Mielen (sairauksien?) lääkitsemisestä

4
733

Jonkinlainen lääkitys määrätään käytännössä jokaiselle potilaalle, joka psyykkisten ongelmien takia hakeutuu hoitoon. On kuitenkin tosiasia, etteivät lääkkeet auta kaikkia. Lääkeresistenttejä on tutkimusten mukaan esimerkiksi n. 20-30% skitsofreniaa sairastavista (ks. esim. Duodecim: Hoitoresistentin skitsofrenian hoitomahdollisuudet), eli he eivät saa apua kahdesta suositusten mukaan käytetystä psykoosilääkkeestä. Tällöin yleensä kokeillaan klotsapiinia, mutta sekään ei auta kaikkia. Sama koskee muitakin mielenterveyshäiriöitä: kaikki eivät saa riittävää apua useastakaan kokeillusta lääkkeestä. Lopetetaanko näiden potilaiden lääkitseminen? Kokemukseni mukaan ei. Lääkkeitä vain vaihdetaan ja vaihdetaan, annoksia nostetaan, kokeillaan ja kokeillaan, käytetään useita lääkkeitä samanaikaisesti (vaikka polyfarmasian riskeistä varoitetaan alan kirjoissa). On totta, että joissain tapauksissa toimiva lääkitys lopulta löydetäänkin kokeilemalla, mutta aina näin ei ole. Silti silloinkin, kaikkien todisteiden puhuessa lääkityksen toimimattomuudesta tai jopa haitallisuudesta, potilaan annetaan ymmärtää, että lääkkeet ovat hänelle hyvästä tai ”välttämättömiä”. Lääkitystä siis jatketaan, ja perustellaan sillä, että jos et söisi lääkkeitä, voisit olla vielä huonommassa kunnossa. Sitä ei voida tietää, se on pelkkä olettamus, jonka oikeellisuutta ei testata.

Monet potilaat keskeyttävät lääkityksen toistuvasti, se on koettu ongelmaksi psykiatriassa. Miksi he sen tekevät? ”Koska ovat sairaudentunnottomia, eivät tajua omaa parastaan tai ovat ylipäätään ”hoidonvastaisia”.” Vai siksi, että eivät koe hyötyvänsä lääkkeistä tai kokevat haittavaikutusten olevan suuremmat kuin hyödyn? On totta, että monet lääkityksen lopettaneet saavat ”relapsin”, eli sairaus uusii tai oireet pahenevat. Tällöin he joko itse hakeutuvat tai heidät toimitetaan hoitoon. Ja lääkkeet aloitetaan uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Eikä ongelma poistu. Eikä asialle tehdä mitään, jatketaan vaan entisellä mallilla, hakataan päätä seinään.

Psyykenlääkkeiden haittavaikutuksista pitkäaikaiskäytössä on hyvin vähän tutkimuksia, ei tiedetä, kuinka haitallisia ne loppujen lopuksi ovat. Kuitenkin esimerkiksi minut on painostettu käyttämään lääkkeitä todella pitkään kertomatta mahdollisista haittavaikutuksista tai lääkkeiden käytön vapaaehtoisuudesta. Meitä on varmasti muitakin. Ja onkin, se on paljastunut jo hyvin suppeissa aineistoissa kysellessäni asiasta ystäviltäni. ”Leponex pilasi elämäni”, kirjoitetaan internetissä. Kuinka paljon meitä on oikeasti? Sitä ei varmaan viitsitä ainakaan lääkekeskeisen hoitotahon toimesta selvittää.

Mutta lääkkeethän auttavat, väitetään. Miksi kuitenkin esimerkiksi masennuksen takia jää koko ajan enemmän ihmisiä työkyvyttömyyseläkkeelle, kun masennukseen on keksitty ”täsmälääkitys”, serotoniinia aivoissa lisäävät lääkkeet, jotka ”parantavat” masennuksen, korjaavat aivojen ”epätasapainotilan”? Masennuksen takia eläkkeelle jäävien määrä on kasvanut sitä mukaa, kun masennuslääkkeiden käyttö on lisääntynyt. Herää kysymys: miksi? Koko serotoniiniteoria on osoitettu paikkaansa pitämättömäksi, mutta uskomus siihen istuu silti syvässä. Ja koska näyttää, että serotoniinilääkkeet joillakin helpottavat masennuksen oireita ainakin lyhyellä aikavälillä, niitä käytetään yhä yleisesti ja ”varmuuden vuoksi” pitkään.

