ainoastaan oirekarttojen läpi. Vuoropuhelussa syntyy aina jotakin uutta, ennalta-arvaamatonta, aavistamatonta – ja ennenkuulematonta. On vain oltava valmis kuuntelemaan ja näkemään.
