Hyvä mielenterveyden hoito ei ole resursseista kiinni

0
234

Päivästä toiseen tuo valtamedia esiin sitä, miten puutteelliset resurssit mielenterveyspalveluissa on, ja miten kipeästi tarvitsemme lisää rahaa ja työntekijöitä tähän työhön. On syytä pysähtyä miettimään, onko todella näin. Onko ”mielenterveyden kriisin” hoitamiseksi vain laitettava tarpeeksi suuri määrä lisää rahaa järjestelemään? Väitän, että niin ei ole. Mielenterveysongelmien hoidon laatu ei ole maassamme resursseista kiinni.

Hoidon loputon kysyntä

Oikeastaan mikä tahansa ihmisen psyykkinen tunnekokemus tai käyttäytymispiirre voi olla psykiatrinen oire: esimerkiksi ahdistus, pelokkuus, sosiaalinen arkuus, impulsiivisuus, alavireisyys, ”vauhdikkuus”, univaikeus – psyykkisiä oireita kaikki tyynni, asioita, joiden kanssa virallisen psykiatrian eetos kehottaa hakeutumaan arviointiin ja ”avun piiriin”. Eipä tule potilaista pulaa.

Niin kauan kuin ihmisten elämään kuuluvat inhimilliset kokemukset ja tunteet tulevat luokitelluiksi ensisijassa mielenterveyshäiriöiksi, on selvää että koettu hoidon tarve tulee jatkamaan kasvuaan. Vaikeiden tunteiden ja kokemusten sietokynnys näyttäytyy psykiatrian järjestelmässä ja mediassa kovin matalana. Psykiatrian alan edustajien keskeisin viesti eri ”oireiden” (s.o. vaikeiksi koettujen tunteiden) kanssa eläville ihmisille näyttää mediassa olevan usein hoitoon hakeutumisen kannustaminen, ei siis ihmisten rauhoittaminen ja tunnekokemusten normalisoiminen.

Hoitoon hakeutuminen vaikeiksi koettujen tunteiden kanssa on eduksi jos hoitojärjestelmä vastaa tähän avunpyyntöön ihmisen viereen asettumalla, hänen asiaansa kuuntelemalla ja tilanteen ymmärtämisen pyrkimyksellä. Suurissa ongelmissa ollaan silloin jos hoitojärjestelmän vastaus avunpyyntöön on diagnoosin tutkiminen, häiriön toteaminen, lääkitysten aloittaminen ja sairausidentiteetin vahvistaminen.

Jatkohoitoa, jatkohoitoa

Nykyisen paradigman hoidolla harva psykiatriseksi potilaaksi luokiteltu paranee. Tämä on todettu jo monissa tutkimuksissa. Tästä syystä psykiatristen potilaiden määrä kasvaa jatkuvasti: järjestelmään valuu yhä uusia ihmisiä, mutta harva lähtee pois. Erikoissairaanhoidon tiukentuneiden kriteeristöjen mukaan toki ihmiset siirretään sieltä pois, ”perustason jatkohoitoon”. Nämä tarjoavat käytännössä lähinnä lääkehoitojen uusimista ja ehkä harvajaksoisia hoitajatapaamisia. Ihminen kuitenkin jää järjestelmään, joskin entistäkin vähäisemmän toipumisennusteen kanssa. Hän on tullut määritellyksi kroonikkopotilaaksi.

Mitä psykiatriassa voisi priorisoida?

On käynyt selväksi, että Suomenkin terveydenhuoltoa on välttämätöntä alkaa priorisoida nykyistä läpinäkyvämmin. Professori Miia Turpeinen on luennollaan todennut, että ensimmäisenä askeleena tällä tiellä on luopua turhista ja haitallisista toimenpiteistä. Tämä linjaus voisi tuoda toivoa psykiatrian uudistumiselle. Jos todellakin mielenterveystyönkin sisällä luovuttaisiin turhista ja haitallisista toimenpiteistä, tutkimuksista ja hoidoista, voisi jäljelle jäädä ja hoitoon nousta jotain uutta ja parempaa.

Mitä se voisi olla? ”Matalan kynnyksen” mielenterveystyö ei ainakaan enää olisi jatkuvia psyykkisten oireiden kartoituslomakkeita ja eri häiriöiden seulontaa. Mielenterveysvastaanotot eivät perustaisi toimintaansa diagnostisille tutkimuksille ja lääkitysten ”seurannoille”. Lasten kanssa työskentelevien ammattilaisten työnkuva ei olisi täynnänsä adhd- ja autismitutkimuksia. Olisi olemassa muitakin tiiviitä psykososiaalisia hoitoja kuin Kelan psykoterapia. Vaikeiden psyykkisten kriisien hoito alkaisi avoimen dialogin mallin mukaisilla toimilla, jotka edistävät oikeaa toipumista ja ehkäisevät kroonistumista. Samojen ihmisten ei tarvitsisi enää pyöriä systeemissä vuosikausien ajan.

Omat vuoteni osastoilla – hoidon hinta ja laatu

Vietin itse noin kolme vuotta psykiatrisissa laitoksissa, josta ajasta noin puolet pakkohoidossa osastoilla. Tämä oli erittäin kallista hoitoa. Mahtoiko se olla sen arvoista? Olin pitkään tilanteissa, että todella jokin hoito oli tarpeen. Pitkiä aikoja osastoilla kuitenkin kului niin, että siellä ei tapahtunut yhtään mitään. Pysyin hengissä, kyllä, ja minuun saatiin lääkkeitä, kyllä, mutta aika vähäiset nämä tavoitteet olivat niin kalliille hoidolle. En olisi halunnut lääkkeitä. En olisi halunnut istua yksin potilashuoneessani. En olisi halunnut luopua opiskeluiden etenemisestä. Olin erittäin lähellä kroonistua.

En halua edes miettiä, kuinka paljon paremmin noihin osastohoitoihin käytetty raha olisi voitu käyttää minunkin hoidossani. Tai edes osa siitä rahasta. Etsin pitkän aikaa itselleni apua ja ymmärrystä milloin mistäkin: terveyskeskuksesta, psykiatrian kriisivastaanotolta, mielenterveystoimistosta, päivystyksestä, kriisikeskuksesta, ja lopulta osastoilta. Hätä oli hirveä ja monesta paikasta ovia lyötiin kiinni. Sopivaa paikkaa ei tuntunut olevan missään.
Olen aika varma, että tällä tavoin systeemissä pyörivä, hätänsä kanssa avuton ja useista paikoista useita kertoja muuallekäännytetty potilas on täydellinen esimerkki resurssien surkeasta käytöstä. Eri paikoissa eri ammattilaiset toteavat ja kirjaavat samoja asioita, pohtivat toisten paikkojen antamien diagnoosien oikeellisuutta sekä löytävät syitä sille, että tämäkään paikka ei ole oikea, ja samaan aikaan ihmisen ahdistuksen kierre jatkuu ja syvenee, hätä kasvaa aina vain.

Ratkaisu mielenterveyshoidon nykyisiin ongelmiin ei ole ”enemmän mielenterveyshoitoa”, vaan aidosti parempaa, aitoa toipumista tukevaa ja kroonistumisia ehkäisevää hoitoa.

JÄTÄ VASTAUS