Omalla kohdallani olen kokenut ongelmaksi nimenomaan psyykenlääkkeiden joskus piinallisetkin haittavaikutukset. Niistä ei ole tapana potilasta informoida lääkitystä aloitettaessa. Kun viimeisinä vuosina vähän valistuneempana olen alkanut uutta lääkettä määrättäessä niistä kysellä, tavallinen vastaus on: no, tämä lääke on yleisesti hyvin siedetty. Asiaan vielä tarkennusta kysyessäni saatetaan lyhyesti mainita muutama haittavaikutus, mutta tällöinkin usein korostetaan, ettei vaikutusta yleensä tule, ja jos tuleekin, sen pitäisi olla lievä ja lyhytaikainen.

 

Mielenkiintoista on, että jokaisessa lääkepaketissa on sisällä pakkausseloste. Siinä lukee: Lue tämä pakkausseloste huolellisesti ennen kuin aloitat lääkkeen käyttämisen. Se sisältää sinulle tärkeää tietoa. Ja toden totta: pakkausselosteessa kerrotaan mm. milloin tätä lääkettä EI tule ottaa, millaisten muitten lääkkeitten kanssa sitä ei saa, tai ei ole suositeltavaa käyttää, ja ennen kaikkea millaisia mahdollisia haittavaikutuksia sillä on. Pakkausselosteessa kehotetaan myös ilmoittamaan, jos haittoja ilmenee, vaikka ne olisivat sellaisiakin, joita ei siinä mainita.

Lääkärit eivät ole koskaan ohjeistaneet minua lukemaan pakkausselostetta. Sairaalassa lukeminen on käytännössä mahdotonta, sillä lääke aloitetaan ilman, että potilaan on mahdollista tutustua pakkausselosteeseen. Olen kuullut myös hoitohenkilökunnan sanovan suoraan, että pakkausselosteen lukeminen ei ole suositeltavaa. Mielestäni tämä on törkeää tärkeiden tietojen pimittämistä. Itse en vuosikausiin lukenut minkään lääkkeen pakkausselostetta, heitin tuon ”turhan” paperinpalan automaattisesti roskakoriin. Näin toimii lyhyen kyselyni mukaan moni muukin.

Lääkäreillä ei ole myöskään tapana kysellä mahdollisista haittavaikutuksista. Niinpä esimerkiksi minä kilttinä potilaana yleensä niistä vaikenin. Sitä paitsi jotkin haitat, kuten virtsan tiputtelu tai seksuaaliongelmat olivat ainakin minulle niin hävettäviä, etten niistä kehdannut sanoa. Jotkin haitat ovat sitten niin ilmeisiä ja pahoja, että niistä on pakko sanoa. Tällöinkin suhtautuminen saattaa olla vähättelevää tai piittaamatonta, voidaan myös kyseenalaistaa, johtuuko kyseinen vaikutus ollenkaan lääkkeestä. Minulle sanottiin mm.: ”Sinä vain jännität”, kun sormeni kouristuivat ja naamalihakseni kramppasivat kivuliaasti (akuutti dystonia) ja sydämeni hakkasi niin nopeasti, ettei hoitaja pystynyt mittaamaan pulssia. ”Ei hänellä ole ollenkaan vahva lääkitys”, sanottiin vanhemmilleni, kun olin jäykkä, HIDAS, käteni eivät heiluneet kävellessä ja puheestani sai tuskin selvää (pseudoparkinsonismi ja akinesia).

Eräs neurolepti aiheutti minulle virtsaummen. Olin hädissäni yrittänyt käydä pissalla viiden tunnin ajan, kun lopulta menin sanomaan siitä. ”Laita vesihana tippumaan”, oli ohje. Eihän se tietenkään mitään auttanut, ja lopulta rakkoni ollessa todella tuskallisesti ääriään myöten täynnä, minut katetroitiin. Tätä katetrointia jatkui sitten kolmesti päivässä reilut kaksi viikkoa. Tällaiselle siveälle ihmiselle jalat levällään makaaminen toistuvasti oli erittäin hävettävää. Lopulta opettelin itse katetroimaan itseni (ei kovin helppoa, mutta onnistuu kyllä). Myöhemmin olen kuullut, ettei nainen voi itse itseään katetroida.

