Löysin kiinnostavan vuoropuhelun psykiatri Hannu Lauerman ja filosofi Lauri Rauhalan välillä filosofisesta Niin & Näin -aikakauslehdestä vuodelta 2002 ja mietin, mitä on tapahtunut 20 vuodessa? Kovasti toivoisin, että joku olisi muuttunut Rauhalan osoittamaan suuntaan, mutta näin ei valitettavasti ole.
Ensin kirjoitti Lauerma tapauskertomuksen potilaasta, joka sanoi filosofian laukaisseen psykoottisen manian, tähän Rauhala teki vastineen ja keskustelu jatkui vielä Lauerman ja Seppo Utrian välillä. Käsittelen Rauhalan artikkelia enemmän myöhemmin tekstissä, mutta haluan tähän alkuun nostaa siitä lainauksena hänen toimintasuunnitelmansa mielen ongelmien ratkomiseksi:
Filosofia selvittää ongelmien perusluonteen ja paljastaa problematiikkatyypit. Sen pohjalta tehdään empiiristen tutkimusalojen työnjako. Lääketieteellä on siinä osuutensa, mutta ei johtavaa eikä koko tutkimuskentälle organisaatiota, menetelmiä eikä kieltä antavaa dominoivaa asemaa. Keskeisiin asemiin nousevat tajuntatieteet, kulttuuri- ja yhteiskuntatieteet. Kahden jälkimmäisen tehtävänä on selvittää, mikä kulttuurissa ja ihmisten sosiaalisessa yhteiselämässä on ahdistavaa, masentavaa, pelottavaa ja stressaavaa sekä osoittaa, miten näitä haittatekijöitä voitaisiin lieventää. Ihmisten elämäntilanteiden inhimillistäminen on aidoin ja pitkällä tähtäyksellä paras keinovara heidän mentaalisen hyvinvointinsa turvaamiseksi. Lääkkeet ovat hätäkeinoja, joiden käytön tarpeen väheneminen mittaa hyvin puheena olevan tutkimus- ja sovellusalan kehityksen suotuisuutta.
Hannu Lauerma: Filosofian laukaisema psykoottinen mania
Ilmeisesti tuolloin, vuonna 2002, ovat muutamat filosofit ottaneet julkisuudessa voimakkaasti kantaa mielisairauden käsitettä vastaan. Lauerma kirjoitti, että medikalisaation vastustamisen hengessä on mielisairauksia haluttu kuvata elämisen ongelmina. Ja näitä näkemyksiä vastaan hän esitti artikkelissaan tapauskertomuksen miehestä, jolla oli omien sanojensa mukaan filosofian laukaisema psykoottinen mania. Mies oli hoitoon päätyessään kertonut tilansa johtuneen filosofian aiheuttamista oivalluksista, vedonnut mielisairauden käsitettä myyttinä pitäviin filosofeihin, ja halusi keskustella vain näistä aiheista.
Mies oli kyllä myös levoton, uhmakas ja syytteessä manian aikana tehdyistä rikoksista, mutta yhäkin ”toinnuttuaan” hän piti lukemaansa filosofiaa tärkeimpänä maniaan johtaneena ilmiönä.
”Tarkemmin asiaa pohtiessaan hän sanoi syntyneen manian ehkä johtaneen noidankehämäisesti yhä huikeampiin tulkintoihin, ”koko filosofia tuntui aukeavan”.”
Lauerma kertoi myös muista tapauksista, joissa on vedottu filosofiaan ja siihen, ettei psykiatrisia ongelmia ole, on vain sosiaalisessa kentässään vaikeuksiin joutuneita ihmisiä ja siten kieltäydytty lääketieteen tarjoamasta avusta. Joissakin tapauksissa nämä ovat johtaneet rikoksiin.
