Osallistuin mielenterveyspoolin kokoukseen viime viikolla ja ajattelin kirjata tähän muutamia ajatuksia, joita kokouksen asiat ja keskustelut herättivät. Olisi voinut niitä sielläkin nostaa enemmän esiin, mutta ehkä saan paremmin ilmastua asiani kirjoittamalla. Ja olisipa nämä asiat haukanneet kohtalaisesti kokousaikaakin.
Pooli on ajanut viime vuosina intensiivisesti terapiatakuuta, jonka tavoitteena on taata kaikille nopea pääsy hoidolliseen psykoterapiaan tai muuhun psykososiaaliseen hoitoon ensimmäisen terveyskeskuskäynnin jälkeen, eikä sen saaminen edellyttäisi diagnoosia. Asia on sinänsä tärkeä. Oikea-aikainen, matalankynnyksen keskusteluapu voi pelastaa pitkään hoitoputkeen joutumiselta. Tässä kuitenkin muutamia mietteitä aiheeseen liittyen.
Psykologiliittoa kokouksessa edusti vastikään psykoterapeuttisten interventioiden vaikuttavuudesta nuorten mielenterveyden häiriöiden hoidossa väitellyt psykologian tohtori, psykoterapeutti Vera Gergov. Hän mainitsi tärkeän asian, nimittäin sen, että työuupumusta pitäisi ehkäistä kiinnittämällä huomiota työyhteisöihin, sen sijaan, että työntekijät odottavat jonossa pääsyä yksilöterapiaan. Ei siis pitäisi ”korjata” yksilöä toisensa perään, vaan ratkoa ongelmia yhteisössä.
Jos tätä sitten taas peilaa terapiatakuun tavoitteisiin ja siihen, kuinka puhutaan nuorten hoitoon pääsyn kriisistä ja sen ratkaisemisesta, siihen, että pitäisi kuulemma saada laadukasta, koulutetun terveydenhuollon ammattilaisen antamaa hoitoa jo aivan pienimpäänkin pulmaan… Tavoittelemme terapiatakuulla siis pääsääntöisesti juuri yksilön korjaamista. Yksilön korjaamiseen keskittyy myös puhe siitä, kuinka nuortenkin mielenterveyspalvelut ovat kriisissä ja nuorten pitäisi päästä nopeasti hoitoon.
Miksi me ymmärrämme yhteisön merkityksen mitä tulee työuupumukseen (jos ei nyt ihan kaikkialla, niin kuitenkin siitä paljon puhutaan), mutta emme muissa asioissa, joita sinnikkäästi kutsumme yksilön mielenterveyshäiriöiksi? Ja vaikka kokouksessa todettiin, ettei ole järkevää ”korjata” työyhteisön jäseniä yksi kerrallaan, niin näyttää siltä, ettemme huomaa, että sama tapahtuu perheyhteisöissä. Ensin ja näkyvästi oireileva nimetään sairastuneeksi, häntä hoidetaan, hänestä huolehditaan, hänen puolestaan murehditaan ja stressataan, hänelle taistellaan hoitoa… Ja samalla uupuu yksi, jos toinenkin perheenjäsen. Tietenkin tällainen murhe, stressi ja taistelu uuvuttaa. Mutta entä jos näissäkään tilanteissa alkuperäinen ongelma ei ole pelkästään yksilössä? Tai pelkästään yhteiskunnan rakenteissakaan?
Kun puhutaan perheiden ongelmista, puhutaan usein köyhyydestä, väkivallasta, alkoholista, huumeista… Pitäisikö katsoa syvemmälle? Näyttää siltä, että jos on hyvin toimeentulevat ja koulutetut vanhemmat, tehdään johtopäätös, että ongelman täytyy olla vain lapsessa. On kuitenkin niin, että pelkkä ikävuosien kertyminen ei esimerkiksi automaattisesti opeta tunne- ja vuorovaikutustaitoja, niin kuin hyvin tiedetään. Ja kuinka monet nykyajan hyvin toimeentulevat ja koulutetut vanhemmat ovat itse kasvaneet perheissä, joissa on ollut mainittuja ongelmia? Voisimmeko huomioida ylisukupolvisen vaikutuksen?