Minä olen psyykenlääkkeiden vaikutuksesta lihonut 40kg vuoden aikana ja saanut näin rasvamaksan ja myöhemmin diabeteksen, rintani ovat vuotaneet maitoa, hiukseni ovat tippuneet. Haittavaikutuksina on tullut myös suun totaalista kuivumista, tuskallista ummetusta, liiallista nukkumista ja päiväväsymystä, todella runsasta yöllistä kuolaamista, tokkuraisuutta, sumentunutta oloa, tunteiden turtumista, ajattelukyvyttömyyttä, levottomia jalkoja, keskittymiskyvyn ja motivaation puutetta. Ilmeisesti minulle tuli myös pelätty tardiivi dyskinesia (suupieleni nyki jatkuvasti ja pahasti), mutta se onneksi meni pois, kun lääke lopetettiin (nykiminen tosin paheni lopetuksen jälkeen, mutta lientyi kuukauden kuluttua). Pahimmillaan olen ollut sellainen tuijottava ja tyhjäkatseinen tönköksi lääkitty zombi.

Eikä ihme, kun olen ollut varsinainen lääkekoekaniini. Olen kokeillut ja käyttänyt 29 vuoden aikana erilaisina kombinaatioina kuuttatoista eri psykoosilääkettä, yhdeksää masennuslääkettä, kuutta bentsodiatsepiinia, neljää mielialantasaajaa ja kuutta erilaista unilääkettä. Näistä neljää minuun on myös pakolla injektoitu.

Tästä vimmaisesta lääkerumbasta huolimatta en ole päässyt eroon psykoottisista oireistani, masennukseni on todettu hoitoresistentiksi ja krooniseksi enkä yhäkään nuku hyvin.

Ette varmaan ihmettele, että olen oppinut hyvin lääkekriittiseksi.

 

”Minä”

4 KOMMENTIT

  1. Kyllä näin on käynyt myös itselleni. Kaikki tuo paska ja myös hoitohenkilökunnan välinpitämättömyys ja suoranainen valehtelu potilaille vuosikymmenien ajan on ollut osa psykiatriamme todellisuutta jo ties kuinka kauan.

    Todennäköisesti se potilaiden kusettaminen ja kaltoin kohtelu Suomessa alkoi heti kun psykiatria tieteenä rantautui Suomeen ja ensimmäiset mielisairaalat perustettiin, tieteenä se perustui Saksalaiseen rodun jalostamiseen ja Eugeniikkaan jo syntyessään ja sama meno jatkuu edelleen.

    Lobotomia keksittiin ja sitä käytettiin paljon ennen , nyt nämä psykoosilääkkeet ovat vain sitä kemiallista lobotointia eli ei paljon eettisempää ole niidenkään pakkosyöttäminen.

    Mikään ei ole muuttunut , kuin ehkä huonompaan suuntaan , enkä usko psykiatrisen hoidon parantumiseen oikeastaan koko maailmassa milloinkaan.

    Tämän johdosta itse en halua enää koskaan olla tekemisissä psykiatrian tai sen puoskarialan työntekijöiden kanssa.
    Suosittelen samaa kaikille maailman ihmisille eli jos suinkin voitte : Pysykää erossa psykiatriasta. Keep Out , Stay out as long as you can!!

  2. Niin on huonot kokemukset omaisen kansssa, että yhdyn täysin edelläolevaan kommentointiin. Kiitos sanojen jakamisesta ”Mats”.

    • Jep go Mats!

      Kirjoittajan tekstin lukeminen tuntuu lohduttomalta. Kuinka monta sataa tuhatta euroa 26 vuoden aikana on kulunut turhaan ja kuka nämä rahat on saanut. Kuinka paljon yhteiskunta menetti epäonnistuneen hoidon saaneen potilaan, tekemättömäksi jääneen työuran muodossa.

      Miten kukaan psykiatrista työtä tekevä voi enää 2000-luvulla ajatella, että ihmisen dopamiinitoiminnan totaalinen salpaaminen edesauttaa hänen toipumistaan.

      Kuinka paljon maksaa yhteiskunnalle 10 vuotta työuralta poissaoloa?
      Kun keskimääräinen ansio on 40 000e vuodessa, josta verotuloina saisi noin puolet, kun lasketaan arvonlisäverot jne. mukaan, niin 10 vuodessa valtio menettää ainakin 180 000 euroa, jos kunnollisella, ei aivot tuhoavalla hoidolla oletettaisiin kuntoutumisajaksi vuosi.