Lauerma oli tavallaan aivan hyvin perustellusti huolissaan siitä, mitä mielisairauksien kutsuminen myyteiksi tai mielenhäiriöiden humanistispohjaiset ymmärtämisyritykset aiheuttavat. Ne eivät hänen näkökulmastaan ole suinkaan haitattomia, koska niiden vuoksi potilas ei hyväksy hänelle asianmukaiseksi katsottua lääketieteellistä hoitoa. Sen jälkeen, kun tietää omasta kokemuksestaan mistä puhutaan, kun puhutaan ”koko filosofian aukeamisesta”, on istunut ammattilaisten arvioitavana tilanteessa, jossa kaikkea sanottua pyritään ymmärtämään sairauden tai sairastumisen näkökulmasta, ja on kokenut, kuinka voimakkaan negatiivisesti tällainen suhtautuminen voi siinä varsin kummallisessa kehon- ja mielentilassa vaikuttaa, ymmärtää asian ehkä toisin.
En halua vähätellä niitä rikoksia, joita tällaisissa tiloissa on tehty. Lauerma kirjoitti tuolloin vuonna 2002, että vakavan, jopa psykoottisen, masennuksen yhteydessä hoitamaton tila johtaa huomattavasti useammin itsemurhaan kuin ymmärrystä vailla tehtyyn rikokseen. Valitettavasti tästä uupuu tieto heistä, jotka eivät psykoottisesta maniasta huolimatta ole olleet itselleen vaaraksi, eivätkä tehneet minkäänlaisia rikoksia. Kaikki eivät suinkaan niitä tee ja väitän, että jos muuttaisimme käsityksiämme näistä tiloista ja tarjoaisimme humaanimpaa hoitoa, hoitokohtaamisia ja vaikkapa myös niitä filosofisia näkökulmia niitä kaipaaville, rikokset ja itsemurhat vähenisivät, samoin myös kaikenlainen rauhattomuus ja levottomuus. Tämä ei kuitenkaan tapahdu hetkessä, vaan hiljalleen yleisen luottamuksellisen ilmapiirin kasvaessa. Toisin sanoen siis, kun tieto inhimillisestä hoidosta leviää, eikä hoitoa tarvitse pelätä ja vastustaa.
Lauerma pohti, onko filosofia tosiaan toiminut manian laukaisemana tekijänä, vai olisiko mania voinut olla ensisijainen syy, jota intensiivisesti luettu filosofia ruokki. Kolmantena vaihtoehtona hän näkee valvomisen, ilman luetun sisällön tuomaa merkitystä. Joka tapauksessa Lauerma katsoi, että filosofia kannusti potilasta näkemään tilansa sairauden sijaan ”elämisen ongelmana”.
Minun nähdäkseni tilan näkemistä elämisen ongelmana ei pitäisi pitää aivan perusteettomana käsityksenä. Ja tarkemmin sanottuna sen pitäminen perusteettomana käsityksenä aiheuttaa suuren osan ongelmista.
Hannu Lauerma. Filosofian laukaisema psykoottinen mania. niin & näin 3/02, 9-11: http://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn023-05.pdf
Lauri Rauhala: Filosofian osuudesta mentaalisten ongelmien tutkimuksessa
Edesmennyt, holistista ihmiskäsitystä puolustanut filosofi Lauri Rauhala vastaa Lauermalle lehden seuraavassa numerossa. Hän kysyy, että ovatkohan Lauerman näkemät filosofisen ajattelun haitat ennemminkin sitä, että ne uhkaavat medikalisaation mahtia: ”Voihan olla, että järkevät ”tieteellisesti kouluttamattomatkin” kansalaiset alkavat filosofien opastuksella nähdä sen ylivallan tolkuttomuuden.”
Mietin, että mikä ettei näin voisi käydä psykiatrille itselleenkin, jos vain avautuisi kuuntelemaan ja ajattelemaan näitä näkökulmia. Omasta näkökulmastani sanoisin, että psykoottiselle tämän Rauhalan mainitseman tolkuttomuuden näkeminen tapahtuu kertaheitolla, aivan liian nopeasti ja ilman opastusta, mistä aiheutuu paljon ongelmia, eikä niitä yhtään helpota se, että hänen tilansa nähdään sairautena, ajatuksensa sairauden oireina.