Millaisia tuloksia saisimme, jos kiinnittäisimme huomiomme jo alusta alkaen yhteisöihin, perheisiin? Jos siirtyisimme pois ”yksilön sairaus” -keskeisestä mallista, auttamaan perheitä ja yhteisöjä luomaan uusia yhteyksiä toisiin, muuttumaan niin, että kaikki voivat alkaa voimaan paremmin? Tämä on nähdäkseni hyvin keskeistä, aivan akuuteimmassakin kriisitilanteessa, jolloin yksilö on kaikkein heikoimmillaan, ja ehkä täysin puolustuskyvytön ulkoapäin tulevia määrittelyjä kohtaan. Juuri silloin kun kaikki vaikuttaa todistavan hänen sairautensa puolesta, pakotamme hänet hyväksymään sairautensa (tai hänet todetaan entistä sairaammaksi, koska on sairaudentunnoton), vaikka toisin suhtautumalla mitään sairautta ei ehkä olisikaan…
Onpa tästä yhteisö- tai perhekeskeisestä mallista meillä hyviä näyttöjäkin (Avoimen dialogin malli). On aivan eri asia ottaa perhe- ja yhteisö huomioon sen jälkeen, kun yksilön sairaus on jo hänen omasta ja läheisten puolesta hyväksytty ja omaksuttu. Käytännössä me emme huomaa, emmekä ehkä uskalla myöntää, kuinka merkittävästi ”yksilön sairaus” -keskeinen malli vaikuttaa ”sairauden etenemiseen” ja hoidon tuloksiin.
Pienryhmäkeskusteluissa toin tämän esiin. Sen, että pitäisi kääntää huomio yhteisöihin ja perheisiin. Eikä tästä tietenkään pidä poissulkea yhteiskunnallisia rakenteita, jonka toinen ryhmäläinen toi esiin ja niistä paljon puhutaankin. Se on tietenkin tärkeä asia, mutta yhteiskunnan ja sen rakenteiden muutos on tunnetusti hidasta. Ja osaammeko edes muuttaa rakenteita oikeaan suuntaan, jos emme osaa tarkastella syitä myös muualla, itsessämme, perheissä, koko yhteiskuntaa pienemmissä yhteisöissä? Sekä syitä, että vastuuta ja mahdollisuuksia. Vaikka rakenteet on mitä on, ja niiden muuttamiseksi on tehtävä työtä, voimme silti tehdä paljon myös itse, yksilöinä, perheinä ja yhteisöinä, emmekä väistämättä ole pitkäaikaisesti voimattomia suurempien rakenteiden uhreja, ja meidän tulisi välttää tekemästä muistakaan sellaisia.
Minusta meidän pitäisi miettiä myös tarkkaan, kuinka paljon puhumme siitä, että hyvää hoitoa on oltava oikeus saada jo pienimmästäkin mielenterveyden pulmasta. Tämän lisäksi oli puhe myös ”villeistä lyhytterapiamarkkinoista”, jotka olisi saatava kuriin. Kuka tahansa voi alkaa lyhytterapeutiksi halutessaan, ja tämä on kuulemma ongelma. Paikoin jaellaan ajatusta, että ei pidä ruveta kaverin terapeutiksi, vaan ohjaathan kaverit ammattilaiselle. Mihin tämä johtaa? Kun kuulemme sanottavan näin ja olemme jo kaikesta psykoedukaatiosta johtuen oppineet tuntemaan pienimmätkin ”mielenhäiriön oireet”, emmekö enää ollenkaan kuuntele toistemme murheita? Ja kaadamme kaiken vastuun jo nyt ylikuormittuneelle hoitojärjestelmälle, joka huutaa lisäresursseja?
