Kysymykseen ”miltä nyt tuntuu” voisin vastata vähän samaan suuntaan mitä urheilija suorituksen jälkeen, kirjailija kirjan jälkeen tai projektijohtaja projektin jälkeen: olen väsynyt mutta onnellinen. En ole saanut nukutuksi hyvin 3.12 jälkeen, sillä silloin pudotin viimeisetkin 3mg ketipinoria pois ruokavaliostani. (Kaksi viikkoa myöhemmin on jo kaksi peräkkäistä hyväunista yötä.) Olin halkaissut 25mg pillerin surkealla ja törkeän kalliilla pillerinpuolittajalla neljään osaan (tai puoliksi, loput oli pakko halkaista paperiveitsellä) ja senkin neljäsosamurusen liuotin ja pistin puoliksi. Edellisestä vähennyksestä ei ollut kauaa, mutta silti tuijotin nesteessä leijailevia valkoisia hiukkasia ja mietin ”voi jum*lauta, nyt loppu”.
Lipesin siis siitä 10%-säännöstä. Muutenkin olen mennyt välillä käytäntö edellä, kun ei jaksa titrailla millilitroja ja halkoa pilkunkokoisia pillereitä. Muutaman kerran jäi pääpillerin kylkeen liuotettu milligramma ottamatta kun humalapäissäni nukahdin (sammuin?). Kävi se vähentäminen niinkin. Aikataulun mukaan projekti olisi loppunut vasta ensi vuoden tammikuussa. Silloin se olisi kestänyt melkein kaksi vuotta. Ja kyse on vain 300mg:sta Ketipinoria.
Viime aikojen oireita: yhtenä päivänä koko ihoni pinta-alaa kutitti muurahaisarmeijan jalat – sisäpuolelta. Tai kuin olisi pukeutunut kokovartalovilla-asuun ilman alusvaatteita. Päänsärky on tuttu kaveri jo. Väsymystä johtuen lyhyistä ja pinnallisista unista. Yleinen näköalattomuus ja itseluottamuksen perässä raahautuminen. Korvien soiminen ja humina – missään kohtaa ei ainakaan ole piinaavan hiljaista. Flunssan oireita, sellainen raivostuttava puoli-kipeys, joka menee pahemmaksi, jos yrittää harrastaa liikuntaa. Välillä ihmeellisiä aivomuljahduksia, jotka laittavat naurahtamaan koko showta nimeltä Elämä.
Melkein kahdenkymmen vuoden pakkoliitto psyykenlääkkeen kanssa on siis ohi. Aivot käsittelevät eroa vielä varmasti jonkin aikaa, mutta jo ensimmäisen lääkkeettömän yön jälkeen olin väsyneesti ylpeä vapaudestani. Pelkäsin projektin olevan vaikeampaa kuin mitä se loppujen lopuksi oli. Tuo pelko itsessään rajoitti elämää. Ei tämä lääkkeettömyys minua fiksummaksi tee, persoonassa olevat valuviat ovat siellä edelleenkin, mutta ainakin kohtaan ne luomuna.
Viime päivityksessä oli vielä annoksena 90mg. Siitä se pikku hiljaa väheni, periaatteena kiireettömyys ja keskittyminen muuhun elämään. Kun kyse on lääketaaperoinnista, vieroitusoireisiin auttaa samat ”lääkkeet” kuin hyvän elämän perustaan, eli mm. hyvä ruoka, liikunta, sosiaalisuus, perhe ja työ (tai opiskelu tai tärkeä harrastus, merkityksellisyyden kokemuksen kannalta).
Olen miettinyt miten olen muuttunut siitä joka olin 19 vuotta sitten verrattuna siihen kuka olen nyt, ja miten asiat olisivat menneet, jos hoito olisi ollut toisenlaista alusta asti. Toisenlaista? Jos yhteiskunnassamme ei olisi vallalla niin voimakas yksinselviytymismentaliteetti, perhe ja suku olisi automaattisesti mukana vertaistukena sen yhden viikottaisen, tunnin mittaisen terapiasession sijaan. Turhaan läheiset (jos niitä ylipäätään on) pelkäävät, että heidätkin ”diagnosoidaan”. Sellaisilla ajatuksilla voi heittää vesilintua.
En voi kiistää lääkkeiden osuutta ”paranemisessani” tai ”selviämisessäni”. Alkuzombeilun jälkeen, annokseen totuttuani, aloin rakentaa elämääni alusta. Rakentamani rakenteet mielessäni ja ympärilläni ovat pystyssä tälläkin hetkellä, kun luovun lääkkeestä. En minä paras arkkitehti ollut, mutta sen olen tajunnut, etten voi syyttää Ketipinoria omista virheistäni. Ehkä lääkehoidolla oli paikkansa, mutta sen kestoon ei ottanut kukaan hoitopuolen henkilöistä kantaa. Pitkäaikaiskäytön vaaroja ei tiedostettu. Oltiin vain tyytyväisiä kun potilas pysyy pois kriisiosastolta.
Taaperointitarinani oli tässä ja se oli tällainen. Sinun vastaava on ja tulee olemaan erilainen. Mutta yhtä kaikki mahdollinen. Minulla oli vain yksi lääke ja sekin 300mg. Kärsivällisyys on hyvästä. Toivo myös, vaikkei se aina (ikinä?) olekaan näkyvissä. Sanotaan että kaikelle on aikansa. Uskon siihen. Yritin ensimmäisen kerran lopettaa liian vähillä tiedoilla ja henkisillä resursseilla. Ei onnistunut. Sanoisin, että jos on käyttänyt pitkään, ennen lopettamisyritystä kannattaisi saada ne kannattelevat asiat kuntoon elämässä. Jos kuvittelee että elämä paranee pelkästään sillä että lopettaa lääkkeet, on mielestäni väärillä urilla. Sitä paitsi eläminen on lääkkeettäkin veitseterällä tanssimista.
Kiitän läheisteni ohella myös terapeuttiani, hän ei kyseenalaistanut taaperointiani, vaan oli läsnä mihin puhe ikinä menikään. Muistakaa että ne terapeutit ovat teitä varten, ette te heitä varten. Käyttäkää heitä siis siekailematta hyvinvointinne hyväksi. Oma terapiasuhteeni jatkuu, vain kemiallinen kainalosauva on nyt heitetty pois. Siis horjuen eteen päin!
On vain surullista, kun varsinkin neuroleptit määrätään ”loppuelämäksi” ja niiden lopetukseen ei heru lupaa. Ominpäin lopetellessa todellakin tarvitaan sitä oman perheen ja läheisten tukea. Vieroitusoirehelvetti on pitkä ja tuskainen tie. Fyysiset oireet kestävät aikansa, psyykkisistä en tiedä pääseekö koskaan eroon. Ennen lääkkeiden lopetusta kärsin lähes jatkuvasta ahdistusoireilusta, kuoleman halusta ja sen suunnittelusta. Nyt joitain kuukausia lopetuksen jälkeen on jäljellä lähes jatkuva paniikki, ”taistele- tai pakene” reaktio on pois vain nukkuessa. Toivon ja luotan, että joku päivä sekin menee ohi.