Rauhala pitää Lauerman esiin tuomia filosofian haittoja mitättöminä medikalisaation inhimillisyyttä rappeuttavan vaaran rinnalla, sillä sen vuoksi ihmiset eivät osaa ottaa enää lieviäkään mentaalisia ongelmia itsekasvatuksen työnä. Jotta mielen ongelmien tutkimus saataisiin realistisemmalle pohjalle, hän sanoo, että kysymyksiin siitä, mitä ne ovat perusluonteeltaan, miten ne ilmenevät ja miten niitä tulisi tutkimuksissa lähestyä, pitäisi vastata ”humanistispohjaisesti” eli ontologisfilosofisesti. Empiiriset ihmistieteet biologiasta psykologiaan ovat näiden kysymysten kannalta väistämättä myöhässä, ”koska niiden hypoteesiensa ja menetelmiensä valintojen johdosta ovat jo ennalta sitoutuneet johonkin ontologiaan. Tämä merkitsee sitä, että ne voivat tuottaa tuloksia hypoteesiensa rajaamalta alueelta sillä tavalla kuin menetelmät loogisesti mahdollistavat”
Rauhalan mukaan ”Tutkimuksen ja auttamisen lähtökohdaksi mentaalisissa ongelmissa on otettava taudin sijasta ihmisen subjektiivinen maailmankuva. Se on ihmisyksilön kokemussisältöjen eli merkitysten kokonaisuus.” Maailmankuva voi olla ihmisen tai yhteiskunnan kannalta epäsuotuisa, mutta ei sairas, eikä siitä voida puhua lääketieteen termein.
Lääkkeistä Rauhala toteaa, että ne ovat mielekkäitä silloin, kun aivojen vaurio tai virhefunktio ja vikoja korjaava lääke tunnetaan, mutta kun on kyse kokemussisällöistä ja merkityksistä, niihin lääkkeillä ei ole vaikutusta. ”Lääke ei voi tunnistaa epäsuotuisaa merkitystä merkityksenä ja tuhota sitä. Sellainen oletus olisi magiaa. Lääkkeiden kohteensa tunnistaminen ja niiden vaikutus tapahtuu kemiallisesti. Siksi ns. psyyken lääkkeet tulevat aina olemaan aivolääkkeitä.”
Itsekin sanoin aikoinaan, etteivät silloin syömäni lääkkeet minun ajatteluani muuta. Ajatusten muuttuminen on aivan toisenlaisten mekanismien ansiota, joihin negatiivisessa mielessä lukeutuu vaikkapa alistuminen, naurunalaiseksi tuleminen, tyhmänä pitäminen, häpeä, pelko… Tai vaihtoehtoisesti kunnioittavassa ilmapiirissä käydyt keskustelut, joissa toteutuu jonkinlainen yhteisymmärrys ja löydetään uusia näkökulmia enemmän yhteisistä lähtökohdista, eikä toisaalta pidetä epäsuotuisia ajatuksia sairaina vaan luotetaan siihen, että hyvien keskustelujen myötä, ne vielä löytävät paremmille uomille. Toisinaan, tai nykytilanteessa useinkin, myös hoitavan tahon ajatukset saattavat olla niitä, joiden pitäisi löytää suotuisimmille uomille.
Lauri Rauhala. Filosofian osuudesta mentaalisten ongelmien tutkimuksessa. niin & näin 4/02, 3-4: http://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn024-03.pdf
Miten mahdollistaa keskustelu erilaisten maailmankatsomusten välillä?
Tällaista keskustelua tarvitaan kipeästi tänäänkin. Mitä kauemmin nykytilannetta ylläpidämme, sitä suurempiin ongelmiin päädymme hoitoresurssien riittävyyden ja ylipäänsä mielenterveyden ongelmien määrän kasvun suhteen.
Keskustelu jatkui vielä Lauerman ja muiden kirjoittajien osalta, mutta en käsittele näitä nyt tässä enempää. Jään vaan miettimään, että miten mahdollistaa keskustelu ja todellinen dialogi erilaisten maailmankatsomusten välillä?