Eihän mielenterveyspoolin tehtävä ole tehdä perheistä, läheisistä ja ystävistä voimattomia auttamaan ja tukemaan toisiaan, kykenemättömiä olemaan heille vähän vaikeampinakin aikoina läsnä ilman diagnosointia?
Resurssipula on aivan todellinen, mutta jos suunta on se, että aina vaan useammat tarvitsevat aina vaan enemmän ammattilaisia tukemaan omaa selviytymistään vuosikymmenten ajan, aina vaan lisääntyvien häiriönimikkeiden takia, olemme väistämättä aivan parantumattomassa ja kroonisessa resurssipulassa. (Oikeisiin ongelmiin kohdistuvaa) tukea ja apua tietenkin tarvitaan, mutta että jo aivan pienimmästäkin pulmasta? Ja tarvitaanko yksilöllistä hoitoa ”mielenterveyden häiriöön”, kun todellinen ongelma voi olla köyhyys, kiusaaminen, väkivalta, yksinäisyys? Yksilöterapia kuulostaa ehkä vähän paremmalta, kun masentuneisuuden taustalla on esimerkiksi korkeakoulutettujen naisten parissa näyttäytyvä ylisuorittaminen ja ylitunnollisuus, mutta en tiedä onko se silloinkaan väistämättä paras vaihtoehto. Usein ystävä toisensa jälkeen päätyy yksilöterapiaan opettelemaan rajojaan ja sanomaan ei.
No ainakin nämä jäi minulta sanomatta kokouksessa. Ei tämä ole yksilöterapian ja terapiantakuun vastainen puheenvuoro suoranaisesti, vaan peräänkuulutan muutoksia siihen, mistä syistä sitä annetaan ja kuinka helposti. Vielä mietin, että yksilöterapia yksinäisyyteen on sentään hiukan parempi vaihtoehto kuin pilleripurkki samaan vaivaan. Mutta olisihan lääkkeiden aiheuttamat pulmat yhä myös hyvä pitää esillä. Toivoisin, että olisi jo lähellä se päivä, kun voisimme olla yhtä mieltä siitä, että mielialalääkkeistä on vain hyvin lyhytaikaisessa käytössä enemmän hyötyä kuin haittaa, eikä niiden käyttö edes lyhytaikaisesti ole välttämätöntä.
Saman toteaisin psykoosilääkkeiden suhteen, mutta se päivä taitaa olla vielä pidemmällä. Resurssipulaan auttaisi myös merkittävästi se, että aika, jonka vakavan mielenterveyshäiriödiagnoosin saaneet joutuvat viettämään osastolla, käytettäisiin paremmin. Tällä hetkellä tuntuu, että pääpointti on lääkitseminen ja lääkitykseen sitoutuminen. Pienillä asenne- ja toimintatapamuutoksilla voisimme tarjota ymmärrystä ja aidosti turvallisen paikan levätä ja toipua. Vähentää lääkkeitä ja ehkä jättää ne kokonaan. Oikeasti toipua, parantua, jättää se mieleltään sairaan identiteetti, josta tässä blogissakin niin hyvin kirjoitettiin.
