MANIA!?

Pari viikkoa edellisen tekstini (Tosikertomus tämäkin) viimeistelyn jälkeen elämäni sai täysin yllättävän käänteen. Tuon Tosikertomuksen lukeneet muistanevat, että jäin siinä lopussa hyvin toiveikkaisiin mietteisiin, ajattelin saavani olla osa tätä maailman hienoa kokonaisuutta ihan omana itsenäni. Itseasiassa se oli virheajatus. Tai ainakin minun olisi pitänyt pitää itsestäni pienempää ääntä, ja osata pitää kynttiläni vakan alla.

Olin lopettanut vuosikausia kestäneen masennuslääkkeen alkusyksyllä 2024 hitaasti vähentäen toisen, helpommin joskus lopetettavan, valmisteen avulla, ja tunteeni ja tuntemukseni olivat voimistuneet huomattavasti. Tuli itsemurhien tehneiden muistopäivä marraskuun lopulla. Minulta on kuollut kaksi ystävää itsemurhaan, ja halusin sytyttää kynttilät heidän muistoilleen.

Aiemmin, lääketurtana ollessani, ystävieni itsemurhat olivat herättäneet minussa lähinnä vihaa tätä heitä huonosti kohdellutta ja hoitanutta psykiatriasysteemiä kohtaan ja hienoista helpotusta siitä, ettei ystävieni tarvitse kärsiä enää, uskoin, että heillä olisi nykyisessä olo- tai olemattomuustilassaan parempi olla kuin eläessään. Nyt oli kuitenkin toisin ja pahimmista kemikaaleista vapaa pääni tuntui räjähtävän: syyllisyyttä, pelkoa, mitä-jos- ja olisi-kuitenkin-pitänyt-ajatuksia, kaipuuta, raivoa, surua.

Päädyin myrskyävine tunteineni kriisikeskuksen ihmisen juttusille. Hän oli tuttuni jo vuosien takaa ja muisti minut hyvin erilaisena kuin olin nyt. Vilkkauteni ja eläväisyyteni herätti hänessä huolta. Seuraavan viikon nukuin erittäin huonosti, ja kun tapasimme kriisikeskuksessa uudelleen, oli henkilö sitä mieltä, että saattaisin olla maniassa.

Päivystyksen kautta päädyin vieraan sairaalan osastolle, koska oman kaupunkini sairaalassa ei ollut tilaa. ”Skitsoaffektiivisen häiriön psykoottisen manian jakso”, kirjoitettiin papereihini ja minut laitettiin pakkohoitoon.

Lääkäri halusi välittömästi nostaa Leponexin annosta, jonka olin siis saanut vähitellen laskettua 12,5 mg:aan, enkä tietenkään suostunut. Eteeni lyötiin pakkolääkityspäätös, ja lääkäri sanoi aloittavansa Serenase-injektiot, jos kieltäydyn Leponexista, siitä huolimatta, että Serenase oli aiemmin aiheuttanut minulle katetrointeja vaatineen virtsaummen.

Pari päivää piikitettiin Serenasea ja minä katetroin itseäni, sitten lääkäri lakkasi kiristämästä minua syömään Leponexia. Aloitettiin Lito, joka vaihdettiin myöhemmin Deprakineen, minulle syötettiin myös Olantsapinia, Ketipinoria, Mirtatsapinia ja kohta lääkäri keksi uutuuden: Reagilan, joka veikin sitten jalat altani. Myöhemmin komboon lisättiin vielä Cisordinol, ja olin täydellisessä zombipaketissa.

Olin ensin jonossa oman kaupunkini sairaalaan, mutta sinne saikin sitten jonottaa. Lopulta minut siirrettiin jonoon tämän kyseisen sairaalan varsinaiselle hoito-osastolle. Odoteltuani kolme viikkoa vastaanotto-osastolla saamatta muuta hoitoa kuin lääkkeitä, ryhdyin vaatimaan oikeutta, ja uhkasin valittaa lääkäristä eteenpäin, kun hoitoni oli viivästynyt. Lääkärin vastaus oli jäätävä: ”Ei sinun mihinkään kannata valittaa, minulla on Valvirassa hyvä ystävä”.

Sain kuitenkin siirron hoitavalle osastolle, mutta hoitoa en sielläkään saanut.

Tälläkään osastolla ei ollut mitään tekemistä. Ei ensimmäistäkään järjestettyä ryhmää, ei omahoitajaa, ei keskusteluja psykologin kanssa, ei kerta kaikkiaan mitään. Minä en edes katso televisiota, niin sekin oli poissa pelistä. Lisäksi osaston hoitajilla tuntui olevan vaikea asennevamma: he näyttivät unohtaneen täysin olevansa hoitajia, jotka hoitavat potilaita, ja kuvittelivat olevansa nostamassa palkkaa kahvihuoneessa istumisesta tai kanslian suljetun oven takana oleilusta yhden ollessa puhelimessa (potilaat oppivat nopeasti, että oveen koputtaminen ei ole suotavaa).

Sisäpihalle olisi päässyt seisomaan pakkaseen viideksitoista minuutiksi kerrallaan, mutta tästä en ollut kovin innostunut. Varsinaisia ulkoilulupia en saanut koko aikana.

