Mielen (sairauksien?) lääkitsemisestä

Jonkinlainen lääkitys määrätään käytännössä jokaiselle potilaalle, joka psyykkisten ongelmien takia hakeutuu hoitoon. On kuitenkin tosiasia, etteivät lääkkeet auta kaikkia. Lääkeresistenttejä on tutkimusten mukaan esimerkiksi n. 20-30% skitsofreniaa sairastavista (ks. esim. Duodecim: Hoitoresistentin skitsofrenian hoitomahdollisuudet), eli he eivät saa apua kahdesta suositusten mukaan käytetystä psykoosilääkkeestä. Tällöin yleensä kokeillaan klotsapiinia, mutta sekään ei auta kaikkia. Sama koskee muitakin mielenterveyshäiriöitä: kaikki eivät saa riittävää apua useastakaan kokeillusta lääkkeestä. Lopetetaanko näiden potilaiden lääkitseminen? Kokemukseni mukaan ei. Lääkkeitä vain vaihdetaan ja vaihdetaan, annoksia nostetaan, kokeillaan ja kokeillaan, käytetään useita lääkkeitä samanaikaisesti (vaikka polyfarmasian riskeistä varoitetaan alan kirjoissa). On totta, että joissain tapauksissa toimiva lääkitys lopulta löydetäänkin kokeilemalla, mutta aina näin ei ole. Silti silloinkin, kaikkien todisteiden puhuessa lääkityksen toimimattomuudesta tai jopa haitallisuudesta, potilaan annetaan ymmärtää, että lääkkeet ovat hänelle hyvästä tai ”välttämättömiä”. Lääkitystä siis jatketaan, ja perustellaan sillä, että jos et söisi lääkkeitä, voisit olla vielä huonommassa kunnossa. Sitä ei voida tietää, se on pelkkä olettamus, jonka oikeellisuutta ei testata.

Monet potilaat keskeyttävät lääkityksen toistuvasti, se on koettu ongelmaksi psykiatriassa. Miksi he sen tekevät? ”Koska ovat sairaudentunnottomia, eivät tajua omaa parastaan tai ovat ylipäätään ”hoidonvastaisia”.” Vai siksi, että eivät koe hyötyvänsä lääkkeistä tai kokevat haittavaikutusten olevan suuremmat kuin hyödyn? On totta, että monet lääkityksen lopettaneet saavat ”relapsin”, eli sairaus uusii tai oireet pahenevat. Tällöin he joko itse hakeutuvat tai heidät toimitetaan hoitoon. Ja lääkkeet aloitetaan uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Eikä ongelma poistu. Eikä asialle tehdä mitään, jatketaan vaan entisellä mallilla, hakataan päätä seinään.

Psyykenlääkkeiden haittavaikutuksista pitkäaikaiskäytössä on hyvin vähän tutkimuksia, ei tiedetä, kuinka haitallisia ne loppujen lopuksi ovat. Kuitenkin esimerkiksi minut on painostettu käyttämään lääkkeitä todella pitkään kertomatta mahdollisista haittavaikutuksista tai lääkkeiden käytön vapaaehtoisuudesta. Meitä on varmasti muitakin. Ja onkin, se on paljastunut jo hyvin suppeissa aineistoissa kysellessäni asiasta ystäviltäni. ”Leponex pilasi elämäni”, kirjoitetaan internetissä. Kuinka paljon meitä on oikeasti? Sitä ei varmaan viitsitä ainakaan lääkekeskeisen hoitotahon toimesta selvittää.

Mutta lääkkeethän auttavat, väitetään. Miksi kuitenkin esimerkiksi masennuksen takia jää koko ajan enemmän ihmisiä työkyvyttömyyseläkkeelle, kun masennukseen on keksitty ”täsmälääkitys”, serotoniinia aivoissa lisäävät lääkkeet, jotka ”parantavat” masennuksen, korjaavat aivojen ”epätasapainotilan”? Masennuksen takia eläkkeelle jäävien määrä on kasvanut sitä mukaa, kun masennuslääkkeiden käyttö on lisääntynyt. Herää kysymys: miksi? Koko serotoniiniteoria on osoitettu paikkaansa pitämättömäksi, mutta uskomus siihen istuu silti syvässä. Ja koska näyttää, että serotoniinilääkkeet joillakin helpottavat masennuksen oireita ainakin lyhyellä aikavälillä, niitä käytetään yhä yleisesti ja ”varmuuden vuoksi” pitkään.

Omalla kohdallani olen kokenut ongelmaksi nimenomaan psyykenlääkkeiden joskus piinallisetkin haittavaikutukset. Niistä ei ole tapana potilasta informoida lääkitystä aloitettaessa. Kun viimeisinä vuosina vähän valistuneempana olen alkanut uutta lääkettä määrättäessä niistä kysellä, tavallinen vastaus on: no, tämä lääke on yleisesti hyvin siedetty. Asiaan vielä tarkennusta kysyessäni saatetaan lyhyesti mainita muutama haittavaikutus, mutta tällöinkin usein korostetaan, ettei vaikutusta yleensä tule, ja jos tuleekin, sen pitäisi olla lievä ja lyhytaikainen.