Jonkin verran yhteisesti jo myönnetään, että masennuslääkkeet eivät yksin auta. Tai jopa, etteivät ne auta kaikkia ollenkaan. Psykoosilääkkeitä ja ”vakavaa psykoosisairautta” pidetään sitten ihan eri juttuna. Poolissa työskenneltiin Learning café -menetelmällä pienryhmissä. Erään aiheen parissa edellinen ryhmä oli kirjoittanut muistiin, että ”vakavasti sairaiden ääni pitäisi saada kuuluville”. Kirjoitin siihen alle, että myös toipuneiden ääni pitäisi saada kuuluville. Nimenomaan näistä vakavista ja elinikäisinä pidetyistä sairauksista toipuneiden ja raskaista lääkityksistä luopuneiden ääni pitäisi saada kuuluville. Heitä on. Ja heillä olisi paljon annettavaa. Minä en ihan taida lukeutua siihen joukkoon, mutta osittain…
Näen niin monia kohtia, joissa oma polkuni olisi voinut kääntyä toisille raiteille. Olisin voinut päätyä pitkään sairaalahoitoon, pitkälle ja moninkertaiselle lääkitykselle, useammankin diagnoosin haltijaksi. Mietin sitä, kun tapaan ikäisiäni tai vanhempia, jotka kertovat sairastuneensa kolmikymppisenä skitsofreniaan. Mietin sitä, monissa elämän tilanteissani, opiskellessa, urheillessa, omia ja kehon rajoja venyttäessä, uusia juttuja opetellessa, päällä ja käsillä seisontaa, purjelautailua… Mietin sitä, ollessani kuukauden yksinhuoltajana puolison seilatessa Atlantilla. Ja mietin sitä myös ilmoittautuessani talkooviikolle pienelle Märketin majakkasaarelle. Mitä olisi se hyvä elämä, jota voisin elää sairaudesta (ja toimintakykyä merkittävästi alentavista ja runsaasti sivuoireita aiheuttavista lääkityksistä) huolimatta? Asettaisiko joku ja jokin muu (aivan syyttä) rajoja sille mitä minä voisin tehdä?
Kirjailija, psykologian tohtori Jussi Valtonen kirjoittaa osuvasti Potilaan lääkärilehden taannoisessa jutussaan ”Kenellä on uutisarvoa”:
”Palkitun tiedetoimittajan Robert Whitakerin kirja Anatomy of an Epidemic sai minut järkyttymään. Kirja voitti ilmestymisvuonnaan tutkivien toimittajien yhdistyksen palkinnon parhaasta tutkivasta journalismista. Scientific American -lehti kirjoitti, että teos oli yksi häiritsevimmistä, vaikuttavimmista teoksista joita kriitikko oli lukenut, kenties koskaan.
Kirjassa esiteltiin tieteellistä näyttöä, josta en ollut kuullut. Näytön mukaan psykoosilääkkeitä useita vuosia käyttäneet toipuivat huonommin pitkällä aikavälillä kuin ne, jotka lopettivat lääkityksensä – päinvastoin kuin olin luullut. Vaikka lääkkeistä siis olisikin välitöntä apua, saattoiko niiden pitkäaikaisesta käytöstä olla haittaa toipumiselle?
Järkytyin mahdollisuudesta niin, että en nukkunut moneen yöhön.
Samoin kävi psykiatri Sandra Steingardille, joka hoitaa työkseen psykoosipotilaita. Steingard kirjoitti kirjasta Washington Postissa:
”Jos Whitaker oli oikeassa, kaikki mitä olin tehnyt työkseni 20 vuotta, oli väärin.”
Omaa työtään ei joudu arvioimaan tässä mittakaavassa joka päivä.”
Aiheesta on muutakin tutkimusta ja tulos on tämä: ” Toisin kuin toivoisi, parhaiten toipuivat ne, joiden lääkitystä ei jatkettu kuten yleensä.” (Lex Wunderink ym. 2013, Harrow ym. 2021)
Valtonen toteaa vielä, että ”Tiedeyhteisössä tulkinnoista ollaan rajusti erimielisiä, eikä kysymys ole yksinkertainen. Kuvittelin sitä silti vähintään yhden otsikon veroiseksi.” Vaikka on toki ymmärrettävää, että se ei saa medianäkyvyyttä. Ymmärrän täysin asian haastavuuden. Vaan kuinka tärkeä se olisikaan, jos on olemassa edes pieni mahdollisuus, että nämä mainitut tutkimukset ovat oikeassa?