      Työkyvyttömäksitekemis-eläke on 13 000e vuodessa (-alvit) + lääkekulut ja hoitokulut. En osaa arvioida lääkekulujen ja hoitokulujen hintaa vuositasolla koska olen alkutekijöissä tutkimuksissani, mutta voisin arvioida että lääkekuluihin menee noin 4000e ja hoito maksaa yli 10 000e. Jos ajatellaan työkyvyttömäksi tehdyn ihmisen maksavan yhteiskunnalle 30 000e vuodessa, 10 vuodessa se tarkoittaa ”menetettyä” rahaa 300 000e joka on varmasti alakanttiin, koska täysin tuhottu, alistettu ja ihmisyydestään riisuttu ihminen aiheuttaa todennäköisesti pahoinvointia myös ympärillään.

      Jos näitä potilaita ajatellaan että on Suomessa esimerkiksi 50 000, jotka toipuisivat mielenterveyden häiriöstään noin vuodessa, keskusteluun, välittämiseen ja aitoon kohtaamiseen perustuvan ei-kemiallisen hoidon myötä, voidaan pyrkiä laskemaan kustannuksia yhteiskunnalle, joihin lasketaan lisänä menetettyjen työvuosien kustannukset.

      50 000 potilasta x ( 270 000e + 180 000e )
      =22 500 000 000
      joka jaetaan 9 vuodella,
      jolloin saamme vuosikustannukseksi 2,5 miljardia euroa, mikäli hoidamme psykoosisairauksia työkyvyn menettävillä tavoilla.
      Jos kemiallisen hoidon määrää lisätään ja vuodepaikkoja ja muita resursseja vähennetään, voidaan näiden kustannusten odottaa kasvavan tulevaisuudessa, jolloin tämä sairasluokka/potilasluokka on mahdollisesti jopa poliittisen väkivallan uhan kohteena, koska aiheuttaa yhteiskunnalle niin suuri kustannuksia.

      Ylipäätään suurin osa skitsofreniadiagnooseista johtuu aivoja hidastavista ja sosiaalisesti rammoiksi tekevistä kemiallisista hoitomenetelmistä, jotka lisäävät psykoosin uusiutumisen riskiä. Ensipsykoosin toipumisprosentti ja uusiutumattomuuden prosentti on huomattavasti pienempi ei-kemiallista hoitoa saaneilla, joten sopivammaksi diagnoosiksi sopisi jokin sellainen joka kuvaa biologisen hoidon aiheuttamaa aivolamaannusta ja ruumiin oman toipumismekanismin estämistä.

      Kun ajattelee milloin skitsofrenia on ensimmäisen kerran diagnosoitu, ei voi olla ajattelematta todisteiden valossa yhtymäkohtia ajallisesti niihin hetkiin, kun aivoja on ensimmäisiä kertoja alettu kemiallisesti muokkaamaan. Nietzschen on epäilty joutuneen sen aikasten barbituraattien vuoksi mielisairaalaan, mikä on täysin johdonmukainen arvio.

      Mitä tulee henkilökohtaiseen tilanteeseeni, kirjoitan tätä tekstiä, koska hankin itselleni dopamiinituotantoa lisäävää lisdeksamfetamiinia, joka mahdollistaa minulle sen, etteivät aivoni lamaannu täysin kun lähestyn mielentervyspoliittisia aiheita.
      Kokeilin lääkettä huvikseni, ja löysin yliopiston kirjastosta melko nopeaa Peter C. Gøtzschen kirjan Tappava psykiatria ja lääkinnän harha.

      Nyt olen tässä pisteessä tutkimuksissani ja onnistun vihdoin jättämään jäljen näille sivustoille, mutta missä ensi viikolla? Ainakin 4 vuotta ilman lamaavia lääkkeitä and counting!

      Voimaa sinulle joka jaksoit lukea.

      Voit olla yhteydessä sähköpostilla:
      mielenterveyshoidonkustannukset@proton.me

      Go Mats!

      PS. Käytän kävelyllä! 15 000 askeleen skitsokävelyä ei voita mikään 🙂

      https://sites.google.com/site/vallankritiikki/rolando-perez-anarkiasta-ja-skitsoanalyysist%C3%A4/kolmas-taso

JÄTÄ VASTAUS