Tässä vielä muut keskusteluun liittyvät artikkelit:
Hannu Lauerma, Filosofiaa, psykologiaa ja huumoria. niin & näin 4/02, 4-5: http://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn024-04.pdf
Seppo K. J. Utria, Merkityksiä: kommentti Lauri Rauhalan ja Hannu Lauerman kirjoituksiin Filosofian laukaisemasta maniasta. niin & näin 1/03, 4-5: http://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn031-03.pdf
Lauerma, Hannu. Sairaus, häiriö vai elämäntilanne – mielen suhteesta fyysiseen maailmaan. niin & näin 1/03: https://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn031-04.pdf
Utria, Seppo K. J. Mielen suhteesta fyysiseen: vastine Hannu Lauermalle. niin & näin 3/03: https://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn033-03.pdf
Lauerma, Hannu. Materialismi, idealismi ja skitsofreeninen ajattelu: vastine Seppo Utrialle. niin & näin 4/03: https://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn034-02.pdf
Utria, Seppo K. J.Materialismi, idealismi ja skitsofreeninen ajattelu: lyhyt vastaus Hannu Lauermalle. niin & näin 1/04: https://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn041-02.pdf
Luin tekstisi nopeasti. Komppaan sitä ehdottomasti. En ole harrastanut filosofiaa, joten kaikkeen en malttanut perehtyä syvällisesti. Katson monia asioita luonnontieteen kannalta. Olen filosofian maisteri, biologi.
Nykyisessä psykoosien hoidossa ei oteta huomioon elämäntilanteita. Myöskään parantumisen mahdollisuutta ei oteta huomioon, vaan lääkitys on elinikäinen.
Luin uudelleen koko tekstin. Se on edelleen minulle vaikea, koska en ole harrastanut tämän tyyppistä. Voin kuitenkin sanoa, että minulla oli filosofian laukaisema mania. En ollut vaaraksi muille, enkä itselleni. En tehnyt mitään rikollista. Reaktioni johtui yli kolmen kuukauden valvomisesta. Yöuneni olivat hyvin lyhyet ja nukuin vain kevyesti. Syy valvomiseen ei ollut minun, vaan olosuhteet pakottivat työn tekoon yli voimien.
Maniassa minulle selvisi monia filosofisia asioita elämästäni. Asioita, jotka olivat olleet minulle vahingollisia. Tämä mania on ollut minulla elämäni aikana vain yhden kerran. Asiat, jotka silloin oivalsin, olen kääntänyt voimavarakseni.
Niin, ehken kuitenkaan käyttäisi tuota filosofian laukaisema mania- termiä. Olihan sinullakin muita olosuhteita, jotka tilanteeseen vaikuttivat. Mutta kyllä, paljon hyviä ja tarpeellisia oivalluksia voi tulla tuossa tilassa, ja kovin on haitallista se, ettei niihin osata suhtautua.
Nyt tullaan kysymykseen, mikä on filosofian laukaisema mania? Siis määrittelyä ja luokitusta. Jos mania liitetään vain psykoosiin, ei ollut maniaa. Jos tila, jossa olin luokitellaan tilaksi, jossa erikoisessa olotilassa tehdään hyviä ja tarpeellisia oivalluksia, minulla oli mania.
Olen vähintään yhtä hyvä määrittelemään olotilani kuin ulkopuolinen. Ei ole tärkeää, mikä on manian määritelmä. Tärkeää on se, että tällaisen olotilan tiedetään olevan olemassa joissakin tilanteissa.
Ne asiat, jotka oivalsin tässä ”maniassa” on kirjattu sairauskertomukseeni. Ylilääkäri psykiatrin mukaan ne olivat epätodellisia mielikuvia. Oivallukseni vaikuttivat osaltaan siihen, että sain väärän diagnoosin, psykoosi.
Luettuani sairauskertomukseni kirjoitin kirjeen sairaalaan, jossa sain väärän diagnoosin. Muutin ja kerroin kirjeessä kaikki epätodelliset mielikuvani todellisiksi tapahtumiksi. Kirje on liitetty sairauskertomuksiini.
Mietin terveyskeskuksen käytäntöä. Lääkäri uusii reseptin näkemättä potilasta vuosikaudet. Lääkärien vastaanottoajat ovat 15-20 minuuttia. Vaikka lääkäri näkisi potilaan uusiessaan reseptiä, aika on niin lyhyt, että uutta hoitosuunnitelmaa ei ehdi tehdä. Terveyskeskuksen kannalta on siis kustannustehokasta uusia vain reseptit näkemättä potilaita. Lisäksi käsitykseni mukaan yleislääkärin tiedot mielen sairauksista ovat niin vähäiset, että on haastavaa alkaa tutkia potilaan elämäntilannetta ja muuttaa lääkitystä tai hoitosuunnitelmaa.