Mielenkiintoista on, että jokaisessa lääkepaketissa on sisällä pakkausseloste. Siinä lukee: Lue tämä pakkausseloste huolellisesti ennen kuin aloitat lääkkeen käyttämisen. Se sisältää sinulle tärkeää tietoa. Ja toden totta: pakkausselosteessa kerrotaan mm. milloin tätä lääkettä EI tule ottaa, millaisten muitten lääkkeitten kanssa sitä ei saa, tai ei ole suositeltavaa käyttää, ja ennen kaikkea millaisia mahdollisia haittavaikutuksia sillä on. Pakkausselosteessa kehotetaan myös ilmoittamaan, jos haittoja ilmenee, vaikka ne olisivat sellaisiakin, joita ei siinä mainita.

Lääkärit eivät ole koskaan ohjeistaneet minua lukemaan pakkausselostetta. Sairaalassa lukeminen on käytännössä mahdotonta, sillä lääke aloitetaan ilman, että potilaan on mahdollista tutustua pakkausselosteeseen. Olen kuullut myös hoitohenkilökunnan sanovan suoraan, että pakkausselosteen lukeminen ei ole suositeltavaa. Mielestäni tämä on törkeää tärkeiden tietojen pimittämistä. Itse en vuosikausiin lukenut minkään lääkkeen pakkausselostetta, heitin tuon ”turhan” paperinpalan automaattisesti roskakoriin. Näin toimii lyhyen kyselyni mukaan moni muukin.

Lääkäreillä ei ole myöskään tapana kysellä mahdollisista haittavaikutuksista. Niinpä esimerkiksi minä kilttinä potilaana yleensä niistä vaikenin. Sitä paitsi jotkin haitat, kuten virtsan tiputtelu tai seksuaaliongelmat olivat ainakin minulle niin hävettäviä, etten niistä kehdannut sanoa. Jotkin haitat ovat sitten niin ilmeisiä ja pahoja, että niistä on pakko sanoa. Tällöinkin suhtautuminen saattaa olla vähättelevää tai piittaamatonta, voidaan myös kyseenalaistaa, johtuuko kyseinen vaikutus ollenkaan lääkkeestä. Minulle sanottiin mm.: ”Sinä vain jännität”, kun sormeni kouristuivat ja naamalihakseni kramppasivat kivuliaasti (akuutti dystonia) ja sydämeni hakkasi niin nopeasti, ettei hoitaja pystynyt mittaamaan pulssia. ”Ei hänellä ole ollenkaan vahva lääkitys”, sanottiin vanhemmilleni, kun olin jäykkä, HIDAS, käteni eivät heiluneet kävellessä ja puheestani sai tuskin selvää (pseudoparkinsonismi ja akinesia).

Eräs neurolepti aiheutti minulle virtsaummen. Olin hädissäni yrittänyt käydä pissalla viiden tunnin ajan, kun lopulta menin sanomaan siitä. ”Laita vesihana tippumaan”, oli ohje. Eihän se tietenkään mitään auttanut, ja lopulta rakkoni ollessa todella tuskallisesti ääriään myöten täynnä, minut katetroitiin. Tätä katetrointia jatkui sitten kolmesti päivässä reilut kaksi viikkoa. Tällaiselle siveälle ihmiselle jalat levällään makaaminen toistuvasti oli erittäin hävettävää. Lopulta opettelin itse katetroimaan itseni (ei kovin helppoa, mutta onnistuu kyllä). Myöhemmin olen kuullut, ettei nainen voi itse itseään katetroida.

Minä olen psyykenlääkkeiden vaikutuksesta lihonut 40kg vuoden aikana ja saanut näin rasvamaksan ja myöhemmin diabeteksen, rintani ovat vuotaneet maitoa, hiukseni ovat tippuneet. Haittavaikutuksina on tullut myös suun totaalista kuivumista, tuskallista ummetusta, liiallista nukkumista ja päiväväsymystä, todella runsasta yöllistä kuolaamista, tokkuraisuutta, sumentunutta oloa, tunteiden turtumista, ajattelukyvyttömyyttä, levottomia jalkoja, keskittymiskyvyn ja motivaation puutetta. Ilmeisesti minulle tuli myös pelätty tardiivi dyskinesia (suupieleni nyki jatkuvasti ja pahasti), mutta se onneksi meni pois, kun lääke lopetettiin (nykiminen tosin paheni lopetuksen jälkeen, mutta lientyi kuukauden kuluttua). Pahimmillaan olen ollut sellainen tuijottava ja tyhjäkatseinen tönköksi lääkitty zombi.

Eikä ihme, kun olen ollut varsinainen lääkekoekaniini. Olen kokeillut ja käyttänyt 29 vuoden aikana erilaisina kombinaatioina kuuttatoista eri psykoosilääkettä, yhdeksää masennuslääkettä, kuutta bentsodiatsepiinia, neljää mielialantasaajaa ja kuutta erilaista unilääkettä. Näistä neljää minuun on myös pakolla injektoitu.

Tästä vimmaisesta lääkerumbasta huolimatta en ole päässyt eroon psykoottisista oireistani, masennukseni on todettu hoitoresistentiksi ja krooniseksi enkä yhäkään nuku hyvin.

Ette varmaan ihmettele, että olen oppinut hyvin lääkekriittiseksi.

”Minä”