Siinä meni joulu yhtä kuivaa kinkkusiivua natustaessa, kotilomalle en päässyt. Kun lääkitykseen oli lisätty Cisordinol, en pystynyt enää puhumaan selkeästi. Mongersin ja sössötin niin pahasti, että puhelinkeskustelut ystävien kanssa loppuivat lähes kokonaan, nolous kasvoi ylivoimaiseksi molemmille osapuolille. Melkein kaikki muukin oli loppunut: suihkussa käyminen, hampaiden pesu, vaatteitten päälle pukeminen. Ajatteleminen oli hyvin vaikeaa, raapustin hädissäni paperille, kuinka kamalaa on, kun PÄÄ ON TUKOSSA!

ZAM! Maanikosta olin muuttunut raadoksi sängyn pohjalle, joka vain vaelsi kiltisti neljä kertaa päivässä syömään, kahden näistä yhteydessä nielin lääkkeeni. Oloni oli huono. Hyvin huono sekä fyysisesti että psyykkisesti. Opettelin tukkoisessa päässäni selviytymiskeinoksi päästämään irti ajatuksista ja tunteista, sillä mikään ei johtanut mihinkään ja kaikki kapinointi olisi ollut turhaa.

Rämmin minuutista toiseen, käänsin kylkeä sängyssä tunnista toiseen, päivästä toiseen piinalleni ei näkynyt loppua. Olin hyvin väsynyt, en jaksanut seistä suihkussa, ja hienomotoriikkani kärsi niin pahasti, ettei hampaiden pesu onnistunut, vaikka olisin jonkin kerran jaksanut sitä yrittääkin.

Eräänä päivänä meidät komennettiin ruokailun jälkeen kaikki omiin huoneisiimme. Tällaista sattui silloin tällöin, arvelen, että syynä oli yleensä jonkinlainen vartijavetoinen operaatio erityisen hankalan potilaan kanssa. Tällä kertaa (en muista, miksi raahauduin takaisin käytävälle) syynä oli varmaankin eräs nainen, joka oli tuotu osastolle, sillä hän alkoi huutaa. Hän itki ja karjui niin tuskaisesti, että pahaa teki. ”Ottakaa se syliin!” olisin halunnut huutaa spontaanisti. ”Siitä täytyy pitää kiinni! Tiukasti! Sanokaa sille, ettei hätää ole! Sanokaa, että se selviää kyllä!” Vaan ei: ”Loratsepaamia!” huusi yksi hoitaja ohi juostessaan. ”Serenasea!”, huusi toinen. Eli injektiota kankkuun sai nainen, eikä käsiä ympärilleen. Minuun sattui.

Toisella kertaa huoneeseemme tuli yllättäen aivan vieras nainen. ”Mä käyn vain suihkussa”, hän sanoi. ”Pääsin just lepareista, ja käyn pesulla ennen kuin lähden kotiin.” Suoraan leposide eristyksestä kotiin sopi hyvin tämän osaston hoitoideologiaan.

Sain jostain vessareissusta jalkasienen. Se kutisi pikkuvarvasvälissä niin piinaavasti läpi yön, ettei erehtymisen vaaraa ollut. Onneksi on seuraavana päivänä hoitokokous, ja tapaan lääkärin, ajattelin. Kokous oli kuitenkin yllättäen peruttu. ”Mulla on jalaŝŝa ŝieni, ŝe pitää hoitaa ennen viikonloppua”, sössötin menemään. Olin helpottunut, kun lääkäri sitten tulikin varpaitani katsomaan. ”Eiii se mikään sieni ole!” hän kiljaisi. ”Perusrasvaa! Sillä se menee ohi!” Koska lääkärin sana on laki, ja minä olen lainkiertäjä, pyysin äitiäni salakuljettamaan minulle kotoani vanhan jalkasienirasvatuubin. Ja äitihän toi, kiitos hänelle.

Seuraavana maanantaina oli sitten se luvattu hoitokokous. Kysyin arasti, koskakohan voisin päästä kotiin. ”Mahdollisesti jo tällä viikolla, kunhan saamme järjestettyä tapaamisen avohoidon kanssa”, sanoi lääkäri, ja olisin voinut halata tuota naista onnesta: ehkä jo tällä viikolla! Samana iltapäivänä pääsin kurkkaamaan kerrankin avonaisesta kanslian ovesta, kun tarvitsin vanupuikkoa kutisevaa korvaani varten. ”Niin muuten sinä pääset kotiin huomenna”, sanoi puikkoa ojentava hoitaja. Huomenna! Halleluja! Mihinhän se avohoitokokous unohtui, mietin.

Vielä oli edessä yksi koettelemus. Sain luvan lähteä lounaan jälkeen, ja vanhempani lupasivat tulla hakemaan minut, mutta aamiaisesta asti minun piti odotella päiväsalissa, kun huoneeseeni siirrettiin jo toinen potilas. Neljä tuntia. Ja sohvien välissä nökötti televisio – viholliseni. Nuo neljä tuntia kiemurtelin muovikankaisella sohvalla yrittäen pitää silmäni auki ja koettaen kestää kaiken ”Haluatko miljonääristä” ”Emmerdaleen”, samalla kun eräs grandioottinen ja toinen uskonnosta haltioitunut potilas kertoivat minulle elämäntarinansa.

Jatkon arvannette: lopetin Reagilan, Cisordinolin ja Deprakinen, kun pääsin kotiin. Pientä määrää Ketipinoria ja Mirtatsapinia jatkoin, jotta varmasti nukkuisin. Aloin treenata pikkuhiljaa takaisin viiden viikon sängyssä makuun syömiä lihaksia.

Uloskirjoitusresepteissä oli Terbinafiini-jalkasienivoide. Hyvästi idioottilääkäri ja kauhujen sairaala. Tervetuloa takaisin oma ihana elämäni.

”Minä”