Olen vuosia protestoinut sitä, että psykoosia pidetään parantumattomana. Reaktiivinen psykoosi on ohimenevä. Diagnoosi voi olla myös väärä. Ei yhden diagnoosin perusteella saa tehdä ihmistä parantumattomaksi. On annettava tovoa.
Niinpä. Käytännöt ovat huonot, ja diagnosointikin aika haitallista, tai ainakaan niitä ei pitäisi omaksua niin voimakkaasti tai pitää parantumattomana.
Menen toiseen asiaan, jota olen miettinyt. Yhteiskunnassamme ei vielä osata keskustella mielenterveysasioista avoimesti. Se johtuu tiedon puutteesta ja vanhoista uskomuksista. Jokainen omalla tavallaan pelkää mielisairauksia.
Nykyisin on jo hyväksyttävää keskustella ei niin vaikeista ja käsittämättömistä kuten, masennus, ahdistus, uupumus. Psykoosisairaudet suljetaan pois pelon ja tietämättömyyden takia. Joidenkin psykiatrienkin olen kuullut rajaavan psykoosisairaudet epäloogisesti ja keinotekoisesti ulos.
Menen päivän politiikkaan. Noin vuosi sitten tehtiin kansalaisaloite terapiatakuu. Se vietiin eduskuntaan. Hallitus ei liittänyt sitä vuoden 2021 budjettiin. Oppositio ja monet kansalaiset ovat vaatineet kansalaisaloitteen eteenpäin viemistä tuloksetta.
Luin kansalaisaloitteen vasta tänä syksynä sen jälkeen, kun oppositio otti sen uudelleen esiin eduskunnan kyselytunnilla. Lukukokemukseni oli tyrmistyttävä. Kokemukseni perusteella terapiatakuuta ei voi toteuttaa kansalaisaloitteen tavalla. Terapiatakuu sellaisenaan olisi valtava uudistus, uusi himmeli vanhojen päälle. Tekijöillä ei ole mielenterveyshoitojen ja terveyskeskusten käytännön tuntemusta. Paperissa on paljon teoriaa.
Seuraavaksi katsoin netistä tallenteen eduskunnan täysistunnon keskustelun terapiatakuusta viime syksynä.
Voisin luetella nimeltä kansanedustajat, jotka olivat mielestäni perehtyneet terapiatakuuseen. He olivat sekä hallituksesta että oppositiosta. Asiaan perehtyneet puhuivat lyhyesti, napakasti ja sanoivat jotain konkreettista aloitteesta. Kannattivat terapiatakuuta, mutta eivät vaatineet lisäämään budjettiin.
Suuri enemmistö kansanedustajista puhui laveasti, mielenterveydestä ongelmineen. He kannattivat ehdottomasti terapiatakuuta budjettiin. He eivät sanoneet kuitenkaan mitään itse terapiatakuusta konkreettisesti.
Johtopäätökseni on, että hallitus ministereineen tietää kansalaisaloitteen mahdottomuuden lakiesitykseksi. He eivät sano sitä suoraan. Ovat kohteliaita. Kohteliaisuus johtuu siitä, että seuraavien vaalien äänet on pidettävä kotona. Ei voi vastustaa terapiatakuuta, kansan rakastamaa aihetta. Vaikka selittäisi perusteellisesti syyt kansalaisaloitteen torjumiseksi, lehdistö ja lööpit kertoisivat vain sen, että tietyt henkilöt ja puolueet vastustavat terapiatakuuta.
Luin myös psykiatriyhdistyksen ja eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnan kannanotot terapiatakuusta. Niistä huomaa selvästi, että aloitteen pohjalta ei voi tehdä lakia. Arvelen, että enemmistö kansanedustajista ei ole edes lukenut ko. paperia.
Palaan keskustelun vaikeuteen mielenterveysasioista. Aihe on vaikea, harva tuntee alaa, useimmat pelkäävät aihetta, ei ole motivaatiota perehtyä. On vallalla uskomuksia, jotka eivät pidä paikkaansa. Useimmat uskovat aiheesta sen, mitä naapuri kertoo. Siksi ei voi kansalaisaloitteesta terapiatakuu keskustella avoimesti. Osataan vain hehkuttaa sen tärkeyttä.