Kuunteleminen

Julkaisin tämän tekstin somessa mielenterveyspäinä 10.10. Päivällä oli hieno teema. Kuunteleminen. Sen sanotaan olevan meille hyväksi, koska:

***

Kuulluksi tuleminen vahvistaa mielenterveyttämme ja hyvinvointiamme. Kun tulemme kuulluksi, koemme olevamme tärkeitä ja hyväksyttyjä.

⁠⁠Kuulluksi tuleminen lisää itsemyötätuntoa. Suhtaudumme usein itseemme turhan ankarasti. Se, että joku toinen suhtautuu meihin lempeästi, auttaa suhtautumaan itseemme armollisemmin.⁠⁠

Kuunteleminen lisää yhdenvertaisuutta ja osallisuutta. Aito kiinnostus toista kohtaan tarjoaa mahdollisuuden oppia uutta ja auttaa ymmärtämään erilaisuutta.

***

Tämä kuulostaa hyvältä. Mutta väkisin tulee mietittyä, että oliskohan minullakin (ja vastaavasti kokevilla) oikeus tulla kuulluksi? Sitä kuulee moitteita eri leireistä huutelusta, vastakkainasettelusta… Mutta voisikohan sen sijaan tehdä niin kuin yllä on sanottu. Vaikka ymmärränhän minä. Kyse ei ehkä edes ole pelkästä kuuntelusta, vaan vähintäänkin myös tuosta aidosta kiinnostuksesta, uteliaisuudesta, siitä, että oikeasti ajattelee asiaani. Tietysti minunkin pitäisi tehdä samoin…

Tässä on linkki Tomi Bergströmin haastatteluunhttps://psykologilehti.fi/psykoosia-voi-hoitaa-muutenkin…/ ja hänen väitöskirjaankin kannattaa varmasti tutustua, mutta lyhykäisyydessään kyse on siis Avoimen dialogin hoitomallista psykooseihin ja olisi kovasti toivottavaa, että se tulisi käyttöön muuallakin kuin vain Tornion suunnalla.

Sanotaan, että siitä ei ole riittävästi näyttöä, tai ettei meillä ole resursseja sellaiseen. Mutta kai on aika hyvin nähtävissä, ettei meillä ole resursseja nykyiseen malliin? Kyse ei ollenkaan ole lisäresurssien tarpeesta vaan erilaisesta ymmärryksestä, ja osin tästä erilaisesta ymmärryksestä johtuu, että avoimen dialogin väheksyjät eivät näe siitä olevaa näyttöä. Ei ole kaikki tutkittavissa samoin menetelmin.

Niin kauan kuin psykoottisin oirein vastaanotolle tuleva nähdään vakavasti sairastuneena, tuntuu toki järkevältä pyrkiä kiireesti vähentämään oireita ja auttaa häntä elämään mahdollisimman hyvin sairautensa kanssa. Avoimessa dialogissa tilanne nähdään toisin: oireille on joku muu syy, kuin sairaus, ja oireet saattavat jopa auttaa pääsemään selville syystä, tai syistä. Oireilla on viesti. Oireiden poistoon keskittymällä pahimmillaan, siis useimmiten hukataan alkuperäinen syy. Ja kaiken kaikkiaan käy vähän niin kuin Apulannan uudessa laulussa lauletaan:

Liimaa tai laastarii

Kunhan saadaan haava kii

Ja tunteet vaihdetuksi lääkkeisiin

Pyörii hyrrä paikallaan

Kun egot hakkaa toisiaan

Ja syntyy kuuskyt uutta ongelmaa

Siis syntyy kuuskyt uutta ongelmaa. Ja niiden selvittäminen onkin jo taas paljon vaikeampaa, joskin mahdollista varmasti sekin.

Se on aika moinen homma hoitaa itsensä kuntoon, kun muut ovat sitä mieltä, että on sairas ja sairaus pitäisi vaan hyväksyä. Enkä yhtään ihmettele, ettei siihen pystytä, vaikka haluttaisiin. Minulle sanottiin viimeisillä kerroilla (4 vuotta sitten) polilla vieraillessani, että sulla on kyllä suuri henkinen kapasiteetti, kun olet noin osannut nämä asiat käsitellä. Tämä ei varsinaisesti paljoa imarrellut, kun minusta se silloin kuulosti suoralta tunnustukselta. Siis sen suhteen, että ellei kapasiteettia olisi ollut, minut olisi liiskattu. Tiedän, ei se ole tarkoituksellista, ei pahantahtoisuutta. Vaan sitä erilaista ymmärrystä. Väärää ymmärrystä. Ei varmaan se avoin dialogikaan aivan kaikkea ratkaise, mutta ois kyllä hurjan suuri askel parempaan, ja väitän, että se parantaisi merkittävästi myös hoitohenkilökunnan hyvinvointia.